HAJANAINEN, MUTTA VALTIOLLISESTI VALVEUTUNUT KANSA.

Ensi näkemältä Kreikan niemimaa tuntuu muodostavan maantieteellisen kokonaisuuden, mutta lähemmin tarkastellessa huomaakin, että luonto on jakanut sen lukuisiin laaksoihin ja tasankoihin, joita vuorijonot ja lahdet erottavat toisistaan. Sellaisessa maassa syntyy, kuten Syyriassa tai Norjassa, Skotlannissa ja Sveitsissä, joukko pienoisyhteiskuntia: fylkejä, klaaneja tai kantoneja, jotka kaikki enemmän tai vähemmän julkisesti kadehtivat viereisen laakson naapuria ja ovat kiihkeitä nurkkapatriootteja. Olivathan myös Kreikan lukemattomat saaret kuin luotuja viettämään itsenäistä valtiollista elämää.

Kun kansan isänmaana useinkin oli vain vuorten välinen laakso, lahti sitä ympäröivine rantakaistaleineen tai saari, sulautuivat sen valtio- ja kotiseututunne yhdeksi. Sellaiselle kansalle valtio ei ollut kuten nykyajan ihmiselle kartan avulla tajuttava käsite, vaan elävä, kouraantuntuva todellisuus. Ateenalainen saattoi Hymettos-kukkulalta yhdellä ainoalla silmäyksellä syleillä koko Ateenan valtakuntaa aina vuoriin saakka, jotka taivaanrannalla rajoittivat sitä. Kun kreikkalainen kävi sotaa valtionsa puolesta, hän ei taistellut pelastaakseen tai valloittaakseen valtakunnalle jonkin määrätyn alueen — ei kuten esim. meidän aikamme saksalaiset ja ranskalaiset ovat taistelleet Elsassin omistamisesta —, vaan hän taisteli aina oman kotilietensä puolesta. Isänmaa ja kotiseutu olivat hänelle yhtä. Valtiollisesti katsoen kreikkalaiseen valtioon ei tavallisesti kuulunut enempää kuin kaupunki ja sitä ympäröivä maaseutu. Kaupunki oli valtiollisen elämän tyyssija, ja siellä ratkaistiin valtion asiat. Ne, jotka eivät asuneet kaupungissa tai eivät voineet tulla sinne keskustelemaan ja äänestämään, eivät siis saaneet olla mukana.

Luettelo venyisi melko pitkäksi, jos laskettaisiin kaikki pienet pesät mantereella ja saarilla, missä siihen aikaan valtiollinen elämä poreili. Useimmissa maakunnissa oli monta itsenäistä kaupunkiyhteiskuntaa. Kreetan saarella laskettiin olevan ainakin viisikymmentä, Lesboksella kuusi. Pikkuriikkiselle saarelle voi mahtua useita »valtioita». Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus; tavallisesti kukin Aigeianmeren saarista muodosti valtiollisen kokonaisuuden. Arkadiassa laskettiin olevan yli kaksikymmentä riippumatonta »valtiota». Nämä olivat kuitenkin, kuten Boiotian ja muutamien muidenkin maakuntien valtiot, yhtyneet valtioliitoksi. Mutta vain Attikassa ja Lakoniassa yhden kaupungin onnistui vähitellen koota koko maakunta valtapiiriinsä. Ateenan ja Spartan kaupungit kehittyivät luonnollisesti sitä mahtavammiksi ollessaan siellä valtiollisen elämän keskuksia. Attikassa Ateena sai tämän hallitsevan aseman sillä perusteella, että siitä tuli koko maakunnan tuonti- ja vientisatama.

Kaupungeissa politikoitiin ja harjoitettiin valtiollista kannunvalantaa[62] hartaalla halulla ja etelämaisella innolla, jota voimme kuvitella ainoastaan, jos tunnemme nykyisten kreikkalaisten loppumattoman politikoimisen. Valtiollisen elämän näyttämönä olivat Hellaassa enimmäkseen kadut ja torit. Etelämaalainen on leudon ja aurinkoisen ilmaston vuoksi paljon enemmän ulkoilmaihminen kuin pohjoismaalainen, jota pakkanen ja rajuilma pidättää seinien sisäpuolella. Sen tähden pohjolan asukas onkin enemmän sisäänpäinkääntynyt ja ihmisiäkaihtava kuin etelän lapset, jotka aina ovat kosketuksessa lähimmäistensä kanssa.

Niin suuria kuin kreikkalaiset ovatkin saaneet aikaan sivistyksen kilpakentällä, heidän valtiollinen elämänsä on kuitenkin säälittävän pikkumaista ja epäluuloista paitsi suurina maailmanhistoriallisina hetkinä, jolloin uhkaava ulkonainen vaara liitti heidät yhteiseen taisteluun vapautensa puolesta. Yksikään muinaiskreikkalainen runoilija ei ole koskaan lauluissaan ylistänyt Hellasta. Helleeneillä ei ikinä ole ollut mitään sellaista yhteistä symbolia kuin Rooman patsas, jonka roomalaiset pystyttivät temppeleihinsä, tai ruotsalaisten äiti Svea, saksalaisten Germania tai pohjois-amerikkalaisten vapaudenjumalatar. Mutta toiselta puolen juuri Hellaan pienoisvaltioissa esiintyy ensi kerran historiallisena aikana kaksi ilmiötä, joita pidämme ihmiskunnan kehityksen parhaina saavutuksina, nimittäin yksilön vapaus ja kansalaishenki.

Luonnon niin rikkomassa maassa kuin Kreikassa ei voinut syntyä itse valtaisesti hallittuja suurvaltoja. Mutta niinpä ei yhteiskuntakaan siellä sortanut yksilöä. Lukuisissa itseään hallitsevissa valtioissa, joita siellä syntyi, eri yksilöt taistellessaan pyrkimystensä puolesta saattoivat vapaasti kehittyä ja päästä valtaan. Voimakas vapaudenhalu ja yksilöllisyys, jotka tuntuvat olevan indoeurooppalaisten kansojen veressä, olivat kreikkalaisilla erikoisen voimakkaasti kehittyneet. Kreikkalaiset ovat itse asiassa tehneet sen, mitä yleensä pidetään renessanssin ansiona: he ovat keksineet ihmisen. He ovat yksilöllisyyden uranuurtajia. Kreikan valtiollisessa elämässä vallitsi sama kilpailunhalu kuin olympialaisissa kisoissa. Se oli ainaista kamppailua vallasta ja kunniasta, kamppailua, joka usein johti epäterveeseen liioitteluun, mutta myöskin kannusti yksilöitä ponnistuksiin ja kehittämään persoonallisuuttaan.

Mutta miten kreikkalaisilla oli aikaa politikoida ja harrastaa niin innokkaasti valtiollista kannunvalantaa? Se johtui siitä, että orjat tai maaorjat yleensä suorittivat kaiken raskaan ja karkean työn. Niin kansanvaltaisesti kuin yhteiskunta olikin järjestetty, Hellaan kansan henkistä sivistystä kannattava osa oli itse asiassa yläluokkaa, jolla aina oli aikaa opiskella ja keskustellen kehittää omia taipumuksiaan, harrastaa filosofisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia asioita, käydä teattereissa, kylpylöissä, voimistelu- ja urheilutilaisuuksissa ja siellä vaihtaa ajatuksia lähimmäistensä kanssa. Korkea älyllinen elämä ja yhteiskunnallinen toiminta edellyttivät täällä kuten muuallakin, että muut yhteiskuntaluokat suorittivat »palvelevan veljen» tehtävän.

Oikeus ja tottumus ottaa osaa valtion asioitten ratkaisemiseen kehitti helleeneissä muutakin, joka selvästi erottaa heidät idän kansoista. Itämailla oli kaikkina aikoina pidetty itsestään selvänä asiana, että kuningas sai itsevaltaisesti ratkaista kaikki. Siellä ei kukaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kansalla pitäisi olla jotakin sananvaltaa sen suhteen, miten sitä hallittiin. Itämaiden suurissa yksinvaltaisesti hallituissa valtioissa ei ollut kansan- tai valtakunnankokouksia. Kansanvaltainen hallitus oli mahdollinen vain pienissä yhteiskunnissa, sillä vain niissä kansa kokonaisuudessaan voi saapua tärkeitä kysymyksiä ratkaisemaan. Tiedämme liian vähän kyetäksemme päättelemään, voidaanko puhua kansan itsehallinnosta pienissä yhteiskunnissa, jotka olivat egyptiläisten, assyrialais-babylonialaisten ja persialaisten suurvaltojen edeltäjiä. Sen vain tiedämme, että helleenit historiallisena aikana ovat luoneet vapaan kansalaisen käsitteen, joka itämailla oli siihen aikaan tuntematon. Täten kreikkalaiset ovat suorittaneet suurimman osuutensa kehityksen kulkuun ja lisänneet uutta siihen, mitä itämaitten kansat olivat tehneet ihmissuvun hyväksi. Kunnon kansalainen on mies, joka ei kehitä itseään vain oman etunsa vuoksi, vaan hyödyttääkseen maanmiehiään ja isänmaataan.

Kreikkalaiset ovat maailmanhistorian ensimmäinen valtiollisesti valveutunut kansa. Heidän yhteiskunnallinen ulospäinsuuntautuva aktiivisuutensa on vastakohtana intialaisten sisäänpäinkääntyneelle, omaan täydellisyyteensä pyrkivälle sieluntoiminnalle, jolle sellaiset ulkonaiset asiat kuin lait ja hallitusmuodot ovat jokseenkin yhdentekeviä.

* * * * *

Toinen kohottava piirre keskellä Hellaan eri kansojen hajaannustilaa oli se, että ne kuitenkin sivistykseltään tunsivat olevansa yhtä kansaa. Ensinnäkin ne puhuivat samaa kieltä. Tämä tosin jakautui murteisiin, jollaisia olivat pehmeä joonialainen, kova doorilainen, aiolialainen ja useat sekamurteet[63], mutta eivät eronneet toisistaan enempää, kuin että kaikki kreikkalaiset ymmärsivät toisiaan. Ja kuten kreikkalaisilla oli yksi kieli, heillä myös oli yksi uskonto, Homeroksen ja Hesiodoksen antama. Ja Delphoissa oli heidän uskonnollinen yhtymäkohtansa. Mikään ei ole niin suuresti kuin Homeroksen laulut yhdistänyt kreikkalaisia ja saattanut heitä tuntemaan henkistä yhteenkuuluvaisuutta keskenään. Ilias ja Odysseia olivat perustuksena kaikkien helleenien kasvatuksessa, nuorten sparttalaisten samoinkuin nuorten ateenalaisten tai miletoslaisten, ja suurina juhlina näitä runoelmia lausuttiin kokoontuneelle rahvaalle.

Ja vihdoin myöskin Zeuksen pyhä lehto Olympiassa oli kautta vuosisatojen paikka, jossa helleenit tunsivat olevansa yhtä kansaa. Siellä kaikki paikallisedut väistyivät. Valtiollinen jännitys laukesi siellä suureen, kaikkia vallitsevaan juhlatunnelmaan.

Kirjallisuutta:

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der Griechen und Römer.

Fusten de Coulanges, Vanhan ajan kaupunkivaltio. Ranskasta suomentanut J.V. Lehtonen.

Stig Bendixon, En översikt av den folkliga självstyrelsens öden (Laaja kirjallisuusluettelo).