OLYMPIA JA OLYMPIALAISET KISAT.

Henkevä kreikkalainen kirjailija Lukianos, joka eli toisen vuosisadan alkupuoliskolla j.Kr. ja joka on tullut kuuluisaksi ivallisen vuoropuhelun luojana, panee eräässä keskustelussaan skyyttalaisen miehen, joka on tehnyt matkan Hellaaseen, kysymään Solonilta, mitä kreikka- laisten voimisteluharjoitukset ja kilpailut hyödyttävät. »Hehän piehtaroivat sannassa kuin siat», sanoo skyyttalainen; »he puskevat kuin pukit. Toisinaan siellä riehutaan hurjimusten tavoin; näyttää siltä, kuin yhden ja toisen onnenhylkimän, joka on saanut nyrkiniskusta poskeensa, täytyisi sylkeä hampaat suustansa — niin täynnä tomua ja verta hänen suunsa on. Ja kuitenkaan purppuraviittaan puettu mies, joka puvusta päättäen varmaankin on hallitus- viranomainen [palkintotuomari], ei erota heitä toisistaan; eipä suinkaan, päinvastoin: hän yllyttää heitä ja ylistää iskunantajaa. Haluaisin tietää, mitä hyötyä siitä on; minusta on kaikki tuo hulluutta.»

Solon koettaa tehdä selväksi tuolle kiinnostuneelle »bar- baarille», kuinka suuriarvoisia nämä ruumiinharjoitukset, jotka voivat näyttää niin epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, ovat sekä ruumiille että sielulle: »Ei pidä urhoollisen miehen ruumiin olla lihava ja valkoinen kuin naisen, joka on pilaantunut kotosalla oleskelemisesta. Ei, katsopa punakoita, päivettyneitä nuorukaisiamme! Sen näköisiä miesten tulee olla; he ovat täynnä eloa ja lämpöä ja miehuuden voimaa, terveyttä uhkuvia, eivät ryppyisiä, eivät kuivia, eivätkä liian painavia, koska ovat ponnistellen ruumiistaan hikoilleet kaiken liikalihavuuden ja pitäneet vain sen, joka on voimakasta ja kiinteää. Tämä on ravinnon valinnan ja voimistelun seurausta. Sillä nämä molemmat ovat ihmisruumiille samaa kuin pohdin vehnälle: kaikki akanat ja vihneet lentävät pois, ja puhdas vilja kokoontuu läjään. — Likahan pestään pois, ja sittenhän mies esiintyy entistään ehompana. Vertaapa vain muutamia noista valkoihoisista, jotka viettävät elämäänsä siimeksessä, kehen hyvänsä niistä, jotka voimistelevat miekkailukoulussa, kun hän on peseytynyt puhtaaksi öljystä ja pölystä! Olen varma siitä, että jos sinulta kysyttäisiin, kummanko näköinen noista kahdesta haluaisit olla, empimättä pitäisit lujannäköistä ja karaistunutta nuorukaista parempana hentoa raukkaa, joka on niin vaalea sen tähden, että hänen verensä on vetäytynyt ruumiin sisäosiin.»

Ja valtiokin hyötyy siitä, että nuori kansalainen harjoittelee voimistelu-urheiluja: »Harjoitusten päämääränä ei suinkaan ole palkintojen voittaminen juhlatiloissa, sillä senhän vain harvat voivat saavuttaa, vaan tarkoituksena on voittaa sekä valtiolle että itselleen paljon suurempaa hyvää. Sillä kaikkien kunnon kansalaisten velvollisuus on ottaa osaa vielä suurempaan kilpataisteluun seppeleestä, joka ei ole tehty muratista tahi öljypuunlehvistä, vaan johon sisältyy ihmisen koko onni ja autuus — tarkoitan taistelua yksityisen vapauden ja koko isänmaan itsenäisyyden ja menestyksen puolesta, ihaninta, mitä voimme jumalilta anoa. Kaikki tämä on nivottuna siihen seppeleeseen ja on siinä kilpailussa voitettavana. Siihen kilpailuun puheenalaiset harjoitukset ja ponnistelut ovat vain valmistuksia.»

Lukianos viittaa myöskin voimisteluharjoitusten esteettiseen puoleen: »Koska nuorukaisten on riisuutuminen suuren ihmisjoukon edessä, niin luulemme heidän huolehtivan kauniista ulkomuodosta, niin ettei heidän tarvitse hävetä esiintymästä alastomina.»

Hän siirtyy sitten kuvailemaan voimisteluharjoitusten merkitystä helleenien taiteelle. Alastomuuden tuottamasta häpeän tunteesta vapautuminen oli sivistyneen helleenin aatelismerkkejä. Tämä kummastutti barbaaria — tympäiseepä tuo häntä vieläkin. Voimistelijain harjoituspaikoilla oli kuvanveistäjällä ja maalarilla alati silmäinsä edessä kauneimmat Jumalan luomat kuvattavanaan. Kauniit muodot syöpyivät niin syvälle taiteilijoiden muistiin, että kun taiteellisen innoituksen hetki tuli, suurimmat heistä paremmin kuin yksikään taiteilija ennen heitä tai myöhemmin kykenivät pukemaan jumaluuden majesteetin ja ikuisen kauneuden inhimillisiin muotoihin.

Kreikkalaiset suorastaan jumaloivat kauneutta. Eivätkä ainoastaan taiteessaan, vaan myöskin jokapäiväisessä elämässään. Eliksessä toimeenpantiin miesten ja Lesboksessa naisten välisiä kauneuskilpailuja. Isoissa temppeleissä oli sääntönä, että pappina piti olla kauneuspalkinnon voittanut mies tahi nuorukainen.

* * * * *

Ei ollut parempaa tilaisuutta nähdä sellaista kauniiden nuorukaisten valiojoukkoa kuin niissä suurissa kilpailuissa, joihin koko kreikkalaisen maailman etevimmät urheilijat kerran joka neljäs vuosi kokoontuivat Olympian stadionille. Ei ole mikään kansa niin kuin muinaisajan helleenit elämässään toteuttanut lauselmaa »Terve sielu terveessä ruumiissa». Sentähden tulikin heistä onnellisin, sopusuhtaisin kulttuurikansa, mitä konsanaan on vaeltanut täällä maan päällä. Sivistys ei heidän keskuudessaan päässyt rappeutumaan yksipuoliseksi sielunkulttuuriksi eikä konekulttuuriksi, joka tekee ihmiset epäitsenäisiksi ja yksipuolisiksi, vaan helleenit pelastivat itselleen mielen tasapainon ja joustavuuden asettamalla ruumiinhoidon tasa-arvoiseksi sielunhoidon rinnalle. Kreikkalaiset olivat paremmin kuin mikään muu kansa saaneet selville yhden luonnon suurista salaisuuksista: useimmille meille käsittämättömän likeisen yhteyden sielun ja ruumiin välillä. Ilman tervettä ruumista ei tervettä sielua, mutta ilman tervettä sielua ei myöskään sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista. Kreikkalaisille oli veltto ja huonossa hoidossa pidetty ruumis yhtä pätevä todistus puutteellisesta kasvatuksesta ja kulttuurista kuin tietämättömyys n.s. oppiaineissa.

Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että ruumiillisesti heikko ja kivulloinen henkilö tarmokkaasti ja järkevästi Jumalan vapaassa luonnossa harjoitetun voimistelun ja urheilun avulla on parantunut ja voimistunut! Ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myöskin sielultaan hänestä tulee aivan kuin toinen ihminen. Koko elämä näyttää toiselta, saapi uutta eloisuutta. Monesta itsekkäästä luulosairaasta, joka ei ole voinut ajatella muuta kuin omaa ruumiillista vointiaan, tulee tuntiessaan itsensä toimintakykyiseksi hyödyllinen kansalainen, joka asettaa itselleen elämäntehtävän, lähimmäisiään auttava ihmisystävä.

Kaikki tämä oli muinaisille helleeneille itsestään yhtä selvä asia kuin meidän aikamme englantilaisille. Oli mahdotonta ajatella kreikkalaista kaupunkia ilman julkisia urheilupaikkoja varjoisine puineen ja juoksevine vesineen. Joka tahtoi saavuttaa arvoa kansalaistensa silmissä, hänen oli nuoruusvuosinaan vietettävä enin aikansa urheilukentällä. Vain siellä oli tuo vapaa ryhti ja tuo esiintymisen varmuus saavutettavissa, joka oli vapaasyntyiselle ominainen ja teki hänet sopivaksi ottamaan osaa julkiseen elämään.

* * * * *

Olympia on saanut nimensä olympialaisesta Zeuksesta, kisojen suojelijasta. Myöskin Delphoissa, Korinthoksen kannaksella ja Nemeassa pidettiin pyhiä kilpailukisoja, kaikkialla jonkun jumalan kunniaksi. Samoinkuin heprealaiset ylistivät Jahvea laululla ja tanssilla, samoin kunnioittivat kreikkalaiset Zeusta ja Apollonia painilla ja kilpajuoksulla ja sopusuhtaisten ruumiiden kauneudella. Vanhempina aikoina pidettiin urheilukilpailuja myöskin jonkun kuolleen uroon kunniaksi. Iliaassa luemme kilpakisoista, joilla Akhilleus vietti Patrokloksen hautajaisia. Ensin olivat hevosurheilukilpailut.

»Kaikk' yht'aikaa ruoskallaan hevot kiihtivät juoksuun, huudoill' yllyttäin sekä ohjillaan hoputellen innoissaan; ja ne vei yli kentän vauhtia vinhaa pois sotapurtten luota; ja rintain all' arohieta tuprusi niinkuni pilvi ja myrskyn riehuva pyörre, harjat hulmusivat, kun liehtoi lentävä tuuli. Kons' ikiruokkijan maan kävi pintaa piirtäen vaunut, kons' ylös ilmaan kimposi; vaan vakavastipa seisoi vaunujen ohjaajat, joka mies kovin sykkivin rinnoin voittoa toivoissaan; hepojansa he kiihtivät huudoin, konsa ne kirmasivat pölyn nostain tanteren poikki. Vaan radan päässä kun kääntyä päin meren vaahtisen rantaa raisut valjakot sai, jopa kunkin näyttihe kunto; laukkaa täyttä ne karkasivat; etumaisena muista Eumelos, jalot juoksijat eessä! ja toisena toivat Tydeun poikaa taas hevot, heimoa Tros-uron orhein jäljess' ei järin paljon, vaan ihan kinterihillä, tallaamass' oli aivan näät jalat ain' ajolautaa, hengitys hartiokast Eumelon poltteli selkää, sillä ne kiitivät, ett' ihan niskaan pää kävi kiinni.»

Katselijain kehoitushuutojen raikuessa ajaa huristetaan hirveällä vauhdilla. Eräs kilpailijoista, Antilokhos, ajaa niin rajusti, että Menelaos — käyttääksemme nykyaikaista urheilutermiä — panee vastalauseen. Mutta asia ratkaistaan sovinnolla, ja Antilokhos saa ensi palkinnon.

Sen jälkeen seurasi nyrkkeilyn »ankara kilpa». Palkinnoiksi pantiin voittajalle kuusivuotias vankka muuli ja voitetulle parikorva malja.

Vilahduksessa ponnahti siinä pystyyn kookas ja voimakas nyrkkeilijä, nimeltään Epeios. Hän

»muulin muhkean lautaisiin käden laski ja lausui: 'Käyköön tänne se mies, joka maljaan tyytyä mielii! Eipä Akhaijeist' ainoakaan ota muulia multa nyrkkeilyssä, se tietkää, sill' olen itse ma parhain. — — — Vaan sanon sen minä teille, ja myös se on täyttyvä totta: siltä ken kilpaan käy, lihat liivaks', luut lusuks isken; ruumiinkantajat hän tähän valmiiks siis varaelkoon viemään pois, kun on nuijannut hänet nyrkkini nurmeen.'»

Mutta Euryalos, »jumalainen sankari», hänpä ei moisista uhkauksista ollut millänsäkään. Ja niin molemmat taistelijat käärivät kätensä härännahkahihnoihin.

»Vyöttäyneinäpä noin kävi kumpikin taistelopiiriin, mies päin miestä, ja nyt, kohotettuna valtavat nyrkit, yhteen karkasivat, rajut, raskaat ryöppysi iskut. Kaamea leukojen karskuna soi, hiki virtana vieri ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios poskeen vaanivan Eyryalon väkevästi. Ja silloin heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet. Kuin kala rantaan poukkoo veest' ajohaurojen keskeen pohjoisen puhuessa, mut taas iso aalto sen ahmaa, poukkasi noin mies lyöty, mut kaatuvan aimo Epeios sai käsin kannatetuksi, ja kumppanit rientäen luoksi pois hänet kantoivat, jalat veltot laahasi jälkeen, riipuksiss' oli pää, veri pursui paksuna suusta.»

Kolmantena kilpakisana oli Aiaan ja Odysseuksen painiskelu. Voittopalkintona oli taidokkaasti tehty vaskinen kolmijalka.

»Kons' oli sankarit vyöttäyneet, kävi kumpikin piiriin ryhtyen voimakkain käsivarsin toisehen toinen kuin katon kannakkeet talon korkean, veistäjän kuulun taiten liittämät kestämähän väkituulien voimaa. Ruskuivat selät siinä, kun vääntelivät kädet vankat ankarin tempoiluin, hiki maahan virtana vieri. Juomuja, kuhmuja ottelijain nous selkähän, kylkiin, kuumottain punatummina; vaan yhä kumpikin koitti toistaan kammertaa sekä voittaa kattilan kauniin. Maahan Odysseus kilpaajaa ei jaksanut kaataa, jaksanut Aias ei, kuni seinä Odysseus seisoi.»

Taistelu jäi siis ratkaisemattomaksi.

Odysseus, joka ei ollut äsken suoritetusta ottelusta tietävinäänkään, asettui kilpailemaan juoksussakin ja voitti ensi palkinnon, kun Pallas Athene puuttui asiaan, niin että hänen vaarallisin kilpailijansa kompastui aivan maaliviivan luona. Voitettu pani vastalauseensa sen johdosta, että taivaalliset olivat sekaantuneet kilpailuun, mutta vastalause hylättiin nauraen.

Kiekonheitossa »saavutettiin» — lyhyesti ja uudenaikaisesti jatkaakseni kilpailun selostusta — »ennätys, jota tervehdittiin innokkailla ihastuksenosoituksilla.» Keihäänheitosta, joka päätti kilpailut, voidaan aivan lyhyesti sanoa: »Agamemnon voitti ylivoimaisesti.»

* * * * *

Olympian kisat olivat kaikista kilpakisoista kuuluisimmat. Helleenit antoivat niille niin suuren arvon, että he niiden mukaan jakoivat ajan neljä vuotta käsittäviin jaksoihin, olympiadeihin. Ensimmäinen olympiadi alettiin vuodesta 776 e.Kr., mutta Olympian kisat juontavat alkunsa jopa vuosisataa aikaisemmalta ajalta.

Mikä kansanvilinä, mikä elämä ja melu Zeuksen pyhässä lehdossa Alpheios-virran rannoilla sinä lyhyenä aikana joka neljäs vuosi, jolloin kisat olivat käymässä! Ja miten äänettömällä jännityksellä seurasivatkaan sinne tulvineet sadattuhannet ihmiset tätä koko maailmassa ainutlaatuista voimainmittelyä!

Alkujaan Olympian stadionilla oli vain yksi kilpailulaji edustettuna, nimittäin nopeusjuoksu, mutta vähitellen tuli muunlaisia urheiluja lisää. Muutamat kreikkalaiset pikajuoksijat ovat saavuttaneet historiallisen maineen. Kun persialaiset vuonna 490 e.Kr. uhkasivat Attikaa, lähettivät ateenalaiset Pheidippides-nimisen juoksijan viemään sparttalaisille tiedon vaarasta. Hän suoritti tuon 22 peninkulmaa pitkän matkan kahdessa vuorokaudessa. Kaikiksi ajoiksi kuuluisa on sekin juoksija, joka pian sen jälkeen toi Marathonin taistelukentältä Ateenaan tiedon Miltiadeen »barbaareista» saavuttamasta voitosta ja maanmiehilleen ilosanoman ilmoitettuaan kaatui kuolleena maahan.

Hyppykilpailut eivät käsittäneet ainoastaan korkeus- ja pituushyppyjä, vaan kilpailtiin myös korkealta hyppäämisessä. Näitä kilpailulajeja seurasivat luultavasti kilpailut kiekon- ja keihäänheitossa. Keihäänheitto erosi meikäläisestä m.m. siinä, että käytettiin keihääseen kiinnitettyä hihnaa, johon heitettäessä tartuttiin kaksin sormin. Siten keihään lähtönopeus melkolailla lisääntyi.

Seurasi sitten järjestyksessä ankaran rasittava paini, jossa voittajaksi päästäkseen piti kolmesti heittää vastustajansa maahan, niin että hän kosketti sitä selällään tahi lanteellaan. Kun painijat olivat öljyllä voidellut, ei heidän ollut helppo saada kiinteää otetta toistensa lihaksista, ja leikki kävi sitäkin ankarammaksi, kun erinäisten temppujen käyttö oli luvallista. Sai esim. turvautua jalkakampiin ja antaa eräänlaisia potkuja, jopa katkaista sormet vastustajaltaan joutumatta silti hylättäväksi.

Vielä vaarallisempi oli tietysti nyrkkeily. Sattuipa monestikin, että kilpailijoista joku jäi taistelukentälle voimatta enää siitä nousta. Nyrkkeilijöillä oli kädet käärittyinä härännahasta tehtyihin hihnoihin, jotka oli varustettu kovilla ja teräväsärmäisillä nahkapalasilla, joissa oli naulan- kantoja ja lyijynastoja. Nyrkkeilijä, joka oli suorittanut monta kilpailua, ei tavallisesti ollut kaunis katseltavaksi. Nenä oli saattanut kokonaan muuttaa muotoaan, korvista tuli usein n.s. kukkakaalikorvat, ja hampaat kuuluivat suureksi osaksi muistojen maailmaan. Kerran sattui, että nyrkkeilijän koko kitalaki murskaantui, mutta hän nieli hampaansa ja seisoi siinä niin tyynenä ja välinpitämättömänä, että vastustajan mielestä ei enää kannattanut käydä hänen kimppuunsa.

Erään nyrkkeilijän kunniaksi sepitetyssä epigrammissa sanotaan:

»Poiss' Ithakast' oli kaks vuoskymment' ollut Odysseus, tuttupa koiralleen viel' oli valtias tuo. Outo sa nyrkkeilyn, Stratophon, nelivuotisen jälkeen oot koko kaupungin nähdä, et koirien vain. Peiliin kurkistain näkisitpä sä itsesi, varmaan siinä jo vannoisit: 'Ei ole tuo Stratophon!'»

Taitavampia nyrkkeilijöitä olivat kuitenkin ne, jotka osasivat välttää vastustajan iskut väistymällä syrjään ja siten väsyttämällä hänet.

Kaikista kilpailuista monipuolisin oli viisiottelu, johon kuului juoksu, kiekonheitto, hyppy, keihäänheitto sekä paini. Siinä kilpailevat olivat sopusuhtaisimmin kehittyneitä urheilijoita, heissä kun voima yhtyi notkeuteen ja nopeuteen.

Mitkään olympialaiset kilpailut eivät kuitenkaan saattaneet katsojaparvia niin sähköiseen jännitystilaan kuin kilpa-ajot. Tähän urheilulajiin suurmiehet ja kuninkaatkin ottivat osaa toisinaan aivan mielettömän loistavasti. Merkki torven soidessa nelivaljakot syöksyvät eteenpäin peittyen pölypilveen. Kaksitoista kertaa niiden on kierrettävä maalipylväs kilparadan päässä. Hevoset ovat pillastumaisillaan lähestyessään käännekohtaa. Vaunut viskautuvat raiteiltaan, törmäävät yhteen ja särkyvät, ja huimapäisimmätkin ajomiehet kalpenevat sellaisina hetkinä. Suuri kreikkalainen murhenäytelmänkirjoittaja Sophoklés antaa »Elektra»-nimisessä näytelmässään loistavan ja jännittävän kuvauksen sellaisista kilpailuista, jotka hän kuitenkin on sijoittanut Delphoihin, missä kilpa-ajoja pidettiin alempana olevalla kentällä, Krisan luona. Kilpailijoista etevin oli Agamemnonin poika Orestes. Muiden kilpailijoiden joukossa oli kaksi libyalaista nelivaljakkoa, yksi lumivalkea valjakko Ainiaksesta etelä-Thessaliasta ja yksi Ateenasta.

»Nyt seisoivat he, kunne kunkin vaunuineen valitut kilpatuomarit ol' arponeet. Soi torven vaski, kaikki kilpaan kiitävät hoputtain valjakoitaan, kouriss' ohjakset ne huiskuu. Koht' on rata täynnä jyrinää rämiseväisten vaunuin tupruun korkeaan ne pöly kietoo, tungoksessa yksikään ei ruoskaa säästä ohi toisen vaunujen ja varsaparin korskuvaisen koittaissaan; näet selkään, pyöränkehiin takaa puuskuttaa jo pari toinen kuolaa, kuumaa henkeään. Ja nyt Orestes loppumaalin kohdalle juur' ehtii, puolell' oikealla valloilleen heponsa päästää, toisen ohjat kiristää. Viel' ollut kaatuneit' ei vaunuja; vaan nyt rajusta enianilaisen kovasuut jo varsat syöksyy käänteeseen, ja kun jo kuus, jo seitsemän on juostu kierrost', iskevät päin barkalaisen valjakkoa otsakkain. Tään ainoan nyt turman jälkeen toista päin jo toinen törmää, kaatuu, Krisan tantereen jo kaiken täyttää pirstat vaunuin murskattuin. Ateenan aimo ohjas-urho keksii tuon, sivuuttaa väistäin, vauhdin hiljentäin nuo hevot hurjat, kiistämällä kierivät.

Uloinna vinhaan kiitää vaunuin viimeisin Orestes, on jo voittomaali toivonaan. Nyt nähdessään vain yhden jääneen kilpaajan hän nopsain varsojensa korviin kiljaisten väkevän huudon kiitää jälkeen. Kumpikin noin ajaa rinnan, että vuoroin toisen pää ja vuoroin toisen vaunuist' eelle kurkottuu. Jo vauriotta koito kaikki kierrot muut on kiertänyt, mies pystyssä kuin vaunutkin; vaan käänteess' ohjaa vasemman kun hevosen hän höllitti, niin vaunut maalipatsaaseen varattomasti törmää, pyörän napa katkeaa, mies maahan suistuu, viillettyihin hihnoihin takertuu siinä; varsat vauhkot, ohjaajan radalle vaipuissa, sen keskeen riistäytyy. Parahti kansaparvi, maahan syöksyvän kun näki nuorukaisen, moista vaikeroi se turmaa moisten mahtajan, kun laahautuu nyt maassa milloin, milloin ilmaan poukkoaa hän jalat eellä, kunnes vaivoin valjakon saa vauhkon juoksun ohjasmiehet talttumaan ja hänet irroittaa: hän veriss' on, hänt' ei, noin runneltua, tunne silmät ystäväin.»

Kun Syrakusan vihatun tyrannin Dionysios I:n nelivaljakko kilpaili Olympiassa, hänen kilpatoverinsa päättivät keskenään ajaa rikki hänen vaununsa, sillä palkinto ei saanut joutua miehelle, joka oli niin suuresti vahingoittanut Kreikan vapautta.

Komealta näyttivät myöskin ratsastuskilpailut, joissa kuitenkaan ei ollut esteratsastusta.

Juhlan huippukohtana oli tietenkin palkintojen jako, ei palkinnon arvon vuoksi — sillä voittajan ainoana palkkiona oli öljypuunlehdistä sidottu seppele — vaan sen katoamattoman kunnian tähden, joka siitä seurasi. Miten suuressa arvossa sitä pidettiin, osoittaa parhaiten kertomus vanhasta rhodoslaisesta urheilijasta Diagoraasta, joka kerran oli itse ollut olympialaisvoittaja ja sai vanhoilla päivillään nähdä kahden poikansa saavuttavan saman kunnian. Molemmat nuorukaiset seppelöivät isänsä ja kantoivat häntä käsivarsillaan kansan tervehtiessä onnellista miestä kukkaissateella. »Kuole, Diagoras!» kansa huusi, »kuole, sillä sinulla ei enää ole maailmassa mitään toivottavaa.» Ja vanhus kuoli ilosta.

Kun olympialaisvoittaja palasi kotikaupunkiinsa, tervehdittiin häntä siellä suurin kunnianosoituksin. Hänelle pystytettiin patsaita, ja muutamin paikoin hän sai rahapalkkion, joskus elinkoron; tai myöskin voi sattua, että hän koko elinikänsä sai syödä raatihuoneessa kaupungin kustannuksella. Kaupungin rikkaimmat ja ylhäisimmät miehet koettivat kilpaa saada hänet vävykseen. Koko kaupunki juhli hänen voittonsa vuosipäivää, ja Pindaroksen kaltaiset runoilijat ylistivät lauluillaan hänen kilparadalla suorittamiaan mainetöitä.

Niin oli laita kisojen loistoaikana. Mutta kaiken muun tavoin olympialaiset kisatkin huonontuivat. Ne muuttuivat ammattiurheilijoiden kilpailuiksi. Silloin ei urheilun päämääränä enää ollut terve sielu terveessä ja sopusuhtaisessa ruumiissa — sillä sielusta ei ollut paljonkaan jäljellä sellaisessa yksipuolisesti kehitetyssä ruumiissa, jonka ainoana pyrkimyksenä oli ennätyksien saavuttaminen jollakin määrätyllä urheilualalla. Enää ei kilpailtu kunnian, vaan rahan ja maineen vuoksi, maineen, joka muutaman vuoden kuluttua oli yhtä unohtunut, kuin jos kyseessä oleva urheilija ei olisi koskaan elänytkään.

* * * * *

Olympian pyhiin kisoihin tulvivissa joukoissa oli aina useita Kreikan sivistysmaailman valiomiehiä. Täällä, näiden tuhansien tiedonhaluisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat irtautuneet arkisesta työstään, tarjoutui runoilijoille ja muille kaunokirjailijoille oivallinen tilaisuus tehdä teoksiaan tunnetuiksi lukemalla niitä ääneen. Vieläpä Herodotoksen kaltainen historioitsija esitti eräässä sellaisessa tilaisuudessa ensi kerran valittuja osia historiallisesta teoksestaan. Taiteilijat asettivat täällä teoksiaan näytteille, tiedemiehet toivat julkisuuteen tutkimuksiaan, ja puhujat ja filosofit pitivät esitelmiä rahvaalle. Mutta sen aatteen keksijä, että olympialaisissa kisoissa alettaisiin panna toimeen kilpailuja kaunokirjallisissa saavutuksissa oli mies, jota ei juuri ole tapana lukea kuuluvaksi sivistyksen edistäjiin — keisari Nero. Sen ylhäisempää sukuperää ei tämä ruumiillisten ja henkisten kilpailujen yhdistelmä ole, jota meidän päivinämme on huonolla menestyksellä yritetty uudelleen herättää henkiin.

Nero oli uranuurtaja toisellakin alalla, nimittäin palkintotuomarien lahjomisessa, joilla siihen asti oli ollut vakiintunut puolueettomuuden maine. Hän otti ensin osaa kilpa-ajoihin — se päättyi kuperkeikkaan. Sitten hän lauloi ja lausui — kuvaannollisesti puhuen samalla tuloksella. Ja kuitenkin auliit palkintotuomarit seppelöivät hänet voittajaksi kummassakin kilpailulajissa.

* * * * *

Vuonna 393 j.Kr. olympialaisia kisoja vietettiin viimeisen kerran antiikin aikana. Rooman keisari Theodosius, joka kiivaasti vainosi kaikkia pakanallisia tapoja, kielsi tämän jo häviävän antiikkisen elämän ilmauksen. Miespolvea myöhemmin toinen samanniminen keisari antoi hävittää Olympian pyhät temppelirakennukset. Maanjäristys, johon liittyi maanvieremä, täydensi tuhoa ja vihdoin Alpheios ja muuan sen sivujoki levittivät paksun liejukerroksen koko rauniokentän ylle. Mainehikas seutu, jossa vuosituhannen ajan oli kaikunut hymnejä ja riemuhuutoja, oli muuttunut erämaaksi, vieläpä paikan nimikin unohtui.

Se, että Olympian aarteet jälleen ovat tulleet päivänvaloon, on saksalaisten arkeologien ansio, joiden työtä Saksan hallitus ja valtiopäivät ovat tukeneet. Vuosina 1875—1881 poistettiin rauniokentältä sitä peittänyt seitsemänkin metrin paksuinen maakerros, ja tiede rikastui monilla tuhansilla muinaisesineillä. Nämä todistavat selvästi, että Olympia loistoaikanaan oli Delphoin rinnalla koko maailman suurin taidemuseo, ja sen ihanuutta lisäsi se, että useiden taideteosten taustana oli vehmas luonto. Kiinteistä muinaisjäännöksistä olivat tärkeimmät Heran ja Zeuksen temppelien rauniot. Heran temppeli on vanhin kaikista tunnetuista kreikkalaisista pyhäköistä. Alkuperäisessä asussaan se luultavasti oli rakennettu seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. Temppelin kaikkein pyhimmässä oli kaikista kreikkalaisista taideluomista ehkä ihanin Praksiteleen Hermestä ja Dionysos-lasta esittävä marmoripatsas, joka kuuluu äärimmäisen harvalukuisiin Kreikan taiteen suuruudenajalta säilyneihin alkuperäisteoksiin. Zeuksen temppelistä sitävastoin oli jo aikoja sitten ryöstetty sen kallein aarre: Pheidiaan kuuluisa ylijumala Zeusta esittävä jättiläiskuva, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta[53] puiselle alusrungolle. Tämä taideteos oli niin ihana, jumalan kasvot niin majesteetillisen kunnioitustaherättävät ja lempeät, ja niillä lepäsi niin ylimaallinen rauha, että kuvan pelkkä näkeminen oli onni, jota ei milloinkaan voinut unohtaa, miten elämä vaihtelikin. Muuan kreikkalainen kirjailija sanoo ihastuksissaan, että jos onnettomuuksien ja surujen masentama mies seisoisi tämän kuvan edessä, niin hän unohtaisi kaikki surunsa ja huolensa. Pidettiin suorastaan onnettomuutena, jos kuoli näkemättä Pheidiaan Zeus-kuvaa.

Otricolin Zeus-rintakuva antaa vain kalpean aavistuksen Pheidiaan mestariteoksen kauneudesta.

Sanotaan itse jumalan ihmishahmossa ilmestyneen taiteilijalle. Ja kun Pheidias työnsä täytettyään pyysi Zeukselta merkkiä siitä, että taideteos oli hänen hyväksymisensä arvoinen, kerrotaan vahvistuksen tulleen siten, että kuvapatsas singahutti maahan salaman aivan kuin oikea Zeus.

Kirjallisuutta:

Adolf Boettieher, Olympia, das Fest und seine Stätte.

Ernst Curtius und Friedrich Adler, Olympia: 5 nid.

E Norman Gardiner, Olympia.

Julius Centerwall, Olympia och de olympiska spelen.

Harald Brising, Hellenisk idrott. Olympiska spelen i det gamla Grekland.

J.E. Chryssafis, Idrotten och idrottsfesterna i Homeri tid.

Friedrich Fedde, Der Fünfkampf der Hellenen.

E. Norman Gardiner, Greek athletic sports and festivals (Laaja kirjallisuusluettelo).

Karl Hachtmann, Olympia und seine Festspiele.

Erik Hedén, Hellas' olympiska spel (Ord och bild 1912).

Gustaf Munthe, Idrott och kroppskultur under antiken.

Victor Laloux et Paul Monceaux, Restauration d'Olympie.