AISKHYLOS,

murhenäytelmän taiteellinen luoja. Aiskhylos otti itse osaa suuren todellisuusdraaman esitykseen, jonka näytöksien nimet olivat Marathon, Salamis ja Plataia. Hän oli silloin miehuusvoimissaan. Vuonna 456 hän kuoli seitsemänkymmen-vuotiaana. Vanhin hänen murhenäytelmistään, joka on säilynyt, on kaiken todennäköisyyden mukaan »Turvanetsijät». Luonteeltaan se tuskin on draama nykyisen käsityskannan mukaan, sillä siitä puuttuu ennen kaikkea toimintaa ja dramaattisia luonteita. Draama on näihin aikoihin vielä tuskin muuta kuin suuri kantaatti, jossa kuoro on pääasia. Vanhin draama on siis perimmältään doorilaisen kuorolyriikan jatkoa. Ne harvat vuoropuhelut, jotka siinä esiintyvät, vaihdetaan kuoronjohtajan ja yhden näyttelijän kesken, ja näillä vuorosanoilla on yksinomaisena tarkoituksena perustella kuoron lauluja, jotka ovat draaman oleellisimpana osana. Tuomalla kuoronjohtajan vierelle näyttelijä luotiin mahdollisuus toiminnalle draamassa. Ajan mukana karttui näyttelijäin luku, ja vuoropuhelu kasvo! kuoron kustannuksella, kunnes kuorolaulu lopuksi muuttui vain eri näytöksien väliseksi musiikkiesitykseksi.

Aiskhyloksen vanhin säilynyt näytelmä — jos nyt »Turvanetsijät» on vanhin — on kaunis hymni neitseelliselle puhtaudelle. Turvaaetsivät ovat danaideja, Danaoksen viisikymmentä tytärtä, jotka ovat Egyptistä paenneet tungettelevia kosijoita piiloon Argokseen ja saavat siellä turvapaikan. Mutta vain hetkeksi. Heidän isänsä Danaoksen, joka itse on päässyt Argoksen kuninkaaksi, pakottavat kosijat myöntymään vaatimukseensa. Mutta itse hääyönä hänen tyttärensä murhaavat puolisonsa, jotka on heille pakottamalla annettu. Tarujen mukaan saivat danaidit rangaistuksensa toisessa maailmassa, missä heidät pakotettiin alituisesti ammentamaan vettä seulaan.

Nykyaikaiseen katsojaan tämä tragedia vaikuttaa tuskin näyttämöesitykseltä. Murhenäytelmä täynnä voivotuksia, rukouksia ja uhkauksia, mutta vailla jännittävää toimintaa, vailla juonia, ei vastaa meidän vaatimuksiamme. Mutta se on sen sijaan vaikuttava saarna. Aiskhylos asetti elävissä kuvissaan katselijat silmätysten suurten synti- ja syyllisyyskysymysten ja jumalien rankaiseman ylimielisyyden kanssa. Näin hän on tullut kansan kasvattajaksi, suuremmaksi ja tärisyttävämmäksi kuin Homeros ja Hesiodos. Filosofi Aristoteles luonnehtii hänet »Ateenan kansan kasvattajaksi suuriin ajatuksiin ja hurskaaseen mielenlaatuun, siveelliseen kuriin ja miehekkääseen urotyöhön.»

* * * * *

Varsinaista dramaattista toimintaa ei ole myöskään murhenäytelmässä »Persialaiset». Kuitenkin Aiskhylos on ymmärtänyt siinä toisin keinoin luoda jännityksen, joka kasvaa kautta, näytelmän. Näyttämö on sijoitettu suurkuninkaan palatsin edustalle Susaan ja Dareios I:n haudan välittömään läheisyyteen. Vanhojen neuvoksien kuoro tuo julki synkät aavistuksensa Kserkseen Hellasta vastaan tekemän sotaretken päättymisestä ja lähestyvän onnettomuuden aavistus kasvaa, kun Kserkseen äiti, Atossa, esiintyy ja kertoo onnettomuutta ennustavista unista, joita hän on nähnyt. Jännitys kohoaa huippuunsa, kun sanansaattaja syöksyy sisään ja eloisin sanoin kuvailee persialaisten tappiota Salamiissa ja maasotajoukon kauheata peräytymismatkaa.

Sanansaattaja

Voi maita, kaupunkeja suuren Aasian. Voi Persiin seutuja, voi rikkauttamme. Voi, kukistettu onnemme on, valtamme. On kuihtuneena kukka kaunis Persian. Voi minua, voi murheen sanansaattajaa. Vaan pakko kertoa se teille, persit, on. Siis kuulkaa: kärsinyt on maamme tappion. — — — On rannat Salamiin ja seudut ympärillä täyttänyt ruumisvuorin kurja kohtalo. — — — Ei nuolet meitä pelastaneet, ei, vaan joukkomme, kun laivat upposivat, koki turmion. — — —

Atossa

Voi, liian kurjan mulle kerroit kohtalon — se liian synkkä, hävettävä osa on. Vaan kerro mulle, kerro, alku taistelun, luvut ja määrät hellenien laivojen. Miks rohkeni ne käydä kynsin terävin päin persein sotalaumain herraa inahtavaa?

Sanansaattaja

Jos riippunut se oisi laivain määrästä, ois persit taistelussa voiton perineet. Vain sata laivaa omistivat hellenit ja Xerxes tuhannen — sen hyvin tiedän mä, ja niistä kaksi sataa kiirekiitäjää. Me hellenejä väkevämmät olimme. Ei, usko minua, se oli daimoni[142]: se punninnut on epäparipunnuksin.

Atossa

Oi kerro mulle, miten alkoi taistelu! Ken ensimmäisnä ryntäs? Helleenitkö? Vai, voimansa suuren tuntein, minun poikani?

Sanansaattaja

Syy, kuningatar, koko tämän kurjuuden on julmistunut kostonhenki — daimoni. Sun poikas luokse Ateenasta saapui mies ja puhui hälle, kuninkaalle, sanoen: »Kun öinen, musta pimeys on peittänyt maan, meren, silloin Hellaan väki säikähtää ja yli laivan laidan syöksyy kiirehtäin salassa paeten ja turvapaikkaa etsien.» Sen kuuli kuningas, ei heti älynnyt hellenin petosta ja vihaa jumalten. Hän käski kaikkein päälliköiden ohjata, kun päivän nuolet jäähtyneinä sattuvat maan päälle ja kun hämärä on saapunut, laivansa kolmin rivein — salmia hän käski vartioida hyvin tarkaten ja muitten laivain ympäröidä Salamiin. Jos löytää Hellaan miehet siellä pakotien ja välttää varman surman, silloin kaikki saa myös laivapäälliköt sen maksaa surmallaan.

Niin, tietämättä määrää kovan kohtalon kuningas puhui heille sanoin käskevin. Ja meikäläiset asettuivat paikoilleen; he naulitsivat ehtoollisen, sitten he sitoivat hihnoin airot kiinni hankasiin. Kun päivän soihtu sammui, yöhön vaihtuen, nousivat päälliköt ja miehet kannelle. Laivasta laivaan huudot kajahtelivat, kun kaikki keulat määräsuuntaan käännettiin, yön pitkän halki soudattivat päälliköt laivoja sinne tänne, airoin väkevin. Yö koitti jo, vaan ykskään Hellaan laivoista ei salaisesti yrittänyt pakohon.

Kun päivä ajoi valko-orhein kannelle taivaan ja valoi maahan koiton kirkkautta, soi hellenien sotahuuto raikuva ja jalo aselaulu. Vuoret saarien yhtyivät kaiun äänin laulun säveliin. Väristys kävi joukkojemme sieluissa, kun vahva toivo petti — sillä pakotien ei ollut hellenien huuto raikuva vaan riemulaulu voitollisen taistelun. Me erotimme huudon sanat voimakkaat: Hei, kiiruhtakaa Hellaan jalot soturit, on isänmaanne pelastus ja lastenne ja vaimoinne ja kotiseudun jumaloin ja hautain isien — on taiston palkka se. Me kohotimme kilpaa sotahuutomme ja kiirehdimme pikaisesti taisteluun.

Nyt laiva laivaan vaskikeuloin ponnisti. Hellenein sotasoutu alkoi taistelun ja iski oikealta haahta phoinikein. Jo kaikkialla keula keulaan iskettiin. Aluksi vankat oli laivat kuninkaan — vaan laiva tunki laivaan kiinni tiheään ja toinen toist' ei enää voinut avustaa. Me itse ha'at kiinnitimme toistemme laivoihin, perämelat, airot särjimme. Vaan hellenien soudut piirittivät jo ja upottivat soutujamme — useat kaatuivat kumolleen. Nyt meren vettä ei hylyillä, pirstaleilta nähnyt. Karien ja saarien rannat katti ruumisröykkiöt.

Nyt laivamme, ne, jotka säästyi vielä tuholla, pikaisin aironvedoin kauas pakeni. Vaan meitä, meitä, niinkuin meren petoja hellenit airoin, hirsin iski, teurasti ja huuto, valitus ja rukoukset täyttivät nyt meren, taivaan lakeudet, kunnes vihdoinkin yön sysimusta silmä meidät vapahti. Oi, sen vaikerrusten katkeruutta taitaisi en kertoa mä kuolevaisin lausehin. — — —

Atossa

Voi, hyökylaine kurjuuden on vyörynyt ja upottanut persit, kansat Aasian.

Sanansaattaja

Vaan tiedä, puoliakaan kurjuudesta ei sun tietoos tullut vielä — ääretön se on, kaks kertaa voittaa kuulemasi kaikki se. — — — Päämiehet laivojen, ne, jotka eloon jäi, pakeni tuulen myötä sinne tänne. Vaan he saivat mailla Boiotian surmansa. Yks osa janoissansa kaatui, kuoli, kun juur lähtehille sai. Me muut taas läähättäin kuin ajamina tuhon pakenimme pois. — — — Vaan loppumaton joukko siellä surman sai nälän ja janon sortamina. Kaikki muut — vain harvat pelastuivat, kuolon välttäen — harhaili Thrakiassa kovaa kokien. He saapuivat nyt tänne pakolaisina. Vaan huokauksin itkee Persiin kaupunki maan ihanaisen kukan kuihtumista nyt. On tämä totta — mutta paljon sivuutin jumalten säätämistä kohtaloista ma.

Lopuksi saapuu Kserkses, lyötynä ja masennettuna ja ilman muita varusteita kuin tyhjä nuolikotelo, tappion synkkä vertauskuva. Jumalien rangaistus on kohdannut häntä rikoksesta, jonka hän on tehnyt polttamalla jumalien temppeleitä, ja hänen ylpeytensä ja rajattoman kunnianhimonsa vuoksi. Kserkseen ja kuoron valitushuutoihin näytelmä loppuu.

»Laulakaamme yhdessä valituslaulu!» murtunut kuningas Huudahtaa kehoittaen kuorolle.

Nyt tuskan ääni kaikukoon ja surun vaikerrus. Nyt rintas repiös. Nyt kisko partas valkohaivenet, nyt hiukses silvo käsin väkevin. Nyt vaattees pirsto. Itke kansaamme. Te ulvokaatte koko kaupungissa, vaan käykää surun vaito-askelin.

Näytelmä »Persialaiset» ei ole vain kaunis taideluomus — se on myöskin helleenisen kohtuullisuuden ja ihmisyyden ikuinen muistomerkki. Se on kyllä voittohymni, mutta ilman ainoatakaan ylimielisyyden tai kansallisvihan sorahtavaa ääntä. Kirjailija oli itse taistellut persialaisia vastaan, ja kaikki hänen kuulijansa olivat joko itse ottaneet osaa taisteluun tai surivat jotakuta rakasta sukulaista tai ystävää, joka oli saanut surmansa persialaisten aseista. Mutta kuitenkin näytelmä on täynnä myötätuntoa voitetuita kohtaan.

Miltä tähän verrattuna näyttääkään oma aikamme äskettäin elämämme koko maailmaa järkyttäneen sotadraaman jälkeen? Olemme täydellistyttäneet sotakoneiston, niin että kreikkalaisten keihäät ja persialaisten jouset ovat leikkikaluja siihen verrattuina. Mutta inhimillisyydessä sanan korkeimmassa merkityksessä — kuinka paljon alempana siinä olemmekaan kuin 2 400 vuotta takaperin Aiskhylos ja hänen yleisönsä!

* * * * *

Kuinka korkeaa luokkaa taideteoksina »Turvanetsijät» ja »Persialaiset» lienevätkin, Aiskhylos ei niissä kuitenkaan ole aikaansaanut mitään oikeaa luonnekuvausta. Niin pitkälle hän on päässyt vasta draamassaan »Promētheús», antiikin kenties suurpiirteisimmässä ja syväotteisimmassa näytelmässä. Prometheus, titaani, joka varasti tulen mahdistaan kateelliselta Zeukselta ja antoi tämän kallisarvoisen lahjan ihmisille, esitetään draamassa ihmisrakkauden sankarina ja joutuu marttyyriksi avuliaisuutensa vuoksi maanlapsia kohtaan. Hän ei ollut ainoastaan lahjoittanut heille kulttuuria edistävää tulta, vaan myöskin opettanut heille karjanhoidon, vuoriteollisuuden, kirjoitustaidon ja lääketieteen; antoipa hän heille myöskin kaikista parhaan: hän antoi heille toivon. Zeus palkitsi häntä taottamalla hänet kiinni erääseen Kaukasoksen kallioon ja lähettämällä joka päivä kotkan repimään hänen maksaansa. Lopuksi kuitenkin Herkules vapautti onnettoman kauheista kärsimyksistä.

Aiskhyloksen »Prometheus» on kenties yleisinhimillisin draama, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Käsitteleehän se aina houkuttelevaa ja ikuisesti ratkaisematonta probleemaa: sivistyksen siunausta ja kirousta, hyvän ja pahan tiedon puuta. Kuinka voimakkaasti Aiskhylos tällä draamallaan on saanut ihmissielun kielet väräjämään, käy parhaiten ilmi siitä, että monet myöhemmän ajan suurimmista runoilijoista ovat saaneet siitä vaikutteita, kuten Englannissa Byron ja Shelley, Saksassa Goethe, Espanjassa Calderon, Ruotsissa Tegnér ja Viktor Rydberg.

* * * * *

Kolme draamaa sisältävässä, kokonaisuuden muodostavassa »Oresteessaan» Aiskhylos on draamalliselta näkökannalta päässyt korkeammalle kuin aikaisemmissa näytelmissään, ja luonut sekä jännittävää toimintaa että todella dramaattisia luonteita. Ensimmäinen näytös on asetettu Mykenen kuninkaanlinnaan. Kokonaisen vuoden on vartija tähystellyt tulimerkkiä, joka toisi tiedon Troian kukistumisesta ja Agamemnonin kotiinpaluusta. Näkyy vihdoinkin kaivattu tulenkajastus taivaanrannalta ja vartija rientää alas julistamaan iloisen sanoman kansalle. Mutta itsekseen hän lausuu muutamia sanoja, jotka ilmaisevat, ettei kaikki ole, niinkuin pitäisi, kuninkaanlinnassa: »Suuni on suljettu. Mutta jos nämä seinät voisivat puhua, niin voisivat ne parhaiten kaiken kertoa.» Kasvavan jännityksen vallassa odotetaan voittajan astumista näyttämölle. Kuoron voitonriemuun sekaantuu myöskin aavistus uhkaavista onnettomuuksista. Pahat aavistukset voimistuvat, sittenkuin Agamemnon on voittosaaliineen saapunut näyttämölle. Uudessa näytöksessä nähdään voittaja linnassaan, mutta kuolleena, puolisonsa Klytaimēstrān[143] ja tämän rakastajan murhaamana, rakastajan, joka puolison poissa ollessa on anastanut tämän paikan.

Seuraava kohtaus näytellään Agamemnonin haudalla. Siellä murhatun poika Orestes ja hänen sisarensa Elektra tapaavat toisensa ja lupaavat kostaa. He tappavat ensin äidin rakastajan ja sitten hänet itsensä. Mutta rangaistukseksi kauheasta teosta kostonjumalattaret ottavat Oresteen valtoihinsa ja ajavat hänet hurjan mielenvikaisuuden ahdistamana näyttämöltä. Näytelmän lopulla Athene jumalatar vapauttaa kumminkin Oresteen verisestä rikoksesta, ottaen huomioon myöskin teon vaikuttimet. Draama loppuu kuvailemalla, kuinka kostonjumalattaret lepytetään.

* * * * *

Sanotaan Aiskhyloksen kirjoittaneen yli seitsemänkymmentä murhenäytelmää, mutta ainoastaan seitsemän on meillä jäljellä.

Ihailtavaa hänen runoudessaan on sen yksinkertainen suuruus. Majesteetillisen suoraviivaisesti vierii toiminta eteenpäin, ilman pikkumaisia käänteitä ja hienostunutta tehontavoittelua. Hänen draamoistaan uhoo jotakin Marathonin, Thermopylain ja Salamiin päivien vakavan ylevästä tunnelmasta.