KYYROS,

babylonialaisten voittaja ja juutalaisten vapauttaja, oli alkujaan Meedian alakuningas. Mutta noin vuonna 550 hän nostatti kapinan ja kukisti Meedian valtakunnan. Neljä vuotta myöhemmin hän voitti Lyydian rikkaan kuninkaan Kroisoksen ja laski valtaansa tämän valtakunnan, joka käsitti melkein koko Vähän-Aasian. Vuonna 539 hänestä tuli myöskin Babylonian valtakunnan herra.

Monta tarua liittyy Kyyroksen kuten muidenkin suurten miesten lapsuuteen ja nuoruusaikaan. Herodotos oli kuullut kokonaista neljä eri muunnosta Kyyros-tarusta. Hän kertoo niistä sen, mikä hänen mielestään oli vähimmän epätodennäköinen. Aluksi, hän sanoo, oli suorastaan ihme, että lapsi säästyi kuolemalta. Kyyroksen äiti oli Herodotoksen mukaan Astyageen tytär, juuri sen Meedian kuninkaan, jonka Kyyros kukisti. Itse asiassa tämä on hyvin epätodennäköistä, varsinkin kun Kyyros voitettuaan Astyageen otti tämän tyttären puolisokseen. Mutta olkoonpa tämän laita miten hyvänsä — kuunnelkaamme Herodotosta!

Astyageella oli tytär nimeltä Mandane. Hän näki unen, että tämä laski niin paljon vettä, että se täytti koko kaupungin ja tulvi yli koko Aasian. Hän kertoi unensa unenselittäjille ja kauhistui saadessaan tietää, mitä uni merkitsi. Sillä unenselittäjät tulkitsivat hänen unensa niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen tilalleen. Senvuoksi hän ei naittanut Mandanea ylhäiselle meedialaiselle, vaan antoi hänet Kambyses-nimiselle persialaiselle, joka oli hyvää syntyperää, mutta jota hän piti paljoa vähemmänarvoisena kuin keskiluokan meedialaista.

Mandanen odottaessa synnytystä Astyages näki jälleen merkillisen unen. »Hänen tyttärensä kohdusta oli kasvavinaan viinipuu, ja tämä levittäytyi yli koko Aasian.» Tästä kauhistuneena hän noudatti tyttärensä Persiasta ja vartioitutti häntä aikoen tuhota hänen kohtunsa hedelmän. Ja kun Kyyros syntyi, kutsutti äidinisä luokseen Harpagoksen, luotettavimman miehensä, ja velvoitti tämän ankaran rangaistuksen uhalla viemään lapsen kotiinsa ja surmaamaan hänet.

Harpagos lupasi täyttää kuninkaan käskyn. Mutta hän ei hennonut itse suorittaa murhaa, vaan päätti uskoa tehtävän eräälle Astyageen karjanpaimenelle, joka kaitsi laumaansa vuoristossa, missä vilisi verenhimoisia petoja. Hänen Harpagos käski panna lapsen heitteille rotkoon.

Paimen otti pienokaisen mukaansa. Kun hän tuli kotiin, oli hänen vaimonsa, joka oli odottanut synnytystä, saanut juuri lapsen. Mutta se oli kuolleena syntynyt. Hän lohduttautui kuitenkin hiukan surussaan, kun mies tuli hänen luoksensa, kaunis, hyvinmuodostunut lapsi mukanaan. Ja tämä oli kaiken hyvän lisäksi vielä prinssi! Sillä lapsen syntyperän paimen oli saanut tietoonsa eräältä Harpagoksen palvelijalta.

Vaimon ilo muuttui kumminkin kauhistukseksi, kun hänen miehensä kertoi, minkä tehtävän hän oli saanut Harpagokselta. Hän puhkesi itkuun, syleili miehensä polvia ja vannotti häntä, ettei hän millään muotoa panisi lasta heitteille. »Ota sen tilalle», hän sanoi, »meidän kuollut lapsemme ja pane se heitteille, ja pitäkäämme me pikku prinssi omana lapsenamme.» Ja niin kävikin.

Kuninkaallista syntyperää oleva poika sai siis kasvaa paimenpojaksi. Hän leikki ikäistensä kanssa kylässä, missä oli hänen kotinsa. Kerran tapahtui leikissä, että toiset pojat valitsivat hänet kuninkaaksi. Kyyros antoi silloin, heille erilaisia tehtäviä: toisten tuli olla hänen henkivartijoitaan, toisten hänen tiedustelijoitaan tai neuvonantajiaan j.n.e. Mutta erään ylhäisen meedialaisen poika ei halunnut tehdä, mitä Kyyros oli hänelle määrännyt. Silloin pikku kuningas antoi hänelle kelpo selkäsaunan. Mutta nuori meedialainen juoksi ylhäisen isänsä luo ja valitti tälle sitä arvotonta kohtelua, joka hänen osaksensa oli tullut »Astyageen karjanpaimenen pojan» taholta. Ja isä luonnollisesti otti pitääkseen poika parkansa puolta ja meni suoraa päätä Astyageen linnaan. »Katso, herra kuningas», hän sanoi, »kuinka minun poikaani on kohdellut sinun orjasi, sinun karjanpaimenesi poika!»

Astyages lähetti heti noutamaan rikollista ja hänen isäänsä. »Kun molemmat olivat saapuneet» — Herodotos jatkaa — »katsoi kuningas tiukasti Kyyrokseen ja sanoi: 'Sinä, niin vähäpätöisen miehen poika, olet siis uskaltanut näin häpäisevällä tavalla kohdella tämän miehen poikaa, joka on minun ylin mieheni.' Kyyros vastasi: 'Herra kuningas, siinä olen menetellyt oikein, sillä hän ja muut pojat olivat yhdessä valinneet minut kuninkaaksi. Muut tekivät sitten, mitä käskin, mutta tämä oli tottelematon, ja senvuoksi hän sai rangaistuksensa. Jos nyt tästä syystä ansaitsen saada rangaistuksen, niin — tässä seison edessäsi.'»

Astyages hämmästyi pojan ujostelematonta puhetta, ja kun hän lähemmin häntä tarkasteli, hän oli huomaavinaan, että pojan kasvonpiirteet muistuttivat häntä itseänsä. Hän tuli ajatelleeksi sitäkin, että pojan ikä soveltui Kyyroksen heitteille panon aikaan; ja kun hän ryhtyi paimenta tiukasti kuulustelemaan, tunnusti tämä kauhuissaan, miten asianlaita oli. Sitten kuningas kutsui luoksensa Harpagoksen, ja kun tämä näki paimenen, ymmärsi hän, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja tunnusti koko totuuden.

Mutta Astyages ei näyttänyt lainkaan vihastuvan siitä, että häntä oli petetty, vaan selitti iloitsevansa siitä, että tyttärenpojan henki oli pelastunut. Ja kääntyen Harpagoksen puoleen hän sanoi: »Kun nyt asia on saanut näin onnellisen käänteen, niin lähetä poikasi tänne tämän saapuneen pojan luo! Saavu sitten itse pöytäni vieraaksi, sillä aion uhrata kiitosuhrin tyttärenpoikani pelastuksesta.»

»Tämän kuullessaan Harpagos lankesi maahan kasvoilleen kuninkaan eteen ja ylisti itseänsä onnelliseksi siitä, että hänen rikkomuksensa oli näin hyväksi kääntynyt ja että hänet sellaisella onnen hetkellä oli kutsuttu kuninkaan pöytään. Ja sitten hän meni kotiinsa.

Heti kotiinsa tultuaan hän käski ainoan poikansa, joka silloin oli noin kolmentoista vuoden vanha, mennä Astyageen taloon ja tehdä, mitä kuningas käskisi. Mutta kun Harpagoksen poika oli tullut Astyageen luo, surmautti tämä hänet ja paloittelutti jäsen jäseneltä. Osan lihaa hän paistoi, osan keitti ja laittoi hyvän ruoan.

Kun aterian aika tuli ja Harpagos muiden vieraiden mukana oli saapunut, katettiin Astyageelle ja muille vieraille lampaanlihaa, mutta Harpagokselle oman poikansa lihaa, kaikki paitsi pää, sormet ja varpaat — ne olivat peitossa eri vadissa. Kun Harpagos oli mielestään syönyt kylläkseen ruokaa, kysyi Astyages häneltä, pitikö hän kestityksestä. Kun Harpagos sanoi, että ruoka oli maistunut oivalliselta, kantoivat palvelijat esiin hänen poikansa pään, kädet ja jalat, hyvin verhottuina. Ja he kehoittivat Harpagosta poistamaan verhon ja ottamaan vadista, mitä haluaisi. Harpagos poisti peiton ja näki poikansa jätteet. Mutta hän ei siitä joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti malttinsa. Astyages kysyi silloin häneltä, huomasiko hän, minkä eläimen lihaa oli syönyt. Hän vastasi, että hän huomasi ja että kaikki, mitä kuningas teki, oli hyvää.»

Sitten kuningas kutsui unenselittäjänsä kuullakseen, mitä nyt oli tehtävä Kyyrokselle. He selittivät, että kuningas voisi nyt olla levollinen, sillä hänen unensa oli jo käynyt toteen, kun poika oli ollut kuninkaana leikissä. Astyageen ei sen vuoksi tarvinnut pelätä mitään hänen puoleltaan. Uni kävisi toteen vain yhden kerran.

Kyyros sai siis jäädä eloon. Mutta varmuuden vuoksi äidinisä lähetti hänet hänen oikeiden vanhempainsa luokse Persiaan. Heidän iloansa voi helposti kuvitella.

Persialaiset elivät siihen aikaan hyvin yksinkertaisissa oloissa. Herodotos, jonka tiedonannot saa ottaa vastaan hyvin varovasti, kertoo heistä muun muassa: »Lapsillensa he viidennestä aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka antavat opetusta vain kolmessa taidossa: ratsastamisessa, jousella ampumisessa ja totuuden puhumisessa. Valhe on heistä kaikkein häpeällisintä ja sen perästä velan tekeminen. He ajattelevat näet, että velkaisen miehen välttämättömästi täytyy myöskin joskus valehdella.» Kohtuullisuuden hyveessä persialaiset sitävastoin Herodotoksen käsityksen mukaan eivät olleet yhtä pitkälle päässeet kuin totuudenrakkaudessa. »Viiniin he ovat hyvin halukkaita», hän sanoo, »mutta ylenantaminen tai veden heittäminen ei ole sallittua toisten läsnäollessa. Siinä he ovat hyvin tarkkoja. Humaltuneina he tavallisesti keskustelevat kaikkein vakavimmista asioista; ja mikä heidän mielestään silloin on oikein, sen esittää isäntä, jonka luona keskustelu tapahtuu, heille uudelleen seuraavana päivänä, kun he ovat selviä. Jos he silloinkin selvillä päin pitävät sitä oikeana, niin se tulee päätökseksi; muutoin asia saa raueta.»

Herodotos kertoo edelleen: »Kun Kyyros oli päässyt täysikasvuiseksi, oli hän miehekkäin ja suosituin ikätoveriensa joukossa. Nyt Harpagos alkoi lähettää hänelle lahjoja ja yllytti häntä kiihkeästi kostamaan Astyageelle.» Vähitellen koston ajatus kypsyi Kyyroksessakin, ja hän keksi keinon, miten saada persialaiset mukaan. Eräänä päivänä hän kutsui kokoon heidän ylhäisimmät miehensä ja luki heille Astyageen kirjeen, jonka mukaan Kyyros nimitettiin persialaisten ylipäälliköksi. Mutta tuon kirjeen Kyyros oli kirjoittanut itse! Uuden arvonsa nojalla hän käski persialaisten saapua seuraavana päivänä sirppi mukanaan. He tekivät niin, ja hän käski heidän silloin yhdessä päivässä raivata suuren alan, joka oli orjantappurain peitossa.

Kun persialaiset olivat päättäneet raskaan päivätyönsä, käski hän heidän seuraavana päivänä saapua juhlapukimissa. Heidän saavuttuaan hän toimeenpani uhkeat pidot ja kestitsi heitä runsaasti ruoalla ja viinillä. Kun juhla oli lopussa, hän kysyi heiltä, kummasta päivästä he olivat enemmän pitäneet. Vastaus oli selvä. Tämän vastauksen saatuaan Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin te olette meedialaisten alamaisia, saatte ikuisesti raataa ja tehdä orjan työtä, aivan kuin eilen. Mutta jos luovutte Astyageesta ja seuraatte minua, niin jokainen päivä on oleva tämän kaltainen.» Silloin kaikki persialaiset vannoivat hänelle uskollisuutta.

Kun Astyages sai tiedon persialaisten kapinasta, hän kutsui kansansa aseisiin ja teki Harpagoksen heidän päälliköksesi unohtaen sen hirmuisen vääryyden, jonka hän aikaisemmin oli tälle tehnyt. Seurauksena oli, että suurin osa Meedian sotajoukkoa joko meni Kyyroksen puolelle tai pakeni. Tästä katkeroituneena Astyages seivästytti ne unienselittäjät, jotka olivat neuvoneet häntä jättämään Kyyroksen eloon. Sitten hän kokosi ympärilleen ne kansastaan, jotka olivat pysyneet hänelle uskollisina, ja johti heidät persialaisia vastaan, mutta hänet voitettiin ja hän joutui itse vangiksi. Näin tuli Kyyroksesta Meedia-Persian valtakunnan hallitsija noin vuonna 550 e.Kr.

* * * * *

Kyyroksen menestys huolestutti kovin toista mahtavaa hallitsijaa, Lyydian kuningasta Kroisosta, miestä, jonka rikkaus on tullut sananparreksi. Hänen valtakuntaansa kuului suurin osa Vähää-Aasiaa. Itään päin se ulottui Halys-jokeen saakka, joka virtaa pohjoista kohti laskien Mustaan mereen. Erinomaisen viljavassa seudussa oli pääkaupunki Sardes, Smyrnasta itään päin, joen rannalla, joka tuli kultarikkaasta seudusta ja itse kerrosti kultaa sisältävää hiekkaa rannoilleen.

Kroisoksen ei ollut vaikeata saada liittolaisia, sillä monen muunkin turvallisuutta uhkasi Kyyroksen äkillinen kohoaminen valtaan ja kunniaan. Babylonian ja Egyptin kuninkaat tekivät hänen kanssansa liiton Aasian tasapainon häiritsijää vastaan, ja levisipä Kyyroksen pelko Kreikkaankin. Ennenkuin Kroisos kumminkaan uskalsi ryhtyä taisteluun Kyyrosta vastaan, hän tahtoi tiedustella jumalain tahtoa ja lähetti senvuoksi lähettiläitä kallein lahjoin Delphoin kuuluisan oraakkelin luo Kreikkaan. Temppelin sisimmässä huoneessa, niissä rikkipitoista höyryä nousi vuoren halkeamasta, istui Apollonin papitar Pythia ja lausuili hurmiotilassa katkonaisia sanoja, joita jumalan luultiin hänelle ilmoittaneen. Temppelin papit merkitsivät ne muistiin ja sommittelivat ne yhteen, niin että ne sisälsivät ajatuksen. Kun Kroisos tiedusteli, pitikö hänen lähteä sotaretkelle persialaisia vastaan, kuului oraakkelin vastaus: »Jos Kroisos menee Halys-joen yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Kun tämä Pythian vastaus kerrottiin Kroisokselle, iloitsi tämä suuresti. Hänen ihastuksensa oli niin suuri, että hänen piti tiedustella oraakkelilta vielä kerran ja tällä kertaa sitä, tulisiko hänen ja hänen jälkeläistensä valta pitkäaikaiseksi. Tähän hän sai Pythialta vastauksen, että hänen sukunsa kukistuisi vasta »sitten, kun muuli kerran tulee Meedian valtakunnan kuninkaaksi.»

Tällaiset vastaukset saatuaan Kroisos luuli voivansa olla varma asiastaan eikä kuullut varoituksia.[7] Voitonvarmana hän vei sotajoukkonsa Halys-joen yli.

Kyyros puolestaan kokosi myöskin sotajoukon ja läksi häntä vastaan. Hän oli myöskin koettanut saada Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaiset siirtokunnat luopumaan Kroisoksesta ja asettumaan persialaisten puolelle. Mutta he kieltäytyivät siitä.

Lähellä rajaa viholliset kohtasivat toisensa. Mutta ankara taistelu jäi ratkaisematta. Kroisos peräytyi silloin Sardeeseen hankkiakseen apuvoimia liittolaisiltaan egyptiläisiltä ja babylonialaisilta. Mutta Kyyros oli häntä nopeampi, ja ennenkuin Kroisos aavistikaan, oli vihollinen hänen pääkaupunkinsa ääressä. Lyydialaiset olivat kumminkin hyvin pelättyjä, erinomaisia ratsumiehiä. Mutta Harpagoksen neuvosta Kyyros turvautui sotajuoneen: hän järjesti rivin kameeliratsastajia persialaisen sotajoukon kärkeen. »Hevonen näet», kuten Herodotos sanoo, »pelkää kameelia eikä voi sietää sen näkemistä eikä sen hajua. Kun nyt iskettiin yhteen, pyörähtivät hevoset heti ympäri ja pakenivat, kun ne olivat vainunneet kameelien hajun ja nähneet ne.»[8] Lyydialaiset lyötiin pakoon, ja Kyyroksen joukot valloittivat ja hävittivät Sardeen.

Kyyros oli antanut ankaran käskyn, että Kroisos oli otettava vangiksi, mutta että häntä ei saisi tappaa, vaikka hän tekisi vastarintaakin. Hän oli kuitenkin vähällä saada surmansa erään persialaisen kädestä, joka syöksyi häntä vastaan tietämättä, kuka hän oli. Kroisoksen oma poika pelasti hänet silloin kuolemasta. Sen kerrotaan tapahtuneen seuraavalla tavalla. Poika oli kuuromykkä — tietenkin suureksi suruksi isälle, joka oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet parannetuksi. Muun muassa hän oli lähettänyt kysymään neuvoa Delphoin oraakkelilta. Ja Pythia oli vastannut: »Mahtava Lyydian kuningas, mieletön Kroisos, kauan olet sinä odottanut saada kuulla poikasi riemuisan äänen sinua tervehtävän. Luovu kaipauksestasi! Paljon parempi sinulle, jos koskaan et saisi nähdä surujen päivää — sitä päivää, jolloin poikasi on puhkeava puhumaan!»

Tämän hämärän vastauksen sisällys selvisi isälle vasta nyt, hetkellä, jolloin kaikki oli menetetty ja hän odotti vain surman iskua. »Kun nyt», niin kertoo Herodotos, »kuuromykkä poika näki persialaisen syöksyvän esiin, irroitti pelko ja onnettomuus hänen kielensä siteet ja hän sanoi: »Mies, älä surmaa Kroisosta.» Nämä olivat ensimmäiset hänen lausumansa sanat, ja sitten hän osasi puhua koko elinaikansa.»

* * * * *

Näin Kroisos oraakkelin ennustuksen mukaisesti oli kukistanut suuren valtakunnan menemällä Halys-joen yli, mutta ei sitä valtakuntaa, jota hän itse oli ajatellut. Nyt hänellä oli edessänsä pahempi kohtalo kuin se surmanisku, jolta hän oli säästynyt. Kahleissa hänet vietiin Kyyroksen eteen, joka rakennutti suuren rovion, jolla Kroisos piti poltettaman elävältä. Onnettomuuksiensa masentamana äsken mahtava kuningas seurasi äänettömänä kuljettajiansa roviolle. Vasta siellä seisoessaan hän puhkesi puhumaan. Hän huokasi syvään ja huusi kolme kertaa sanan »Solón».

Kuningas, sen kuullessaan, tiedusteluni Kroisokselta, ketä hän huusi. Tämä vastasi: »Paljon antaisin, jos saisin mainitsemani miehen kaikkien maailman kuninkaiden puheille.» Kun häneltä tiedusteltiin, mitä hän noilla arvoituksellisilla sanoilla tarkoitti, hän kertoi, miten hänen mahtavuutensa päivinä, jolloin hän mielestään oli ihmisistä onnellisin, viisas mies nimeltä Solon, sama, joka oli säätänyt Ateenalle sen kuuluisat lait, oli paljon matkustellessaan käynyt kerran häntä tervehtimässä. Kroisos kuljetutti häntä yltympäri aarrekammioissaan ja näytätti hänelle kultansa, hopeansa ja jalot kivensä koko ihanuudessaan. Sitten hän sanoi hänelle: »Ateenalainen vierasystäväni, sinä olet matkustellut laajalti ja nähnyt paljon ihmisiä. Haluaisin kysyä sinulta, oletko tavannut ihmistä, joka on kaikkia muita onnellisempi.» Mutta vastaus kuuluikin vallan toisin, kuin Kroisos oli odottanut. Suorasukaisesti ja imartelematta viisas vastasi: »Kyllä, herra kuningas, ateenalaisen Telloksen.» Kroisos hämmästyi ja kysyi uteliaana: »Minkä vuoksi mielestäsi Tellosta on pidettävä onnellisimpana?» Solon vastasi: »Tellos eli aikana, jolloin hänen kotikaupunkinsa oli kukoistavimmillaan, hänellä oli hyviä, kelpo lapsia ja hän sai nähdä, miten he vuorostaan saivat lapsia. Vihdoin hän taistellen isänmaansa puolesta kaatui voittoisana sankarina, ja ateenalaiset pitivät hänen muistoansa suuressa kunniassa.»

Silloin Kroisos kysyi, kuka Solonin tapaamista ihmisistä oli lähinnä onnellisin — ja nyt hän ainakin oli varma siitä, että oli kuuleva oman nimensä. Mutta rajattomaksi hämmästyksekseen hän sai vastauksen: »Kleobis ja Bitōn. Heidän äitinsä, joka oli papitar, piti kerran mennä Hera jumalattaren kunniaksi vietettävään juhlaan temppeliin. Mutta kun vetojuhtia ei saatu ajoissa laitumelta kotiin, valjastautuivat nuorukaiset itse vaunujen eteen ja vetivät äitinsä temppeliin, lähes penikulman matkan. Miehet ylistivät nuorukaisten voimaa, ja naiset ylistivät onnelliseksi äitiä, jolla oli sellaisia poikia. Ylen onnellisena äiti astui temppeliin ja rukoili jumalia antamaan lapsille parasta, mikä ihmisen osaksi voi tulla. Tämän rukouksen johdosta nuorukaiset nukahtivat temppelissä ikuiseen uneen. Silloin äiti ymmärsi, että ihmiselle on onnellisinta kuolla nuorena.»

Nyt Kroisos jo oli vallan pahastunut ja puhkesi puhumaan: »Minun onneani sinä siis et pidä minkään veroisena, et edes niinkään suurena kuin tavallisten ihmisten.» Solon vastasi: »Tällä hetkellä sinä olet mahtava, rikas mies ja monien kansojen kuningas, mutta ketään ei voi ennen kuolemaansa kiittää onnelliseksi. Sillä monille ihmisille jumalat ovat näyttäneet onnen syöstäkseen heidät sitten sitäkin syvemmälle.»

Solon joutui rikkaan miehen epäsuosioon, eikä Kroisos sen koommin suvainnut häntä silmissänsä.

Mutta nyt, kuolinhetkellä, hän oli täysin tajunnut viisaan miehen sanojen totuuden ja tullut ajatelleeksi, etteivät ne koskeneet vain häntä, vaan kaikkia ihmisiä, jotka pitivät itseänsä onnellisina.

Ajatellessaan tämän johdosta onnen epävakaisuutta Kyyros tuli liikutetuksi: tämä mieshän, joka nyt oli valmiina kärsimään tuskallisen kuoleman, oli kerran ollut yhtä mahtava ja onnellinen kuin hän itse! Hän antoi tuoda voitetun vastustajansa pois roviolta, päästi hänet kahleista, antoi hänen istua vierellään ja kohteli häntä siitä päivin hyvin kunnioittavasti.

Herodotoksen kaunis kertomus viisaan Solonin käynnistä rikkaan Kroisoksen luona on kumminkin historiallisesti mahdoton, sillä Solon kuoli samoihin aikoihin, jolloin Kroisos tuli kuninkaaksi. Vanha viisas oli silloin jo aikoja sitten lakannut kiertelemästä matkoillaan, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmenvuotias ukko. Yhtä vähän uskottava on Herodotoksen draamallinen kuvaus Kroisoksen roviolla olosta, sillä tulen käyttö teloitukseen ei ole sopusoinnussa sen kanssa, että persialaiset osoittivat tälle luonnonvoimalle jumalallista kunnioitusta. Pelkäsiväthän he niin tulen kuin maankin saastuttamista siinä määrin, etteivät koskaan halunneet polttaa eikä haudata kuolleitaan. Kohtaus on ristiriidassa senkin kanssa, että Kyyros kohteli muita vastustajiaan säälivästi ja hienotunteisesti. Sekä Meedian että Babylonian kuninkaita hän näet heidän kukistuttuaan kohteli niin humaanisesti, että herätti sillä huomiota koko maailmassa. Sellaista voittajan osoittamaa jaloutta ihmiskunta ei vielä koskaan ollut saanut nähdä. Miten erilaista se olikaan kuin Assyrian soturikuninkaiden tapa silpoa voitetut viholliset!

Jotakin historiallista pohjaa täytyy kuitenkin olla Herodotoksen kertomuksella Kroisoksen roviolla olosta. Tähän on esitetty selitykseksi se olettamus, että hän tappionsa jälkeen, kuten Assyrian viimeinen kuningas, olisi yrittänyt uhrata itsensä jumalille.

Sotaretkensä päätyttyä onnettomasti Kroisos lähetti lähettiläitä Delphoihin kysymään, mitä oraakkeli oli tarkoittanut puhuessaan hänelle vastauksessaan muulista. Hän sai selityksen, että sillä tarkoitettiin juuri Kyyrosta. Hän oli näet syntyperältään kahta eri heimoa, äitinsä puolelta ylhäisempää, isän taholta alhaisempaa.

* * * * *

Niin pian kuin Kyyros siten oli tullut Lyydian valtiaaksi, lähettivät Vähän-Aasian seutujen kreikkalaiset siirtokunnat hänelle Sardeeseen pyynnön saada olla hänen valtansa alaisina samoilla ehdoilla kuin aikaisemmin Kroisoksen. Kyyros ei ollut unohtanut sitä vastausta, jonka oli saanut pyytäessään heiltä apua Kroisosta vastaan. Hän vastasi kertomalla läheteille seuraavan tarinan: »Oli kerran huilunsoittaja. Kun hän näki kaloja meressä, hän alkoi soittaa toivoen niiden hyppäävän maalle. Mutta kun hänen toivonsa ei täyttynyt, hän otti verkon ja pyydysti suuren joukon kaloja ja veti ne maalle. Nähdessään niiden siinä pyristelevän hän sanoi niille: »Tauotkaa tanssistanne, koska ette halunneet tulla tanssimaan minun soittaessani!»

Kreikkalaiset ymmärsivät yskän ja varustautuivat vastaanottamaan uhkaavaa vaaraa. Mutta Kyyrosta he luonnollisesti voivat yhtä vähän vastustaa kuin lyydialaisetkaan.

* * * * *

Vähemmässä kuin viidessä vuodessa oli Iraanin ylängön pikkuinen persialainen kuningaskunta laajentunut aina Välimereen saakka ja tullut maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi. Persian valtakunnan ulkopuolella oli enää vain yksi Etu-Aasian valtakunta, nimittäin Babylonia. Olemme jo nähneet, mitenkä Kyyros vuonna 539 e.Kr. helposti pääsi tämänkin valtakunnan valtiaaksi. Kaivauksia tehtäessä Babylonissa on tavattu eräästä palatsista savilieriö, jonka piirtokirjoitus tavallansa kertoo, miten Babylonian valtakunnan häviö tapahtui. Se riippui siitä, että Marduk jumala oli vihastunut Babylonian kuninkaan jumalattomuuteen. Suuttuneena siitä, ettei ollut saanut asianmukaisia uhreja Marduk ja häntä seuraten kaikki muutkin Babylonian jumalat olivat hylänneet maan. Vihdoin hän kuitenkin oli tuntenut sääliä kansaa kohtaan ja valinnut babylonialaisille hyvän ja oikeamielisen hallitsijan, nimittäin Kyyroksen. Tätä oli Marduk seurannut sotaretkellä Baabelia vastaan ja auttanut häntä, niin että hän »voi miekan iskutta marssia Baabeliin». Sitten seuraa kuvaus Kyyroksesta itsestänsä ja siitä, miten lempeästi hän kohteli Baabelin asukkaita: »Eivät yksin he, vaan kaikki Babylonian mahtimiehet lankesivat polvillensa hänen eteensä ja suutelivat hänen jalkojansa. He riemuitsivat hänen herruudestaan, ja heidän kasvonsa säteilivät.»

Piirtokirjoituksen on ilmeisesti sepittänyt Kyyroksen käskystä joku Baabelin Mardukin papeista. Sekä valoisain että tummien värien liioittelu on silmäänpistävää.

Babylonian valtauksen johdosta joutui Syyriakin Persian valtakunnalle. Siellä niinkuin muuallakin Kyyros kohteli kukistettua kansaa miellyttävän sovinnollisesti. Hän noudatti hienotunteisuutta eri kansojen uskonnollisten tottumuksien suhteen ja otti tahdikkaasti huomioon heidän kaupalliset harrastuksensa. Hänen pyrkimyksensä voittaa Syyrian kansat täten puolelleen oli läheisessä yhteydessä hänen niiden suunnitelmiensa kanssa, jotka koskivat hyökkäystä Syyrian naapurimaan Egyptin kimppuun. Tähän hänen pyrkimykseensä saavuttaa suosiota Syyrian kansojen keskuudessa kuului viimeisenä vetona hänen politiikkansa sitä kansaa kohtaan, joka eli Babylonian vankeudessa ja hartaammin kuin mikään muu kansa kaipasi pääsyä kotimaahansa. On hyvin todennäköistä, että valtioviisas Persian kuningas oli käyttänyt hyväkseen tätä Baabelissa eläväin juutalaisten mielialaa jo ennen kuin hän kävi kaupungin kimppuun. Tällaiseen valloittajan kiitollisuudenvelkaan viittaa se seikka, että hänen Baabelissa suorittamistansa hallitustoimista oli kaikkein ensimmäisiä juutalaisten päästäminen palaamaan pyhään kaupunkiinsa rakentamaan jälleen temppelinsä. Eikä siinä kyllä, että työ piti suoritettaman hänen kustannuksellaan, vaan Kyyros salli juutalaisten viedä takaisin ne kultaiset ja hopeiset pyhät temppeliastiat, jotka Nebukadnesar oli riistänyt Salomon temppelistä.

Pyrkiessään tekemään kukistetut kansat tyytyväisiksi ja itsensä suosituksi Kyyros käytti valtiotaidossaan myöskin periaatetta: »Hallitse ja hajoita.» Hän varoi sekaantumasta kotona olevien ja vankeudesta palaavien juutalaisten Jerusalemin temppelin rakentamista koskeviin riitoihin ja antoi molempien pyrkiä suurkuninkaan suosioon ja etsiä hänen tukeansa. Voi olla hyvä voida luottaa molempiin suunniteltaessa Egyptiin tehtävää sotaretkeä. Samasta syystä Kyyros suosi Sidonia sen vanhan kilpailijan Tyroksen edellä, ja Vähän-Aasian kreikkalaisten siirtokuntien levotonta väestöä hän piti jonkinlaisessa tasapainossa antamalla armonsa auringon loistaa välistä joillekuille kaupunkiruhtinaille, välistä erinäisille aatelisperheille.

* * * * *

Babylonian valtauksen jälkeen olisi vuoro oikeastaan ollut Egyptin. Mutta Kyyros saikin, kuten näyttää, tarpeeksi tekemistä niistä hurjista paimentolaiskansoista, jotka asuivat Jaksartes-joen takana ja tekivät sieltä ikäviä tervehdyskäyntejään koillisen Persian sivistyskeitaille. Egyptin sotaretken valmistelut hän sen sijaan jätti poikansa Kambyseen huoleksi.

* * * * *

Vuosikymmen sen jälkeen kuin Kyyros oli kukistanut Babylonian valtakunnan, hänen sankariuransa katkesi. Tarun mukaan hän kaatui sotaretkellä massageetteja vastaan, joka urhoollinen paimentolaiskansa asui Kaspian meren itäpuolella olevilla aroilla. Tästä yrityksestä kertoo Herodotos: »Massageetteja hallitsi tähän aikaan, puolisonsa kuoleman jälkeen, Tamyris niminen nainen. Kyyros lähetti nyt lähettiläitä kosimaan häntä teeskennellen aikovansa naida hänet. Mutta Tamyris, joka ymmärsi, että Kyyros ei niinkään paljon kosiskellut häntä kuin massageettien kuningaskuntaa, torjui hänen lähentelynsä. Kun viekkaus ei siis onnistunut, marssi Kyyros Arakses-jokea kohti ja ryhtyi avoimesti sotaretkeen massageetteja vastaan.» Aluksi Kyyroksella näyttää olleen menestystä. Petoksella hänen onnistui saada vangiksi Tamyriksen poika ja tuhota suuri osa massageettien sotajoukosta. Tätä surren poika päätti päivänsä. Saatuaan tiedon näistä onnettomuuksista massageettien kuningatar kirjoitti Kyyrokselle kirjeen ja kehoitti häntä lähtemään pois hänen maastansa. »Jos et sitä tee», hän kirjoitti, »vannon minä nimessä auringon, massageettien herran, että sinä minun toimestani, niin kyllästymätön kuin oletkin, saat juoda verta kylliksi.»

Hänen uhkauksensa täyttyikin. Kyyroksen sotajoukko lyötiin, eikä yksin hän itse, vaan useimmat hänen sotureistansakin kaatuivat. Tamyris täytti nyt nahkasäkin ihmisen verellä ja etsi kuolleiden persialaisten joukosta Kyyroksen ruumiin. Löydettyään sen hän pisti hänen päänsä säkkiin, herjasi ruumista ja sanoi: »Sinä olet tuhonnut minun elämäni ottamalla poikani petoksella vangiksi. Mutta sinulle annan minä nyt verta kylliksesi, kuten olen uhannut.»

* * * * *

Eräs aikamme parhaita Persian historian tuntijoita kokoaa suunnilleen seuraaviin sanoihin arvostelunsa persialaisten suurimmasta kuninkaasta: Kyyros ansaitsee nimen Suuri. Valloittajana hän on paljoa suurempi kuin kaikki Assyrian, Babylonian ja Egyptin hallitsijat ja hän on luonut elinvoimaisen maailmanvallan. Valtiomiehenä hänellä ei aikaisemmin ole ollut vertaistaan. Hänellä oli kauas kantava valtiollinen katse. Vastoin vanhaa perinnäistapaa hän jätti kukistamillensa maille jonkinlaisen itsenäisyyden; ja joskin tämä itsenäisyys oli vain näennäistä, se joka tapauksessa mairitteli voitettuja kansoja. Ja miten erilaista olikaan hänen ja aikaisempain voittajain tapa kohdella kukistettujen kansojen uskonnollisia tunteita! Miten suurta edistystä merkitsikään Kyyroksen valistunut kunnioitus toisten kansojen uskontoa kohtaan verrattuna Assyrian kuningasten Assur jumalan kunniaksi harjoittamaan murhaamiseen ja silpomiseen! Baabelissa hän rinnatusten poikansa kanssa uhrasi Mardukille ja Jerusalemissa hän auttoi juutalaisia Jahven temppelin rakennuskustannuksissa.

Lopuksi Kyyros ansaitsee kunniasijan maailmanhistorian kuvagalleriassa myöskin lainsäätäjänä sellaisten miesten kuin babylonialaisten Hammurapin ja kreikkalaisten Solonin rinnalla. Suurin edistysaskel hänen työssään oikeuden inhimillistämiseksi oli se, että hän kielsi omankäden koston ja jätti rankaisemisen valtion tuomioistuinten huostaan.