ODYSSEUS SAAPUU KOTIINSA JA KOSTAA KOSIJOILLE.

Ensimmäinen ihminen, jonka Odysseus maihin tultuaan näki, oli nuori, uljas paimen, joka osoittautui olevan hänen suojelijattarensa, Pallas Athene jumalatar. Hänpä nyt ensin auttoi häntä kallionkoloon kätkemään mukanaan tuomansa aarteet ja vierittämään suuren paaden niiden päälle. Sen jälkeen hän sanoi hänelle: »Voidaksesi esiintyä täällä muukalaisena, tahdon muuttaa sinut aivan tuntemattomaksi.» Näin sanoen jumalatar kosketti häntä taikasauvallaan, ja katso: heti kurtistui hänen ihonsa, kullankiiltävä tukka katosi hänen päästään, hänen valkoiset, kauniit vaatteensa muuttuivat kerjäläisen ryysyiksi, ja miekan asemesta hänellä oli kerjäläissauva kädessään.

»Mene nyt», sanoi jumalatar, »ensiksi vanhan sikopaimenesi Eumaioksen luo! Hän on sinulle ja Telemakhos-pojallesi uskollinen. Häneltä voit saada tietää, miten talossasi on laita. Mutta älä ilmaise kenellekään, kuka olet!»

»Nous' satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun. Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen itsekseen kun poiss' oli valtias, laatinut ilman tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian. Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt, joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen, röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut, paljoa harvemmat lukujansa; ne näät suli suihin korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun; neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs!»

Vanha uskollinen palvelija otti köyhän muukalaisen vastaan tervetulleena vieraana ja tarjosi hänelle syötävää ja juotavaa. Sillä välin Odysseus sai paimenelta tietää, kuinka Penelopen kosijat elostelivat hänen kodissaan.

Seuraavana päivänä Odysseuksen poika Telemakhos saapui paimenen majaan ja tervehti ystävällisesti vanhaa kerjäläistä. Mutta samassa Pallas Athene muutti hänet jälleen oikeaan muotoonsa; ja Telemakhoksen hämmästys muuttui iloksi, kun hän sai tietää oman isänsä seisovan edessään. Yhdessä he nyt suunnittelivat, kuinka he vapauttaisivat kodin säädyttömistä veijareista, jotka kosiskelivat talon emäntää. Varsinkaan sitä Telemakhos ei saanut ilmaista kellekään, että Odysseus oli saapunut kotiin, eikä huolia siitä, kuinka kosijat kohtelisivat vierasta.

Seuraavana päivänä Odysseus lähti uskollisen paimenen seurassa kuninkaan linnaan. Athene oli jälleen muuttanut hänet kerjäläiseksi.

»— kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän; hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.»

Matkalla hän ja Eumaios osuivat yhteen Odysseuksen vuohipaimenen kanssa, joka ajoi uhkeimpia, kosijain pöytää varten valittuja eläimiä linnaan. Hän oli mennyt kosijain puolelle.

»Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille Törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:

’Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää, kuin jumal' yhdenkaltaisten ain yhtyä suokin. Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen, inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään?' Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii, saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten. Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois, karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain, niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet. Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa. Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta: tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan, miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo, kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvat heitot.'»

Mies oli siksi hävytön, että antoi Odysseukselle potkun. Mutta loukatunhan täytyi olla vaiti ja kärsiä — kunnes hänen aikansa oli tullut.

Kuninkaanlinnan portilla Odysseuksen uskollinen koira makasi lantatunkiolla. Nyt oli ennen vilkas ja nopeajalkainen eläin niin raihnas vanhuuden ja huonon hoidon takia, ettei se jaksanut kävellä. Mutta kun koira näki Odysseuksen, se tunsi valepuvusta huolimatta herransa. Se heilutti ystävällisesti häntäänsä, vikisi ja kurotti päätään häntä kohden. Nähdessään tämän uskollisuuden ilmaisun Odysseus heltyi siihen määrään, että hän salaa pyyhkäisi kyynelen silmästään — Eumaioshan ei saanut mitään huomata. Heti isäntänsä nähtyään uskollinen koira heitti henkensä.

Mutta sisällä linnan suuressa salissa Penelopen kosijat melusivat istuen ruoista ja juomista notkuvan pöydän ympärillä, sillä aikaa kuin omistaja itse kerjäten kiersi salia. Antinoos, ylpein öykkäri heistä kaikista, soimasi ilkkuen vanhusta, kun hän pyysi almua, ja heitti vihdoin jakkaran häntä kohti. Mutta Odysseus puri hammastaan ja istuutui nöyrästi kynnykselle oven suuhun.

Siihen tuli toinenkin kerjäläinen, maankuulu laiskuri, tunnettu ahnaasta ruokahalustaan. Hänen nimensä oli Iros. Yksin hän tavallisesti loikoili tällä paikalla; ja kun hän nyt näki oudon kerjäläisen ehtineen siihen ennen, hän puhkesi parjauksiin ja vaati tiuskaisten Odysseusta heti lähtemään tiehensä.

Molempien kerjäläisten välinen riita huvitti sanomattomasti raakoja kosijoita. He ärsyttivät heitä toisiaan vastaan ja lupasivat suuren verimakkaran palkinnoksi voittajalle. Mutta Iros oli parempi suunsoittaja kuin kämmentensä käyttäjä ja sai ukon nyrkeistä niin ankaran iskun, että kellahti kumoon ja sylki verta. Silloin kosijat tulivat niin hilpeälle tuulelle, että olivat pakahtua nauruun. Ja vielä suurempi oli heidän riemunsa, kun ukko tarttui nuorempaan vastustajaansa ja paiskasi hänet pihalle. Siellä hän asetti hänet portin edustalle sanoen: »Tässä voit istua kaiken elinaikasi ja pitää koirat ja siat loitolla. Mutta varo tästälähin olemasta hävytön vieraita kohtaan!»

Kosijoista havaitsi heti, että köyhä ukko oli herättänyt heissä kunnioitusta. Mutta talon palvelijattaret eivät pitäneet vanhusta missään arvossa, vaan nauraa hihittivät kaikilla hänen järkevillä sanoillaan ja olivat perin julkeita. Hävyttömin oli »kaunisposkinen» Melantho, jonka Penelope oli kasvattanut kuin omana lapsenaan ja jolle hän oli antanut kaikenlaisia koristeita.

»Tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan, Vaan kera Eurymakhon[42] eli, liittäytyi salalempeen.»

Hän syyti vieraalle herjasanoja.

»Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: 'Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo?’

Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima. Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan.»

Mutta raskasta hänen oli havaita sitä irstasta elämää, jota useat näistä heilakoista viettivät kosijain kanssa alituisesti nauraen ja ilakoiden.

* * * * *

Sillä välin läheni ratkaisun hetki. Penelope on tullut siihen käsitykseen, että hänen velvollisuutensa Telemakhosta kohtaan on vihdoinkin tehdä loppu kosijain sietämättömästä irstailemisesta talossa. Seuraavana aamuna hän ilmoittaa heille aikovansa tehdä valintansa. Se kosijoista, joka kykenee jännittämään Odysseuksen valtavan jousen ja osumaan maaliin yhtä varmasti kuin hän, on tuleva hänen puolisokseen.

Tarkoituksena on ampua nuoli kahdentoista peräkkäin pystyyn asetetun kirveensilmän läpi. Sen ehdon hyväksyivät kaikki kosijat.

Mutta nytpä ilmenee, ettei yksikään heistä edes kykene jännittämään Odysseuksen jousta, vaikka kaikki tarmonsa takaa yrittävät. Ei ole ihmeteltävää, että he pitävät vanhan kerjäläisen esiintymistä julkeutena, kun tämä kysyi, eikö hänenkin sallittu koettaa! Mutta Penelope sanoi: »Väärin olisi vierasta niin väheksiä, että kiellettäisiin häntä yrittämästä. Eihän kukaan toki liene niin yksinkertainen, että pelkäisi ukon onnistuvan viemään minut kotiin puolisonaan?»

Kosijain pilkkanaurun säestäessä Odysseus saa siis kokeilla jousella. Mutta vanha kerjäläinen jännittää jousen yhtä helposti, kuin se olisi lapsenleikkiä, ja vakavalla kädellä ampuu nuolen kaikkien kahdentoista kirveen läpi! Sen jälkeen hän asettaa heti uuden nuolen jouselle ja sanoo: »Nyt tahdon nähdä, voinko osua maaliin, johonka ei yksikään nuoli koskaan ennen ole sattunut.» Näin sanoen hän lävistää nuolellaan Antinooksen, niin että röyhkeä väkivallantekijä kaatuu kuolleena lattialle.

Nytpä syntyi hirveä melu salissa.

»Hälyn nostivat hurjan sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui, vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin, vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään; kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:

»Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan Toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman.»

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: 'Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta taivaan korkeudess' asu joit' ikivaltoja taikka moitett' ihmisien, jota vastedes saa meno moinen. Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula.'»

Kaikki kosijat tavoittelivat nyt jousiansa ja peitsiänsä. Mutta Odysseus oli edellisenä iltana yhdessä Telemakhoksen kanssa kantanut pois kaikki aseet salista. Rohkein kosijoista veti silloin miekkansa tupesta ja syöksyi Odysseusta vastaan, mutta kaatui hänen nuolensa lävistämänä. Nyt riensivät Telemakhos, Eumaios ja eräs toinen uskollisena pysynyt palvelija Odysseuksen avuksi. Näiden neljän miehen aseista kaatui toinen kosija toisensa perästä,

»— ja kuului kaamea voihke, Ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.»

Kevytmieliset ja julkeat heilakat, jotka viimeiseen asti olivat koettaneet auttaa rakastajiansa noutamalla heille aseita, joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin he. Heidät hirtettiin kaikki pihalla, ja he riippuivat nuorasta kuin linnut pauloista. Siellä julkea vuohipaimenkin sai kärsiä häpeällisen kuoleman.

Vihdoinkin Odysseus oli jälleen herrana omassa talossaan. Kun kosijain ruumiit oli viety pois, veri pesty lattiasta ja sali rikillä savustettu, hän lähetti palvelijattaren viemään Penelopelle ilosanoman, että hänen puolisonsa oli kotona. Penelopen oli kuitenkin vaikea alussa uskoa sellaista onnea. Mutta kun hän vihdoin oli saanut luotettavat todistukset siitä, että äskeinen kerjäläinen oli Odysseus, silloin valtasi hänet rajaton riemu.

Näin päättyy kaunis Odysseuksen taru, eräs maailmankirjallisuuden monista tuotteista, jotka käsittelevät aihetta uskollisesta puolisosta, joka odottelee poissaolevaa miestänsä ja lopulta kaikkia vastoinkäymisiä kärsittyään uudelleen yhdistyy häneen.

Kirjallisuutta:

Homeros, Odysseia, suomentanut O. Manninen.