HOMEROS JA HOMEROLAINEN KYSYMYS.

Perinnäisen käsityksen mukaan sokea runoilija Homeros on Iliaan ja Odysseian luoja. Suuresta runoilijasta emme kuitenkaan tunne muuta kuin hänen nimensä. Useat tiedemiehet ovatkin kieltäneet jopa hänen olemassaolonsa. Nyt ollaan kuitenkin yleisesti sitä mieltä, että tässä kohdin on menty liian pitkälle.

Lähes puolentoista vuosisataa on käyty kiivasta kirjallisuushistoriallista kynäsotaa n.s. homerolaisesta kysymyksestä. Onpa tämä oppineiden kiista peräisin hellenistiseltä aikakaudelta asti, mutta ratkaisevaan tulokseen se ei ole johtanut eikä luultavasti koskaan tule johtamaankaan. Mielipiteitä on olemassa melkein yhtä paljon kuin tutkijoita tällä alalla. Voidaan kuitenkin sanoa nykyisin oltavan yleisesti samaa mieltä siitä, että n.s. Homeroksen runot ovat monen eri runoilijan luomia, joista Homeros todennäköisesti on ollut etevin, se, joka on luonut Iliaan ytimen. Sitten on suurteos Homeroksen jälkeisenä aikana saattanut laajeta uusia aiheita lisäämällä. Että Ilias on syntynyt useista itsenäisistä runoista, jotka kauan ovat säilyneet laulajien huulilla, ennenkuin ne merkittiin muistiin ja koottiin, siihen viittaa ennen kaikkea se tosiasia, että Homeroksen tutkijat ovat osoittaneet monta — todellista tai luuloteltua — ristiriitaisuutta Iliaan sisällössä. Samoin on Odysseian laita.[43]

* * * * *

Olipa homerolaisten laulujen tekijän laita miten tahansa, nämät runoteokset ovat kieltämättä maailmankirjallisuuden parhaimpia luomia. Niillä ovat kreikkalaiset antaneet ensimmäisen pätevän todistuksen itsenäisestä henkisestä luomiskyvystä. Kaiken, minkä Itämaiden kulttuurikansat ovat luoneet eepillisen runouden alalla, helleeniläinen henki jättää näissä lauluissa yhdellä askeleella kauas jälkeensä. Näissä osittain kolmetuhatta vuotta vanhoissa kansanlauluissa on niin paljon yleisinhimillistä, että huoleti voi väittää niiden säilyttävän viehätysvoimansa, kehittyipä ihmiskunta ulkonaisissa suhteissa kuinka suuresti tahansa. Mutta luonnollisesti on Iliaassa ja Odysseiassa samalla oman aikansa selvä leima. Niiden ihmiset ovat naiivin ajan lapsia alkuperäisine vaistoineen ja tulisine, hillittömine intohimoineen. Helposti he heltyvät itkuun ja helposti purskahtavat nauruun. Suuttumus ja suru panevat kyynelvirrat vuotamaan. Agamemnonin kyyneleet vuotavat sotajoukon kärsimän tappion johdosta kuni vesi lähteestä, ja kreikkalaisten koko sotajoukko itkee epätoivosta, kun troialaiset tunkeutuvat heidän leiriinsä. Itketään vihasta ja suuttumuksesta; pelosta itkevät miehet puuhevosen sisässä, ja heidän polvensa vapisevat; mutta itketäänpä myöskin ilosta ja onnesta. Ja kun Odysseus kouraantuntuvasti rankaisee hävytöntä Thersitestä, nauraa virnistelee koko kansankokous poikaviikarien tavoin.

Voimakkain värein Ilias kuvailee aseiden hävitystyötä vihollisten joukossa, eikä teon kauheus tympäise runoilijaa enempää kuin hänen kuulijoitansakaan. Soturin irti hakattu pää lentää pallona taistelevien sekaan. Kaksintaistelussa voittajaksi päässyt nostaa keihäällä lävistetyn vihollisensa korkealle ilmaan, niinkuin kalastaja vavallaan lennättää onkeen tarttuneen kalan.

Hyvään käytöstapaan kuuluu kaatuneen vihollisen pilkkaaminen. Niin tekee esim. Hektor Patrokloksen kaadettuaan. Mutta kaatunut olikin vähää ennen ollut tavallista hävyttömämpi Hektorin ajomiestä kohtaan. Kun Patroklos teräväsärmäisellä kivellä musersi miehen kallon, niin että

»ulos suljahtain kedon multahan silmät vierivät jalkoihin; kuni simpukanpyytäjä syöksyi itse hän vaunuiltaan soreoilta, ja luist' elo loppui»,

niin hän ivasi häntä seuraavalla tuumailulla:

»Voi, miten vikkelä mies! Miten ketterän löi kuperkeikan! Oisipa kämmenineen kalamerta hän vain melomassa, montapa simpukanpyynnillään hän ruokkisi totta, aaltohon paiskautuin, meri vaikka jos kuinkakin ärjyis, niinkuin vaunuiltaan sulavasti nyt suistuvi kenttään. Ilionissakin siis on miehiä simpukanpyyntiin.»

Toisinaan kreikkalaisissa sankarirunoissa tavattava kuvakieli on samaa naiivia laatua kuin yksinkertaisissa kansansaduissamme. Kun Odysseus ajautuu maihin phaiaakkien rannikolle ja aallot viskelevät häntä edestakaisin rosoisten kallioiden välissä, runoilija sanoo:

»Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät pinnassaan, kun on veetty se kätköistään veden alta, irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen.»

Niiden satojen kuvien joukossa, joita on siroteltu Iliaan taistelukuvauksiin, on monta ihanaa helmeä, jotka todistavat runoilijan elävää luonnonaistia. Kuinka oivallisella tavalla hän vertaakaan kansankokousta tuulessa huojuvaan viljavainioon! Sotaväkensä seassa kuningas vaeltelee ylväänä ympäri kuin pukki vuohilaumassa; ja kun miehistö sotahuudoin ryntää taisteluun, verrataan sitä haikaroihin ja joutseniin, jotka kirkuen lentävät eteenpäin. Taistelujen välillä vanhukset seisovat kaupunginmuurilla joutilaina rupatellen, niinkuin kaskaat puussa j.n.e. Tällä tavoin lukemattomat vertaukselliset pienoiskuvat koristavat helleenien ja troialaisten sankarihistorian suurta värikästä friisiä.

* * * * *

Ilias ei esitä meille Troian sotaa kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan kohtauksen siitä. Tositaiteellisella aistilla runoilija on valinnut yhden ainoan suuren draaman kohtauksen, mihin koko sodan tapahtumat kiertyvät ikäänkuin polttopisteeseen. Sen tähden hänen eepoksensa ei — niinkuin moni muu kirjallisuuden tuote — ole alentunut runomuotoon puetuksi kronikaksi.

Että Homeroksen runot ovat länsimaisen kulttuurin vanhimmat kirjalliset muistomerkit, siitä ollaan nykyjään melkein riidattoman vakuuttuneita. Ilias lienee sepitetty 8:nnella vuosisadalla e.Kr. ja Odysseia lähes vuosisataa myöhemmin. Homeros niin ollen ei voi olla molempain näiden suurten kokonaisten runoteosten luoja.

* * * * *

Homeroksen runojen vaikutusta kreikkalaiseen kansanluonteeseen ei voi liian suureksi arvioida. Ilias ja Odysseia muodostivat sen nuorisonkirjallisuuden, jonka avulla yhä uusia sukupolvia kasvatettiin vapautta harrastaviksi ja kauneutta ihaileviksi helleeneiksi. Ei voi ajatella mitään kreikkalaista ja roomalaista sattuvammin luonnehtivaa, kuin että nuorta kreikkalaista kasvatettiin Homeroksen, nuorta roomalaista kahdentoista taulun lain avulla. »Sentähden ovatkin», muuan kirjailija lausuu, »kreikkalaiset kaikkina aikoina voittaneet puolelleen ihmisten sydämet, jota vastoin roomalaiset ovat valloittaneet vain maailman.» Monen vuosisadan aikana ei ollut kirjaa niin laajalle levinnyttä kuin Homeros. Se ilmenee myöskin egyptiläisistä papyruslöydöistä niiltä ajoilta, jolloin kreikkalainen kulttuuri ulotti vaikutuksensa Niilinmaahan. Voimakkaimmin Homeroksen runot ovat kuitenkin vaikuttaneet kreikkalaisten uskontoon ja taiteeseen.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen

Wilhelm von Christ, Geschichte der griechischen Literatur, bearbeitel von Wilhelm Schmid.

Alfred et Maurice Croiset, Histoire de la littérature grecque.

Henrik Schück, Världslitteraturens historia, I osa.

Henrik Schück, Illustrerad allmän litteraturhistoria I.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die griechische Literatur des Altertums.

Tähän kappaleeseen:

Georg Finsler, Homer. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Homerische Untersuchungen.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Ilias und Homer.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Die Heimkehr des Odysseus.

Hugo Bergstedt, Striden om Homer.