MÁRATHON.

Kerrotaan, että saadessaan tiedon Vähän-Aasian kapinasta ja Sardeen kukistumisesta kuningas Dareios ei hiukkaakaan välittänyt joonialaisista, sillä hän tiesi, että he kyllä joutuisivat kärsimään luopumuksestaan, mutta hän kysyi, mitä kansaa ateenalaiset olivat. Saatuaan tietää sen hän huudahti: »Oi Ormuzd, suo minun kostaa näille ateenalaisille!» Ja joka kerta kuin hän kävi aterialle, erään hänen palvelijoistaan täytyi kolmesti muistuttaa hänelle: »Herra, muista ateenalaisia!»

Heidän vuoronsa tuli, sittenkuin joonialaiset oli masennettu ja rauha palautettu Persian valtakuntaan. Ylhäiselle Datis-nimiselle miehelle ja veljensä pojalle Artapherneelle Dareios antoi rankaisuretken johdon.

Ateenalaiset aavistivat lähenevän vaaran, heti kuin Miletos oli kukistettu; ja ilmeisemmäksi kävi, mikä heitä odotti, kun he saivat kuulla kerrottavan, että suurkuningas oli lähettänyt Välimeren rannikkokaupungeilleen käskyn rakentaa sotalaivoja ja kuljetusaluksia sekä ihmisiä että hevosia varten. Nyt oli taisteltava Ateenan vapauden puolesta. Etevimmäksi edustajakseen puolustusliike sai ylhäisen ateenalaisen nimeltä Themistokles, kenties nerokkaimman valtiomiehen, mitä Ateenalla on milloinkaan ollut. Todellinen valtiomies hän oli, ei mikään pelkkä puoluepäällikkö. Hänet ateenalaiset valitsivat arkontiksi.

Themistokles oli jo poikana osoittanut olevansa aivan omalaatuinen. Hänen opettajansa sai useammin kuin kerran aihetta sanoa hänelle: »Sinusta, poikani, ei tule milloinkaan mitään keskinkertaista, tulkoonpa sitten hyvää tai huonoa.» Kaunotaiteet ynnä muu sellainen ei häntä ollenkaan miellyttänyt, mutta kaikessa, mikä koski valtion asioita ja käytännöllisiä toimia, hän osoitti silmäänpistävää intoa ja valppautta sekä ilmiömäistä kykyä miltei silmänräpäyksessä perehtymään mihin hyvänsä. Kun häntä sentähden hienoissa piireissä pisteltiin siitä, ettei hän ottanut osaa sivistyneen maailman harrastuksiin, hän vastasi kaikkea muuta kuin nöyryyttä ilmaisevin äänin, että hän tosin ei osannut virittää lyyryä eikä helkytellä kielisoitinta, mutta kyllä tehdä pienen kaupungin huomatuksi ja suureksi. Mutta järkevä ja maltillinen väki ravisti huolissaan päätään ja halusi tietää, tulisiko hän koskaan olemaan ihmisiksi. Tarkoittipa hän iäkkäämpänä itsekin nuoruudenaikaisia kurejaan, kun hän lausui, että »villeimmistä varsoista tulevat parhaimmat hevoset, jos ne vain saavat kuria ja opetusta.»

Näin lausuessaan hän oli jo tuonut päivänvaloon toisenlaisia ominaisuuksia kuin nuoruuden kunnianhimoa ja vallattomuutta, ja hänen maanmiehensä katselivat luottamuksella häneen niinkuin mieheen, joka kykenisi pelastamaan heidät idästä käsin uhkaavasta vaarasta.

Themistokleen kaukokatseiselle valtiomiehensilmälle oli ilmeistä, että tulevassa taistelussa persialaisia vastaan ainoa pelastumisen mahdollisuus Ateenalle ja Kreikalle olisi siinä, että Ateena kehittäisi itsensä voimakkaaksi merivallaksi. Themistokles oli kuten historiankirjoittaja Thukydides on sanonut, »ensimmäinen, joka uskalsi sanoa ateenalaisille, että heidän on pyrittävä pääsemään herroiksi merellä.» Niin vakuuttavasti hän esitti mielipiteensä, että hänen onnistui saada kansa puolelleen. Pian olivat työt täydessä käynnissä Peiraieuksen, Ateenan satamakaupungin, vahvistamiseksi, niin että siitä tuli luja tukikohta laivastolle.

Mutta nyt saapui Ateenaan persialaisia pakoon ylhäinen ateenalaissukuinen mies nimeltä Miltiādés. Hän oli sen Miltiadeen veljenpoika, joka Peisistratoksen aikana oli perustanut itselleen pienen valtakunnan Traakiaan. Sinnekin persialaiset olivat ulottaneet ylivaltansa, sen jälkeen kuin joonialaisten kapina oli kukistettu. Miltiades tuli nyt Ateenaan tuoden muassaan aarteensa sekä suuren seuran ja vaikutti sillä valtavasti ateenalaisiin. Kun hän alkoi harrastaa valtiollisia asioita, huomattiin pian, että Themistokles oli saanut vaarallisen vastustajan, sitä vaarallisemman, kun tuo suuri valtiomies oli puolueitten yläpuolella ja häntä juuri senvuoksi enemmän kuin ketään muuta vihasivat ja valheellisesti syyttelivät ammattipolitikoitsijat, joille puolue oli kaikki kaikessa.

Kilpailu Miltiadeen ja Themistokleen välillä pohjautui kuitenkin todelliseen vakaumukseen Miltiadeenkin puolelta. Hän luotti näet sotilaallisten kokemustensa nojalla enemmän kreikkalaisten maa- kuin meripuolustusvoimiin. Sillä hän tiesi, mihin keihäillä asestetut kansalaisjoukot kelpaisivat persialaisten jousimiesten rinnalla. Tässä oli siis esillä puolustuskysymys: »armeijako vai laivasto?» Ja armeijan puoltaja Miltiades pääsi aluksi voitolle.

Hänen johdollaan ateenalaiset odottelivat lähenevää rajuilmaa. Onneksi oli kaikille helleeneille yhteinen vaara tuonut mukanaan molempain puolustuskelpoisinten valtioitten, Ateenan ja Spartan lähenemisen.

Kesällä 490 vahva persialainen laivasto kuljettaen sotajoukkoja purjehti yli Aigeian meren, ja Hippias oli mukana. Persialaiset tiesivät aivan hyvin, ettei merellä tarvinnut vastarintaa pelätä, sittenkuin ateenalaiset olivat luopuneet Themistokleen laivastosuunnitelmasta. Tästä syystä he uskalsivatkin kuljettaa armeijan mukavampaa tietä yli meren.

Vähän-Aasian rannikolta persialaiset ja foinikialaiset purjehtivat Attikaan yhtä monessa päivässä kuin vahva armeija olisi tarvinnut kuukausia marssiakseen pitkän maamatkan. Ensin joutui suurkuninkaan koston esineeksi Eretria, jonka vihollinen kavalluksen avulla valtasi ja pisti tuleen, kuitenkin vasta sitten kuin osa kaupungin asukkaita oli tehnyt kovaa vastarintaa. Hippiaan neuvosta laivasto purjehti sen jälkeen Attikan itärannikolle ja laski sotajoukot maihin lähelle Marathōnin tasankoa, jonka arveltiin tarjoavan parhaimman maaston persialaisten ratsuväelle.

Saadessaan tiedon tästä ateenalaiset päättivät Miltiadeen ehdotuksesta lähteä vihollista vastaan. Eretrian ja muiden kaupunkien kohtalo oli opettanut heille, että saarroksiin joutuneelle kaupungille on tavallisissa oloissa vain ajan kysymys, milloin sen täytyy kukistua, jollei apua tule. — Mutta Eretrianhan kukisti kavaluus! Niin, ja sama vaara oli tarjona Ateenallekin, Peisistratoksen suvulla kun oli siellä monta ja vaikutusvaltaista kannattajaa, eikä heihin ollut luottamista Persian kuninkaaseen nähden, joka oli ottanut suojellakseen Hippiasta.

Niin pian kuin ateenalaiset siis olivat selvillä, kuinka he vastustaisivat vihollista, he lähettivät pikajuoksija Pheidippideen Sparttaan pyytämään apua.[104] Hänen sanotaan päässeen Sparttaan seuraavana päivänä Ateenasta lähdettyään. Matkan pituus oli 22 peninkulmaa. Vaikka hän osaksi olisi ratsastanutkin, niin matka on nopeasti suoritettu. Oikein tuntien suuren hetken merkityksen sparttalaiset eivät epäröineet lupaamasta tulla, mutta uskonnollisista syistä heidän ei sopinut lähteä sotaan ennenkuin kuuden päivän kuluttua, jolloin tuli täysikuu. Että ateenalaisten jättäminen oman onnensa nojaan ei ollut mikään tekosyy, kuten jotkut ovat arvelleet, siitä on takeena se tosiasia, että sparttalaiset, heti kun täysikuu tuli, lähtivät marssimaan ja suorittivat matkan kotoansa Attikaan niin lyhyessä ajassa kuin kolmessa päivässä, jos saa luottaa taruun. — Mutta siihen tuskin voi luottaa, sillä tokkopa koko armeija on voinut suorittaa kolme 7 peninkulman pituista päivämatkaa yhteen mittaan kehnoilla teillä, jotka suureksi osaksi kulkivat vuoriseutuja. Vähintään viisi vuorokautta sparttalaiset ovat varmaan tarvinneet.

Mutta he saapuivat liian myöhään. Ateenalaiset saivat yksin yhdessä Plataiasta tulleen apujoukon kanssa — kaikkiaan ehkä 10 000—15 000 miestä — Marathonin kentällä pitää puoliaan persialaista todennäköisesti 15 000—20 000 käsittävää miesjoukkoa vastaan.

Persialaissotien historian kirjoittaja, Herodotos, ei ole antanut meille mitään tietoja persialaisen armeijan suuruudesta. Sitävastoin hän sanoo, että Persian laivastossa oli 600 alusta. Myöhemmät kreikkalaiset kirjailijat ovat liioitelleet persialaisten lukumäärän 200 000 jopa 600 000 mieheksi, siis vallan mahdottomiin lukuihin, kun kysymyksessä ovat sotajoukot, jotka oli aluksilla kuljetettava yli Aigeian meren. Eikä Marathonin taistelukenttä ole niin laajakaan, että siihen mahtuisi noin suuria sotajoukkoja.

Herodotos kertoo, liittyen yleiseen perimätietoon, että Miltiades hankki nopean ratkaisun siksi, jotta Peisistratoksen suvun kannattajat eivät saisi aikaa maanpetokselliseen yllytykseen ja neuvotteluihin vihollisen kanssa. Tätä vastaan puhuu kuitenkin se, että Miltiadeella toiselta puolen on täytynyt olla pätevät syyt viivyttää ratkaisua, kunnes sparttalaiset olisivat ennättäneet saapua. Olipa miten hyvänsä, kun molemmat taistelurintamat olivat tulleet toisiaan niin lähelle, että kreikkalaiset joutuivat persialaisten jousimiesten ampumamatkan päähän, he tekivät väkirynnäkön vihollista vastaan päästäkseen mitä pikimmin pois nuolisateesta. Heidän onnistuikin murtumattomassa järjestyksessä yllättää vihollinen, ennenkuin sen hevosväki ennätti käydä kimppuun. Kun jalkaväki oli päässyt käsikähmän alkuun, oli näet ratsuväen mahdotonta hyökätä, sillä siitä oli se vaara, että se ratsastaessaan tallaisi maahan omaa väkeä.[105]

Tällöin helleenien voitto oli varma. Kevytaseiset persialaiset eivät olleet varustetut taistelemaan läheltä. Heidän jousensa eivät sen koommin auttaneet, eikä heillä ollut suurta hyötyä miekoistaankaan, tikareistaan eikä lyhyistä peitsistään haarniskoitujen kreikkalaisten pitkiä keihäitä vastaan. Taistelussa muodostivat hopliitat kiinteän yhteyden. Yksilöt olivat kuin yhteenkasvaneet taktilliseksi kokonaisuudeksi. Sellaista yhtymää vastaan taistelee turhaan yksinpä Akhilleuskin.

Niin korkealle kurin kannalle eivät persialaiset olleet päässeet. Taktillisia yhteyksiä synnyttää ainoastaan uuttera harjoitus. Persialaisten puolella riippui kaikki yksityisen urheudesta ja sotakelpoisuudesta. Ja näitä ominaisuuksia heillä kieltämättä oli. He tekivät urhoollisesti vastarintaa ja heidän onnistui murskata ateenalaisten keskusta, mutta kreikkalaisten sivustat, jotka olivat keskustaa mieslukuisammat[106], yhtyivät ja ajoivat vihollisen pakoon. Kreikkalaiset seurasivat kintereillä aina persialaisten maihinnousupaikalle asti, ja siellä taisteltiin viimeinen kerta hurja taistelu laivoista. Seitsemän alusta kerrotaan ateenalaisten vallanneen, mutta eihän se mitään vaikuttanut vihollisen paluumatkaan. Sillä välin purjehtivat persialaiset tyhjin toimin kotiinsa.[107]

Herodotoksen mukaan persialaiset olivat menettäneet 6 400 miestä, mutta ateenalaiset ainoastaan 192. Edellinen luku on epäilemättä liian suuri. Mutta sen, että tappio oli kovin raskas, osoittavat persialaisten perinpohjaiset varustukset seuraavaa sotaretkeä varten.

Kaatuneet ateenalaiset haudattiin koko yhteiskunnan kunnianosoituksin itse taistelukentälle. Kaivettaessa meidän päivinämme maata taistelun pääpaikan kohdalta on löydetty kumpu, jossa kreikkalaisten Marathontaistelijain luut lepäävät.

Omin voimin ateenalaiset Miltiadeen etevällä johdolla olivat saaneet ihanan voiton ei yksin omaksi hyväkseen, vaan koko Kreikan. He olivat ajaneet takaisin itseään lukuisamman vihollisen ja vieläpä vihollisen, jota koko maailma pelkäsi ja piti siihen asti voittamattomana. Tämä oli nimittäin ensi kerta, jolloin persialaisista oli varsinaisessa taistelussa saatu voitto. Kreikkalaisten mielen täytti luottamus tulevaisuuteen.

Miltiades oli nyt koko kansan sankari. Mutta Themistokles liikuskeli paikasta toiseen synkin ilmein. Ystävät kysyivät, mikä häntä vaivasi. »Miltiadeen voitto ei suo minulle yörauhaa», hän vastasi.

* * * * *

Miltiades aikoi nyt käyttää voittoa levittääkseen Ateenan vallan yli Aigeian meren. Kohta taistelun jälkeen hän lähti mukanaan osa ateenalaista laivastoa rankaisuretkelle Kykladeja vastaan, koska nämä saaret olivat antautuneet persialaisten valtaan. Hän kääntyi lähinnä marmoririkasta Parosta vastaan, se kun oli antanut aluksia Daliin ja Artapherneen käytettäväksi. Miltiades vaati nyt 100 talenttia sakkorahoja, ja kun paroslaiset odottamatta kieltäytyivät maksamasta, hän ryhtyi piirittämään heidän kaupunkiaan. Mutta asujamisto teki niin lujaa vastarintaa, että Miltiadeen täytyi tyytyä saaren hävittämiseen ja lähteä takaisin tyhjin toimin.

Marathonin perästä oli tällainen tulos jokseenkin nolo. Vastikään niin voitonylpeät ateenalaiset tunsivat olevansa koko maailman pilkattavina, ja heidän Miltiades-ihailunsa vaihtui yhtäkkiä mitä ankarimmaksi katkeruudeksi. Marathonin voittajassa he näkivät nyt vain omavaltaisen ent. tyrannin, joka halveksi valtion lakeja. Entisenä yksinvaltiaanahan hän oli ateenalaisten silmissä oikeastaan aina ollut epäluulonalainen kansalainen, vaikka hän vaaran hetkellä oli tietenkin ollut verraton. Kun vain pahin vaara oli mennyt, oli epäluulojen sentähden helppo juurtua uudelleen.

Tätä mielialaa hänen henkilökohtaiset vihamiehensä käyttivät hyväkseen, ja syyttivät häntä rikoksesta, josta hengen menetys oli seurauksena, koskapa hän oli pettänyt kansaa. Tapaturman johdosta vaikeasti loukkaantuneena ja kykenemättömänä puolustautumaan syytetty makasi paareilla kuunnellen oikeuden käsittelyjä. Ystävät saivat puhua hänen puolestaan. Ei auttanut, että he muistuttivat Marathonin kunniakkaista päivistä — kansa selitti hänen joka tapauksessa olevan syyllisen. Muisto siitä, että hän kerran oli pelastanut Ateenan ja Kreikan vapauden, sai vaikutetuksi vain sen verran, että hän pääsi kuolemanrangaistuksesta. Sen sijaan hänet tuomittiin maksamaan 50:n talentin sakkosumma.[108] Vähän aikaa tuomionsa perästä Miltiades kuoli haavastaan.[109] Hänen poikansa Kimōn suoritti sitten sakot valtionrahastoon.

Eri lailla on jälkimaailma arvostellut Marathonin voittajan elämän viimeistä näytöstä. Ei näet tunneta riittävästi hänen rankaisuretkensä varsinaista laatua eikä syytä, miksi hän tuli lopettaneeksi Paroksen piirittämisen. Molempiin näihin kohtiin nähden ovat muinaisajan historiantutkijain tiedonannot ristiriitaisia. Näyttää siltä kuin Miltiades olisi saanut kansan ensi ihastuksessa asettamaan laivaston hänen käytettäväkseen, vaikk'ei hän ollut huolinut edes ilmoittaa, mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää. Hän olisi vain luvannut ateenalaisille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista yrityksen tuloksena. Mutta itse asiassa hän olisi käyttänyt mahtikeinoaan henkilökohtaisen kostonhimonsa tyydyttämiseksi erästä Paroksen johtavaa miestä vastaan, joka oli panetellut häntä Dareiokselle. Vanhat tyranninotteet olisivat siis päässeet hänessä vallalle voitonhuumauksessa.

Muutamat muinaisajan kirjailijat taas arvelevat hänen syynsä olleen oikeastaan sen, että hän antoi viekoitella itsensä lakkauttamaan Paroksen piirittämisen. Hän näet oli muka saanut päähänsä, että Datis oli tulossa saarta kohti vahvalla laivastollaan.

Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että hän oli täysin viaton uhri ateenalaisten, pelolle, että tuo suuressa arvossa pidetty mies rupeaisi hirmuvaltiaaksi.

Uudempien historioitsijain teoksissa esiintyy sellaisia toistensa kanssa ristiriitaisia arvosteluita hänelle annetusta tuomiosta kuin: »Pahin ajateltavissa oleva puoluevihan tulos — häpeäpilkku Ateenalle» ja »Miltiades oli kieltämättä syyllinen. Täytyy muistaa, että ylpeyttä ja omapäisyyttä ateenalaiset aina pitivät yhteiskunnan pahimpina vihollisina, yhteiskunnan, jossa yksityisen tuli vain palvella kokonaisuutta. Kansalaisena olemista tässä mielessä Miltiades ei käsittänyt. Mutta kiitollisuus sotapäällikön aikaisemmista ansioista ei voinut oikeuttaa myöhempien rikkomusten rankaisemattomuutta.»

Ei tosin ole epäilemistäkään, että oikeudenkäynnin häntä vastaan aiheutti sekä loukattu kansallisylpeys että puoluekiihko ja henkilökohtainen kostonhimo, mutta syytöksen motiivit eivät todista mitään varsinaisesta syyllisyyskysymyksestä.

Nekin historioitsijat, joiden mielestä Miltiades on ollut enemmän tai vähemmän syyllinen, ovat antaneet kovan arvostelun ateenalaisista, kiittämättömästä kansasta. Mutta onko oikeutta antaa sellainen arvostelu? Olivatko ateenalaiset todellakin kiittämättömiä? Voiko vaatia, että valtiolle suuria palveluksia tehnyt mies saa kiitokseksi niistä rankaisematta tehdä myöhemmin laittomuuksia? Onko hänelle annettava palkinnoksi oikeus saada pettää se luottamus, jonka hän kerran on ansainnut maanmiestensä keskuudessa ja panna synnyinmaansa tarpeettomalle vaaralle alttiiksi?

»Mutta olisivathan ateenalaiset hänen erinomaisiin ansioihinsa nähden voineet ainakin antaa hänen päästä lievemmällä rangaistuksella, kuin hän muuten olisi ansainnut», väitetään. Niin he ehkä ovat tehneetkin. Eivät he tuominneet häntä muuhun kuin sakkoihin. Kenelläkäänhän ei ole oikeutta niinkuin Miltiades teki, väärinkäyttää kansansa rajatonta luottamusta ja antautumusta. Tämä tietenkin sanottuna edellyttäen, että ensin esitetty todennäköisyysolettama on oikea.

Marathoninvoittajan kohtalon syvä traagillisuus on kuitenkin vaikuttanut, että sekä vanhemmilla että uudemmilla kirjailijoilla on suorastaan ollut tarve vierittää syy toisen asianosaisen niskoille ja he ovat syntipukiksi silloin tehneet »huikentelevaisen ja kiittämättömän kansan.»

Mutta onko silloin syvennytty ajattelemaan, miltä on täytynyt tästä tuomitusta kansasta tuntua huomio, että se mies, jolle kansalaiset ovat runsaimmassa määrin tuhlanneet kiitosta ja luottamusta, oli väärinkäyttänyt heidän sokeata kiintymystään kelvottomaan tarkoitukseen?

»Tuntuu siltä», sanoo muuan historioitsija, »kuin se huimaava korkeus, johon kansa hurmauksissaan oli kohottanut Miltiadeen, olisi hänessä herättänyt ylpeyttä, joka on tukahduttanut sekä älyn että velvollisuudentunnon synnyinmaata kohtaan.» Liian äkkiä tapahtunut siirtyminen kauhutunnelmasta riemuun huumaannutti hänet siihen mielentilaan, joka kreikkalaisen siveysopin mukaan haastaa Nemesiksen[110] kostamaan. Maailmanhistoria tulee antamaan meille vielä monta sellaista esimerkkiä, miten vaikeaa on kuolevaisen ihmisen ylvästymättä kestää äkillistä menestystä; jokapäiväinen kokemuksemme osoittaa meille yhä useampia sellaisia tapauksia. Ei mikään kansa ole kuitenkaan niin epäluuloisesti kuin helleenit pitänyt silmällä suuria miehiään ja johtajiaan, etteivät he joutuisi siihen hybrikseen, ylpeyteen, josta jumalat rankaisevat. Mutta tietysti tämä jyrkän siveellinen periaate, kuten kaikki muu tässä matoisessa maailmassa, oli puoluehengen, kateellisuuden ja henkilökohtaisen kostonhimon pikkumaisten ja viheliäisten piirteiden sumentama.

* * * * *

Jotta kunnianhimoiset henkilöt saataisiin vast'edes estetyiksi väärinkäyttämästä asemaansa, otettiin käytäntöön vähän myöhemmin, kuin Miltiades oli tuomittu, Ateenalle ominainen laitos nimeltä ostrakismos. Se oli suunnattu kaikkia vastaan, joiden vain epäiltiin haluavan kohota tyranniksi. Jos sellaista epäluuloa jostakin henkilöstä oli olemassa, oli nimittäin pidettävä yleinen kansankokous, ja jokaisen kansalaisen tuli antaa pieni saviliuska (óstrakon), johon oli merkitty epäluulonalaisen nimi. Jos silloin 6 000 oli äänestänyt, täytyi sen miehen, jonka nimi oli useimmissa savitauluissa, kymmenen päivän kuluessa kymmeneksi vuodeksi jättää Attikan maa. Omaisuutensa hän kuitenkin sai pitää.

Tämän laitoksen piti siis antaa kansalle mahdollisuus karkoittaa maasta Peisistratoksen tai Hippiaan kaltaiset mahtavat miehet, jotka kotimaassa voisivat käydä hallitusmuodolle vaarallisiksi. Alussa ostrakismos toimikin siihen suuntaan, että yksinvaltaanpyrkijät joutuivat karkotetuksi maasta, mutta ajan oloon tämä laitos rappeutui muuttuen aseeksi puolueiden välisissä valtataisteluissa. Se puolue, jonka onnistui hankkia enemmistö kansankokouksessa, käytti nimittäin ostrakismosta vain välikappaleena riistääkseen vastapuolueelta sen johtajat.[111]