LAULURUNOUS JA FILOSOFIA,
Weikko Pakarinen translation
mitähän, niillä on tekemistä keskenään? Onkohan muuta kuin sattumaa, että filosofian herääminen ja laulurunouden kukoistus sattuvat samoihin aikoihin? Kyllä varmastikin; tässä on epäilemättä olemassa syvällisempi yhteys, kuin ensin voisi luullakaan. Sekä laulurunoilija että luonnonfilosofi ilmaisevat, minkä vaikutelman luonto tekee heihin. Laulurunous ja luonnonfilosofia merkitsevät kumpikin, että aito kreikkalainen yksilöllisyys herää kirjalliseen eloon. On ilman muuta selvää, että laulurunous on yksilöllisyyden ilmaisumuoto, sillä onhan laulurunous subjektiivisinta kaikesta runoudesta; mutta kuinka voidaan väittää, että filosofiakin ilmaisee ajattelijan yksilöllisyyden?
Vastauksen kysymykseen antaa meille elegia, kaihomielen runous. Kärsivä ei yksinomaan valita — hän alkaa myöskin mietiskellä olemassaolon arvoituksia, tämän maailman kärsimyksiä ja kaiken katoavaisuutta. Kreikkalainen elegia ja kreikkalainen luonnonfilosofia ovat saman mielialan lapsia, niillä on sama perusteema: elämänvaihtelut ja kaiken epävakaisuus. Valittava laulurunous on syntymässä olevaa filosofiaa.
Filosofikin on saman voimakkaan itsetunnon valtaama kuin laulurunoilija. Hänessä on hieman profeettaa. Ja todellisia profeettoja olivatkin luonteeltaan miehet sellaiset kuin Pythagoras ja Empedokles. He tuntevat itsensä molemmat loppumattomiksi. He suorastaan eivät voi uskoa, että kaikki loppuisi yhteen ainoaan lyhytaikaiseen olemassaoloon. Heidän itsetuntonsa vastustaa kuolemaa ja synnyttää uskon sielun vaellukseen.
Sellainen filosofi- ja profeettaluonne ei kätke minuuttaan aineensa taakse, kuten eepillinen runoilija ja näytelmänkirjoitta ja; hän sanoo: »Minä ajattelen, minä tarkkaan, minä opetan. Minä tahdon ilmoittaa, mistä kaikki on saanut alkunsa.» Hän asettuu jyrkkään vastakohtaisuussuhteeseen oppimattomaan joukkoon, »barbaarisieluihin» nähden, kuten Herakleitos heitä nimittää, tai »surkean yksinkertaisiin» nähden, kuten Empedokles ylimielisesti puhuttelee heitä, aivan kuin herkkäsydäminen laulurunoilija luulee olevansa hienompaa ja ylhäisempää rotua kuin tavalliset paksunahkaiset ihmiset. Onpa joskus Herakleitoksen kynäkiistassa ymmärtämättömiä aikalaisiaan vastaan tuntevinansa samaa hurjaa intohimoa ja sotamieltä kuin Paroksen Arkhilokhoksen raivokkaana huitoessa ympärilleen. Eikä yksikään laulurunoilija saata itsetuntoisemmin laulaa omasta minuudestaan kuin Ksenophanes, huudahtaessaan: »Ei yksikään voitolle pääsevä vaunujen ohjaaja ansaitse ylistystä enemmän kuin minä. Sillä ylempänä miehen voimaa ja hevosten nopeutta on viisaus.» Niin puhuu mies, joka vannoen vakuuttaa, että »hänen maineensa ei ole milloinkaan kuoleva, niin kauan kuin helleenit laulavat lauluja». Ja kukapa lienee ylhäisempi itsetunnossaan kuin se filosofi, joka huutaa uskollisilleen: »Minä olen kuolematon jumala», tai hän, joka pitää Persian kuninkaan valtaistuinta mitättömänä niiden totuuksien rinnalla, mitkä hän on löytänyt!
Älköön luultako, että tällaiset ilmaukset ovat vain tilapäisiä runouden kukkasia! Ne kuuluvat päinvastoin elimellisesti yhteen itse aloittelevan filosofoinnin kanssa. Vanhin luonnonfilosofia ei toden totta olisi ajateltavissa ilman voimakasta itsetuntoa, jonka laulurunous on herättänyt eloon. Sillä lausumaan niin kumouksellisia aatteita, kuin mitä jo Thales julistaa, tarvitaan profeetan rohkeutta ja hurmioitunutta innostusta. Koko luonnonfilosofiahan on herkeämätöntä taistelua yleistä mielipidettä vastaan, kansan totuttua ajatustapaa vastaan. Vaaditaan tosiaan sankarimaista uhmaa herättääkseen, kuten Parmenides ja Zenon, aikalaistensa naurua sillä eriskummaisuudellaan, että kieltää kaiken vaihtelun ja moninaisuuden sekä tekeytyy koko näkyväistä maailmaa näkemättömäksi.
Mutta, väitettäneen, laulurunoushan on tunnetta — filosofia abstraktisen ymmärryksen toimintaa. — Mutta onkohan tämä pesäero tosiaan niin perinpohjainen? Pyrkiihän tunne harmoniaan, ja harmoniaan pääsemistä tavoittelivat sellaiset filosofitkin kuin pythagoralaiset. Musiikissa ilmeni heidän tunne-elämänsä. He aloittivat päivän musiikilla, he tyynnyttivät intohimojaan musiikilla, he sanoivat filosofiaa musiikiksi, he puhuivat tähtien tanssista ja sfäärien harmoniasta, sama ajatus kuin milloin myöhempien aikojen romantikot tarkoittaessaan luontoa sanovat sitä Aioloksen harpuksi ja musiikkia siksi voimaksi, joka on muovannut maailmankaikkeuden ja pitänyt sitä tasapainossa. Filosofi on heistä Orpheus. Ja Orpheuksen hengen valtaamia ovat muinaiset luonnonfilosofit ja erittäin pythagoralaiset.