MYKENELÄINEN SIVISTYS.

Onnistuneilla kaivauksillaan, joita suoritti Troiassa Vähässä-Aasiassa ja Mykenessä sekä sen läheisyydessä olevassa Tirynsissä Peloponnesoksella, Heinrich Schliemann on herättänyt kuolleista kokonaisen sivistyskauden Schliemann syntyi vuonna 1822 Mecklenburgissa, missä hänen isänsä oli pappina. Kuullessaan isänsä kertovan Troian sodasta hän jo pienenä poikana innostui niin, että hänen suurin toivomuksensa siitä ajasta alkaen oli päästä näiden tarujen tapahtumapaikoille tutkimaan, oliko muinaisesta loistosta enää mitään jäljellä.

Mutta koti oli köyhä, eikä poika mitenkään voinut saada toivomaansa tieteellistä sivistystä. Sen sijaan hänen oli pakko ruveta kauppa-apulaiseksi pieneen sekatavarakauppaan. Hänen Troian haaveensa eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Ja vihdoin kävikin niin ihmeellisesti, että hän näki niiden toteutuvan. Muutaman vuoden kuluttua hän sai paikan suuressa liikeyrityksessä, edistyi työssään ja saattoi 25-vuotiaana perustaa Pietariin oman kauppaliikkeen, joka teki loistavia kauppoja. Schliemannista tuli rikas mies ja hän voi nyt antautua muinaisuuden harrastukseensa.

Suuren tehtävänsä innoittamana hän alkoi syksyllä 1871 suorittaa kaivauksia Hissarlikin kummussa Vähän-Aasian uloimmassa luoteiskolkassa, missä hän arveli sijainneen vanhan Troian, josta Homeros on laulanut. Parhaimpana työtoverinaan hänellä oli vaimonsa, kreikatar, joka yhtyi puolisonsa uhrautuvaan innostukseen.

Schliemann oli tosin vain arkeologian harrastelija, ja siksipä hänen työskentelytavassaan alussa olikin tieteelliseltä kannalta paljon toivomisen varaa. Pahaksi onneksi kaivauksia suoritettiin varsin epäjärjestelmällisesti. Schliemann antoi umpimähkään kaivaa syviä rotkoja sinne tänne rauniokumpuun ja hävitti täten monin paikoin kaiken yhteyden eri kaupunkikerrosten välillä.

Onneksi Schliemann myöhemmin sai verrattoman arvokkaan avustajan maanmiehestään arkkitehti Dörpfeldistä. Scliemannin kuoltua Dörpfeld jatkoi kaivauksia yhdessä muitten tiedemiesten kanssa.

Kreikkalaisten ja turkkilaisten työmiesten avulla[16] Schliemann Hissarlikissa puhkaisi kaivauksillaan kokonaista yhdeksän raunioitunutta n.s. kaupunkia, s.o. oikeastaan linnoja niihin liittyvine kylineen, jotka olivat syntyneet päällekkäin toistensa raunioille. Ylimmäinen oli roomalaisten perustama. Se oli tuhoutunut, jollei aikaisemmin, niin turkkilaisten hyökätessä maahan noin vuonna 1300. Rauniokaupungit sijaitsivat 35 metrin korkuisella kukkulalla, jonka korkeutta sille kasaantuneet asutuskerrokset olivat lisänneet kokonaista 10 metriä.

Toisessa näistä »kaupungeista» Schliemann luuli löytäneensä Troian rauniot. Toisena kaivaus vuonna hän löysi tästä asutuskerroksesta komean varaston talouskaluja sekä kultaisia, hopeisia ja vaskisia koruja.[17] Otaksumansa Priamoksen linnan raunioilla hän äkkiä huomasi paksun muurin juurella omituisen kupariesineen ja kauempana hän oli näkevinään kullan kimaltelua. Luovutamme nyt hänelle itselleen puheenvuoron. »Jos tahdoin», hän sanoo, »pelastaa tämän arvokkaan löydön tieteelle, oli välttämättömästi mitä suurimmalla kiireellä ja kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen turvattava se työmiesteni uteliaisuudelta. Sentähden annoin heti julistaa aamiaisloman. Väkeni syödessä ja levätessä kaivoin suurella veitsellä aarteen irti kivikovaksi jähmettyneestä kalkkisorakerroksesta, johon nuo kallisarvoiset esineet olivat vajonneet. Se oli erittäin rasittavaa ja sitäpaitsi hengenvaarallista työtä, sillä suuri muuri, jonka alle minun oli ryömittävä työskennellessäni, uhkasi joka hetki luhistua päälleni. Mutta nähdessäni kaikki nämä verrattoman arvokkaat arkeologiset aarteet tulin uhkarohkeaksi, jopa sokeaksi vaaran suhteen. Kuitenkaan en olisi onnistunut saamaan aarretta turvaan, ellei vaimoni olisi auttanut minua. Hän seisoi koko ajan vieressäni valmiina ottamaan kunkin kalleuksista shaaliinsa sitä mukaa kuin ne tulivat esille ja kantamaan ne pois.» Siinä oli raskaita kultapikareita, suuria hopeakannuja ja kultaisia otsaripoja, rannerenkaita ja kaulaketjuja tuhansista yhteenliitetyistä kultalevyistä.[18] Niin paljon kultaa ja hopeaa oli vain tämän maan mahtava hallitsija voinut omistaa.

Onnellinen löytäjä luuli nyt koskettelevansa käsillään Homeroksen laulujen ylistämiä kalleuksia. Priamos kuninkaan aarteet olivat hänen — hän riemuitsi, ja sitä hän ylen onnellisena julisti kaikelle maailmalle. Rohkea nuoruudenunelma on tuskin milloinkaan niin loistavasti toteutunut. — Onnellinen löytäjä lahjoitti »Priamoksen aarteen» Berliinin esihistorialliselle museolle, jonka suurimpana ylpeytenä se yhä edelleenkin on.

Se »kaupunki», jossa Schliemann teki suuren löytönsä, on kuitenkin varmasti paljon vanhempi kuin Homeroksen Troia — sen on täytynyt olla asuttu jo 3:nnella vuosituhannella e.Kr. ja se kuuluu siis aikaan, jolta muuten tunnemme vain varsin mitättömiä muinaisjäännöksiä tässä maanosassa. Se Troia sitävastoin, jonka kreikkalaiset kerran piirittivät ja hävittivät noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme on osoittautunut olevan kuudes alhaaltapäin laskettuna Hissarlikin kummulle perustetuista »kaupungeista». Mutta tämän kaupungin Schliemann oli suureksi osaksi tahtomattaan hävittänyt. Koettaessaan innokkaasti kaivaa esiin juuri Homeroksen Troiaa hän ei ollut malttanut pysähtyä ennenkuin vasta n.s. toisessa kaupungissa. Vasta vuonna 1890, vähää ennen Schliemannin kuolemaa, tuli esille kuudennen kaupunkikerrostuman ensimmäinen rakennus, josta löytyi mykeneläisen ajan maljakoita. Mitään sellaisia ei oltu löydetty alemmista kerroksista. Nyt kaivettiin esiin osia Homeroksen laulamasta Ilionin kuninkaanlinnasta, jossa oli ympärysmuurit ja vankat tornit.[19] Linnassa oli myös useita kaivoja, joista asukkaat saivat vettä. Tämän kerroksen rakennukset eroavat rauniokumpujen kaikista muista rakennuksista vankkuutensa ja mittasuhteittensa jykevyyden puolesta.

Viholliset ja tulipalot ovat perustuksia myöten hävittäneet komean linnan. Paremmin on 4—5 metrin paksuinen ympärysmuuri valtavine lohkareineen vastustanut hävitystä. Pronssista tai jaloista metalleista tehtyjen esineiden silmäänpistävä niukkuus kuudennessa kaupungissa — etenkin verrattuna toiseen kaupunkiin alhaalta lukien — viittaa siihen, että viholliset ovat perinpohjaisesti ryöstäneet kaupungin.

Kahdestakin seikasta voi huomata, että Homeroksen Troia oli jo kauan ollut olemassa, ennenkuin kreikkalaiset sen hävittivät: osaksi siitä, että kaikki maanpäälliset linnan muurirakennukset sen kukoistuskaudelta ovat vahvasti rapautuneet, osaksi siitä, että samoihin aikoihin, maa monin paikoin eri rakennusten välissä on kerrostumien vaikutuksesta runsaasti kohonnut.

Suotuisa asema selittää sen, että paikalle, jonka nimenä nykyjään on Hissarlik, on eri aikoina voinut kasvaa rikkaita ja mahtavia kaupunkeja. Troia oli Mustanmeren ja sen viljavien rantamaiden avain. Varmaankin tämä kadehdittava valta-asema oli kauan ollut kreikkalaisille silmätikkuna, kun he päättivät tuhota kaupungin. Sopiva aika oli tullut, kun suuri osa kreikkalaisia heimoja oli liittynyt yhteen mykeneläisen kuninkaan hallittaviksi. Hän kutsui silloin koolle vasallinsa laivoineen ja miehistöineen ja lähti sotaretkelle Troiaa vastaan noin 1.200 laivan suuruisella laivastolla. Sotaa käytiin itse asiassa Hellespontoksen herruudesta, vaikka sen aiheeksi on tarinoissa tullut kauniin Helenan ryöstö. Kreikkalaisilla oli varmaankin houkuttelevana päämääränään esteetön pääsy rikkaaseen seikkailujen maahan Mustanmeren rannalle. Sotaa kesti kymmenen vuotta, kunnes Troia valloitettiin, ja sekin onnistui vain viekkauden avulla. Ainakin perimätieto kertoo niin.

* * * * *

Vuonna 1876 Schliemann siirtyi Mykeneen ja Tirynsiin suorittamaan kaivauksia. Iloissaan siitä, että oli löytänyt kuningas Priamoksen linnan kaikkine rikkauksineen hän toivoi nyt löytävänsä kätkettyjä aarteita myöskin Troian kuninkaan voimakkaimman vihollisen linnasta, Agamemnonin »kultaisesta Mykenestä», kuten sitä tavallisesti nimitetään Homeroksen lauluissa. Muinaisesta »kaupungista» on nykyjään tullut ruskea rauniokasa alastomien vuorten keskelle.

Kreikan vanhoihin kaupunkeihin kuului tavallisesti korkealla sijaitseva »yläkaupunki», akropolis, johon vihollisen oli vaikea päästä ja joka lisäksi oli suojattu muureilla, ja akropoliin juurella sijaitseva »alakaupunki». Yläkaupungissa asui kuningas virkamiehineen, hoveineen ja palvelijoineen lujassa linnassa. Sota-aikoina myöskin alakaupungin väestö vetäytyi akropoliin suojelevien muurien sisäpuolelle. Mykenen yläkaupungissa oli aittarakennuksia, jonne voitiin koota varastoja rauhattomia aikoja varten, ja valtavat kallionontelot voitiin silloin täyttää vedellä piiritettyjen tarpeiksi. — Kuten kreettalaisissa palatseissa oli myös Mykenen linnassa hyvät viemärijohdot.

Kallion korkeimmalla huipulla sijaitsevasta linnastaan Agamemnonilla, Mykenen kuuluisalla kuninkaalla, oli komea näköala yli koko valtakuntansa. »Mitään kokousta ei voitu pitää hänen näkemättään», sanoo eräs tämän ajan historian tuntija. »Kotkan tavoin hän voi tähystellä ja iskeä maahan, milloin jotakin tapahtui, joka ei häntä miellyttänyt», ja vihollisen lähestyessä hän sai heti merkin miehiltä, jotka vartioivat niiden kahden vuoren huipuilla, jotka olivat Mykenen akropoliin kummallakin puolella. »Väkevänä kuin jumala tämä hallitsija asui linnassaan kuuliaiset tasangot jalkojensa juuressa, ja kautta koko Hellaan hänellä oli alikuninkaita, jotka olivat valmiina lähtemään liikkeelle hänen käskystään.»

Alakaupungin alueella tehdyistä löydöistä ovat mielenkiintoisimpia valtavat kekomaiset kupuhaudat, jotka ovat ominaisia mykeneläiselle sivistyskaudelle. Suurinta niistä Schliemann luuli Agamemnonin haudaksi. Löytäjän tullessa Mykeneen se kuitenkin oli jo aikoja sitten ryöstetty tyhjäksi. Mutta hautojen ja rakennusten raunioista yläkaupungin alueelta hän löysi joukoittain aseita ja koruja, jotka oli tehty pronssista, hopeasta, kullasta ja norsunluusta. »Kultainen Mykene» ei siis ollut mikään tyhjä sana, vaan todellisuus vastasi sitä kirjaimellisesti! Muutamat vainajat oli suorastaan haudattu kultaan. Siellä oli niin runsaasti tätä jaloa metallia, että jo sen arvo sinänsä olisi riittänyt peittämään kaivauskustannukset. Merkillisimpiä hautalöytöjä ovat ohuesta pakotetusta kullasta tehdyt naamiot, jotka muistuttavat egyptiläisiä kuolinnaamioita.

Jälleen Schliemann oli avannut uuden maailman historialle ja taiteelle.[20] Mykeneläiset löytönsä Schliemann lahjoitti Ateenan kansallismuseolle.[21]

Kultaiseen Mykeneen kertyneet aarteet eivät kylläkään olleet rauhallisen kaupan hedelmiä, vaan sotasaalista merentakaisilta retkiltä, joita silloin tehtiin etenkin kukoistavaan Kreettaan. Monet Agamemnonin kaupungista löydetyistä kalleuksista ovat ilmeisesti kotoisin Minoksen saarelta. Sikäläiset kaupungit ja palatsit suorastaan houkuttelivat ryöstäjiä, sillä päinvastoin kuin Mykenessä ne olivat linnoittamattomia. Luottaen laivastoonsa Kreetan hallitsija ei varmaan ollut ajatellutkaan mitään vakinaista maanpuolustusta.

Schliemannin ajoista tietomme mykeneläisestä sivistyksestä ovat laajentuneet tavalla, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen aloittaessaan kaivauksensa Mykenessä. Samaan tyyppiin kuuluvia muinaisesineitä on näet tavattu lukuisista muista paikoista Kreikan mantereelta sekä itäisen Välimeren syvänteen saarilta. Samalta kaudelta on myös, kuten sanottu, kuudes niistä kaupungeista, joita Hissarlikissa suoritetut kaivaukset ovat saattaneet päivänvaloon.

Miten tämä sivistys on syntynyt? Ilmeisesti Kreetasta saatujen vaikutusten nojalla, joita on tullut sekä sotaista että rauhallista tietä Mykeneläisen sivistyksen omanneena kansana pidetään joonialaisia, sitä helleenien heimoa, joka ensimmäisenä saapui nykyiseen Kreikkaan ja asettui sinne asumaan. Heitä seurasivat myöhemmin helleenien molemmat muut pääheimot: ensin akhaialais-aiolialaiset, sitten doorilaiset. Näiden indo-eurooppalaisten heimojen tunkeutuminen Balkanin niemimaalle kuuluu yhtenä näytöksenä suureen kansainvaellusnäytelmään, joka täyttää suuren osan toista vuosituhatta ennen meidän ajanlaskuamme. Helleenien vaellus nykyiseen Kreikkaan oli näistä kansojen siirtymisistä meidän sivistyksellemme tärkein. Erään teorian mukaan he tulivat Mustanmeren pohjois- ja itäpuolella olevilta aroilta erottuaan lähisukuisia kieliä puhuvista kansoista, jotka siirtyivät länteen- ja itäänpäin.

Kreikan pääheimoista olivat, kuten sanottu, joonialaiset ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. He olivat puheenaolevana aikana — toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. — ehtineet tunkeutua Balkanin niemimaan halki Aigeianmeren lauhkeampaan ilmastoon. He tuntuvat aloittaneen elämänsä täällä merirosvoina ja ahdistivat ryöstöillään sekä Kreettaa että muita saaria. Helleenien ensimmäinen osuus länsimaisessa sivistyksessä ei siis ollut rakentavaa, vaan hävittävää laatua. Mutta vähitellen tulokkaiden ja muiden aigeialaisten kansojen välinen yhteys muuttui rauhallisemmaksi, ja joonialaiset alkoivat omaksua sivistystä, jonka kanssa olivat tulleet kosketuksiin, mikäli se oli heidän oman luonteenlaatunsa mukaista. Näin syntyi sivistys, jota nyt nimitämme mykeneläiseksi.

Vaikka joonialaiset siis olivat olleet kreettalaisten oppilaita, n.s. mykeneläisen sivistyksen luomuksilla on kuitenkin oma luonteensa, joka selvästi erottaa ne kreettalaisista sivistysesineistä. Rakennustyylille on erikoisen ominaista mieltymys jykevään suuruuteen, joka on vastakohtana sirolle, lopulta miltei liikahienostuneelle kreetalaiselle sivistykselle. Tämä makusuunta ilmenee muun muassa Mykenen linnanmuureissa, jotka on rakennettu mahtavista kivilohkareista. Myöhemmät sukupolvet eivät voineet kuvitella näitä jättiläisrakennuksia ihmiskätten aikaansaamiksi, vaan luulivat niiden rakentajien olleen kyklooppeja[22], eräänlaisia jättiläisiä, joilla oli yksi ainoa silmä keskellä otsaa, ja nimittivät siitä syystä rakennustyyliä kyklooppiseksi.

Myöskin itse huoneiden ryhmityksen suhteen Mykenen kuninkaanlinnan rakenne eroaa kreettalaisesta palatsista. Edellisen muodosti rykelmä, taloja, joista kussakin oli vain yksi suuri päähuone, jonka keskellä oli lämmittävä liesi, ja yksi tai kaksi pienempää kamaria. Kreettalaisen palatsin huoneet sitävastoin olivat ryhmittyneet keskellä, sijaitsevan suuren, avoimen ja valoisan hallin ympärille. Kun täällä kaikin tavoin pyrittiin hankkimaan huoneisiin ilmaa ja viileyttä, niin mykeneläinen rakennustapa taas, jossa liesi loi talon keskipisteenä, ennen kaikkea otti huomioon lämmön. Lämpimän etelän ja kylmän pohjolan kodikkuuden tarpeet ovat tässä vastakkain. Kreikkalaiset ovat todennäköisesti tuoneet rakennustyyppinsä mukanaan vanhasta pohjoisesta kotimaastaan ja säilyttäneet sen eteläisemmissäkin seuduissa, missä liesi tosiaankin saattoi olla tarpeen suurena osana vuotta, varsinkin ennenkuin maahan muuttaneet olivat ennättäneet tottua kuumuuden ja kylmyyden jyrkkään vaihteluun etelässä.

Mykeneläinen rakennustaide on, kuten sanottu, luonteeltaan toisenlaista kuin kreettalainen. Sitävastoin näitä sivistysmuotoja edustavan saviteollisuuden tuotteet ovat enemmän sukua toisilleen. Onkin ilmeistä, että kreettalainen taide kuten yleensä kreettalainen sivistys Kreetan suuruudenaikana on huomattavassa määrässä ollut mykeneläisen taiteen esikuvana.[23]

Mykeneläisistä haudoista löydettyjen ihanien kultasepäntuotteiden suhteen ollaan nykyjään varmoja siitä, että ainakaan useimmat niistä eivät voi olla mykeneläisten käsityöläistaiteilijain työtä, vaan niiden täytyy olla kreettalaista alkuperää. Mykeneläinen kuvanveistotaide, sellaisena kuin se näihin aikoihin esiintyy ruhtinasten hautakivissä, on niin alkeellisella asteella, ettei sitä voi edes mainita itse haudoista löydettyjen taide-esineiden yhteydessä. Nämä kohokuvat, jotka esittävät kuninkaita seisomassa sotavaunuissaan, tuntuvat lapsellisen kömpelöiltä yrityksiltä silloisten kreettalaisten taideteosten rinnalla. Ne muistuttavat enemmän heettiläistä kuvanveistotaidetta. Kenties tämän ja mykeneläisen taidelajin välillä on olemassa yhteyttä?[24]

Korkeampaa astetta mykeneläisen taiteen kehityksessä edustaa Mykenen kuninkaanlinnan muurin pääportti, n.s. leijonaportti, joka on saanut nimensä siitä, että sen yläosan koristeena on kahta pystyssä seisovaa leijonaa esittävä kohokuva. Tässä tapaamme todella monumentaalisen veistoksen, joka ennustaa suuren kreikkalaisen taiteen voimaa ja ilmeikkyyttä.

Mykeneläisen sivistyskauden mieltymystä suureen ja jykevään osoittavat myös erikoisesti suuret mehiläiskeon muotoiset kupuhaudat. Suurin niistä, jota Schliemann nimitti Agamemnonin haudaksi, on yli 15 metriä korkea.

Mykeneläinen sivistys on erikoisen mielenkiintoista senvuoksi, että tämän kauden muinaislöydöt ovat ikäänkuin kuvia Homeroksen laulujen ajan elämästä. Nykyjään huomaamme Homeroksen kuvaamien aseiden, varsinkin komeiden kilpien, muistuttavan mykeneläisen ajan taidetaontaa. Ja muuan Mykenestä löydetty taideteos on kuin suoranainen kuva Homeroksen mainitsemasta Nestorin maljasta, jonka kädensijoja koristivat nokkivat kyyhkyset.

Niin kauan kuin kreettalaiset kirjoitusmerkit vielä ovat meille arvoituksena, ei aigeialaisesta sivistyksestä ole muuta perimätietoa kuin myöhemmiltä ajoilta peräisin olevat Homeroksen laulut ja osittain myös Hesiodoksen runot. Sekä Homerosta että Hesiodosta on kuitenkin sivistyshistoriallisina lähteinä käytettävä varovasti. Siihen aikaan, jolloin Homeroksen laulut sepitettiin, sivistys näet ei enää ollut aigeialaista, vaan se oli muuttumassa nuoremmaksi sivistysmuodoksi, kreikkalaiseksi tai helleeniseksi. Homeroksen runot ovat siis vaihekaudelta. Iliaassa ja Odysseiassa on paljon luonnonmukaisia kuvauksia muinaisaigeialaisista oloista, vaikka runoteosten toisissa osissa kuvataan siihen aikaan vallinneita sivistysoloja, jolloin laulut sepitettiin. Niinpä Homeroksen vanhojen laulujen sankarit olivat aina aseistetut »julmalla kuparilla», vaikka rauta oli yleisesti käytännössä laulujen syntymäaikoina. Homeroksen lauluissa ei siis esiinny mitään yhtenäistä sivistystä, kuten ennen luultiin. Vanhempien ja nuorempien sivistysasteiden erotteleminen näissä runoissa on tehtävä, jossa kielentutkijat ja kirjallisuushistorioitsijat tarvitsevat avukseen lapion, »vaatimattoman, mutta rehellisen lapion». Mutta on hidasta työtä ryhtyä penkomaan klassillisen maaperän mahtavia maakerroksia, jotka uskollisesti ovat säilyttäneet muinaismuistonsa tutkijalle.

* * * * *

Mykeneläisellä sivistysalueella suoritetuista kaivauksista on erikoisesti kaksi kiinnostanut ruotsalaisia, nimittäin kaivaustyöt, joihin aivan viime aikoina on ryhdytty Asinessa ja Dendrassa. Siellä näet ruotsalaiset arkeologit ovat työskennelleet Ruotsin varoilla. Asinen kaivausten aloitteentekijä on kruununprinssi Gustaf Adolf.

Jo Heinrich Schliemann oli kiinnittänyt huomionsa Asineen, joka on vain peninkulman päässä Tirynsistä, mutta hän ei koskaan ehtinyt suorittaa siellä kaivaustöitä — onneksi, on sanottava, vaikka ihailemmekin hänen tutkimustensa tuloksia, sillä hänen aikaansaannostensa tieteellisellä arvolla ja meidän päiviemme nykyaikaisesti koulutetun arkeologin työllä on suuri ero.

Kreikanmatkalla vuonna 1920 Ruotsin kruununprinssin mieleen johtui ajatus, että myöskin ruotsalaisten pitäisi ottaa osaa nykyisiin kaivaustöihin klassillisella maaperällä, ja niin hän hankki Kreikan hallitukselta ruotsalaisille arkeologeille luvan kaivaa Asinessa. Hallituksen, tieteellisten laitosten ja yksityisten kotimaisten lahjoittajien myöntämistä määrärahoista kertyi tarvittavat rahavarat, ja keväällä 1922 tämä ainoalaatuinen ruotsalainen yritys voitiin panna täytäntöön. Kruununprinssi otti itse jonkin aikaa osaa kaivauksiin, joita jatkettiin vuosina 1924 ja 1926 [25] noin kolmenkymmenen työmiehen avulla.

Muinainen Asine sijaitsi Välimereen pistävällä kallioisella niemellä. Vielä tänä päivänä kallion harjalla on valtavia raunioita, ja seudun kansa nimittää sitä »linnaksi». Kreikkalaisten kaupunkien ikivanhan rakennustavan mukaisesti Asinessa myöskin oli »yläkaupunki», jonka keskuksena oli luja, suojeleva linna, sekä »alakaupunki» akropoliin juurella. Maassa hajallaan olevat saviastioiden sirpaleet todistivat kaikkialla Asinen alueella muinaisesta asutuksesta. Kaivauksien tulokset ovat myös vahvistaneet nämä ensi vaikutelmat oikeiksi. Sekä asuinrakennusten että hautojen jätteitä on kaivettu esiin. Myöskin on löydetty runsaasti kauniita hajallisia esineitä, varsinkin saviteoksia,[26] mutta myöskin pronssisia ja hopeisia pieniä veistokuvia, astioita ja aseita sekä kullasta, puolijalokivistä, norsunluusta, meripihkasta ja lasista valmistettuja koruja.[27]

Arkeologien työn avulla on saatu tosin katkelmallisia, mutta kuitenkin hämmästyttävän hyviä tietoja Asinen vaiheista pronssikauden alun ja muinaisajan lopun välisinä vuosituhansina. Huomattavimpia ovat ne löydöt, jotka ovat peräisin mykeneläisen sivistyskauden edelliseltä ajalta. Kreikasta on tosin useista muistakin paikoista löydetty vanhimman pronssikauden esineitä, mutta vain harvoissa paikoissa on voitu tämän ajan asuinpaikkoja ja hautoja perinpohjaisesti ja järjestelmällisen tieteellisesti tutkia. Sentähden Asinen löytökerrostumat ovat aivan erikoisen mielenkiintoisia ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne ovat tavattoman runsassisältöisiä. Huomattavia tuloksia on jo saavutettu kaivamalla ohuita kerroksia, joiden multa on aina seulottu. Näiden kaivausten lopputuloksesta on kuitenkin vielä liian aikaista puhua. Se selviää vasta, kun vuosikausia on harjoitettu löytöjen vertailevaa tutkimusta. Muun muassa toivotaan, että mittaamalla ja tutkimalla talteenotettuja pääkalloja päästäisiin ainakin lähemmäksi esihistoriallisten maahanmuuttoprobleemain ratkaisua: johtuvatko Kreikan sivistyksen erilaiset esihistorialliset vaiheet todellakin kansainvaelluksista, ja mistä uudet asukkaat siinä tapauksessa ovat tulleet.

Asinen löydöt ovat vahvistaneet väitteen, että Kreikan mantereen ja saarten välillä on vallinnut vilkas yhteys jo ennen mykeneläistä aikakautta. Kiviset sinetit ja saviset sinetinpainamat ovat uusia todistuksia yhteydestä Kreetan kanssa, jonka saviastialöydöt saattavat todennäköiseksi, ja joukko pieniä obsidiaaniesineitä viittaa aikaisin alkaneeseen ja kauan jatkuneeseen yhteyteen Meloksen kanssa.

* * * * *

Keväällä 1926 löydettiin Dendrassa Asinen lähellä luhistunut kupuhauta. Paikallinen kreikkalainen muinaistutkija, joka innokkaasti oli seurannut Asinen kaivauksia, tarjosi ruotsalaiselle retkikunnalle tilaisuuden tutkia uutta löytöä. Kun kaivaustyöt Asinessa olivat päättyneet, siirtyikin osa ruotsalaisista arkeologeista Dendraan.

Täällä alkoi nyt kesähelteessä hikinen raivaustyö. Hauta oli pahoin turmeltunut. Kupu oli luhistunut, ja ympäröivää peltoa raivattaessa oli kuoppaan heitetty kiviröykkiö. Suurta päänvaivaa tuotti kysymys, oliko haudassa käynyt ryöstäjiä ennen sen luhistumista. Ei juuri ollut todennäköistä, että se olisi niiltä säästynyt, sillä useimmat aikaisemmin löydetyt kupuhaudat olivat jo muinaisaikana ryöstetyt.

Läheltä Sparttaa oli löydetty tuollaisten hautojen arvokkaimmat muinaisesineet, kuuluisat Vaphion kultaiset pikarit. Kuvitelkaa löytäjäin hämmästystä, kun he kaivauduttuaan melkein miehen korkuisen savikerrostuman läpi, tapasivat haudan pohjalta kalliopaasien alta nuoren naisen luurangon, joka oli loistavasti koristettu kaulaketjulla, kultaruusukkeilla ja muilla koristeilla!

Ja pian tehtiin vieläkin rikkaampia löytöjä. Eräällä toisella naisenluurangolla oli ruumiin ja oikean käsivarren välissä kultainen, ulkopuolin hopealla silattu malja, jonka hopeisessa ulkopinnassa oli kultaisia ja pronssisia häränpäitä. Tämänkin loistokappaleen voitti kuitenkin vielä kultamalja, joka oli erään miehen luurangon rinnalla. Sen kohokuvissa on kuvattu elämää meren syvyyksissä. Tässä tapaamme kreettalaisen taiteen mieliaiheen: korallien ja näkinkenkien välissä temmeltäviä delfiinejä, ympärillään kiemuralonkeroisia mustekaloja. Tämä koru on kreettalaisen taiteen loistotuote, jonka voittavat vain Vaphion pikarit. Maljassa oli sormuksia ja kalliita kiviä. Sitä paitsi tavattiin niin paljon koruja ja kultakoristeisia pronssiaseita, että Dendran löytöä täytyy pitää lajinsa suurimpana Schliemannin runsaskultaisten Mykenen kuninkaanhautojen löydön jälkeen. Kreettalais-mykeneläisen taiteen tuntemuksemme on Dendranlöydöstä saanut erittäin arvokkaan lisän.

Kreikan hallituksen v. 1922 antamalla luvalla on osa Asinenlöytöä jäävä Ruotsin omaisuudeksi.

Kirjallisuutta:

Wilhelm Dörpfeld, Troja und Ilion.

Henry Schliemann, Troja.

Heinrich Schliemann, Mykene.

Heinrich Schliemann, Tiryns.

Carl Schuchardt, Schliemanns upptäckter i Troja, Tiryns, Mykene, Orchomenos och på Ithaka. Julius Centerwallin mukaillen suorittama käännös saksasta.

Heinrich Schliemanns Selbstbiographie, herausgegeben von Sophie Schliemann.

Chrestos Tsountas and Irving Manatt, The mycenaean age.

Martin P:n Nilsson, Den stora folkvandringen i andra årtusendet f.Kr. (Ymer 1912.)

Martin P:n Nilsson, Nyare forskningar till Greklands förhistoriska kultur. (Ymer 1918. Kirjallisuusviittein.)

Andrew Lång, World of Homer.

Otto Frödin et A. W. Persson, Rapport préliminaire sur les fouilles d'Asiné 1922—1924. (Kungl. humanistiska vetenskapssamfundets i Lund årsberättelse 1924—1925.)

A. W. Persson, Kungagraven i Dendré.