ODYSSEUS MANALASSA.

Yhä lyhyemmiksi kävivät päivät, kuta lähemmäksi matkansa kolkkoa päämäärää helleenit tulivat. Lopulta aurinko ei enää kohonnut taivaanrannan yli, vaan kaikki oli pimeyden peitossa. Autiolle rannalle he laskivat laivansa ja vaelsivat sitten manalasta juoksevan Okeanos virran vartta, kunnes saapuivat pimeään lehtoon. Kaukana pauhasi vesiputous. Rohkeana Odysseus kulki eteenpäin tässä kolkossa seudussa miesten seuratessa häntä tuska sydämessä. Yhä lähempää kuului putouksen kohina, ja hetken kuluttua oltiin perillä paikassa, missä vedet syöksyivät syvään rotkoon.

Täällä Odysseus uhrasi sysimustan uuhen ja sysimustan oinaan vainajille.

»Veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä, morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet, impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään, urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain, Areen[37] surmaamat, tamineissaan hurmehisissa: tunkihe kuopan luo luvutonna he tuolta ja täältä pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu.»

Heti alkoi siihen tulla vainajien varjonkaltaisia haamuja, uhri veren houkuttelemina. Niitten joukossa oli myöskin sokea Teiresiās. Uhriverta juotuaan hän sai kyvyn puhella Odysseuksen kanssa. Odysseus kysyi häneltä silloin, kuinka hän voisi välttää kotimatkalla häntä vielä uhkaavat vaarat. Tietäjä vastasi: »Matkallasi olet saapuva Trinakrian[38] saareen. Mutta varo, ettet itse eikä kukaan muu teistä millään tavalla vahingoita sen rannalla laitumella olevia karjoja! Ne ovat näet auringonjumalan, jolta ei mikään pysy salattuna. Jos surmaatte jonkin eläimistä, niin laivasi ja kaikki toverisi joutuvat tuhon omiksi, ja sinä yksin olet vieraalla laivalla saapuva kotiin ja siellä tapaava kurjuutta.»

Haamujen joukosta Odysseus tunsi myöskin äitinsä, ja uhriverta juotuaan tämäkin alkoi puhua hänen kanssaan. Hän kertoi päivänsä päättyneen poikaa ikävöidessään, puolisonsa elää kituuttavan köyhyyden ja murheen murtamana ja Penelopen ja Telemakhoksen ikävöiden ja kyyneleitä vuodattaen odottelevan Odysseuksen kotiintuloa.

Kun Odysseus sitten kerran itse kertoi äiti-vainajansa kohtaamisesta, hän päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:

»Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivi kaipaus, mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella. Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin, kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo; tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima.»

Lopuksi Odysseus sai tavata myöskin useita Troian luona kaatuneista aseveljistään, niiden joukossa Akhilleuksen ja Aiaan.

Odysseuksen ylistäessä onnelliseksi Akhilleusta, joka eläessään oli saavuttanut kreikkalaisten suuren kunnioituksen ja vielä kuolleenakin oli arvossapidetty hallitsija, vainaja vastasi:

»Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita! Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan, vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat, kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin.»

Odysseus sai vielä nähdä, mitä tuskia kadotettujen oli kärsittävä. Siellä oli Tantalos, eläessään äärettömän rikas kuningas, joka rangaistukseksi ylpeydestään sai kärsiä ikuista janoa ja nälkää, vaikka seisoikin vedessä kaulaa myöten ja vaikka hänen päänsä päällä oli puu, jonka oksat olivat täynnä mehevimpiä hedelmiä.

»Aina, kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda, pois olemattomihin vesi vieri, ja vain muta musta jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin. Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet, viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus, heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.

Sisyphos[39] siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva, suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi. Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa, vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin taas kivi kiusallinen, tuli vyöryen tanterehelle. Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.»[40]

Kun Odysseus näki kaikki nämä kärsimykset, valtasi hänet viimein sellainen kauhu, että hän kiiruhti takaisin laivaansa ja käski miehistön heti laskea ulapalle. Myötäinen tuuli kuljetti helleenit takaisin itää kohti. He kävivät uudestaan Kirken saarella, ja tämä lausui heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi. Hän varoitti Odysseusta seireeneistä, jotka hurmaavalla laulullaan vastustamattomasti houkuttelevat purjehtijaa kukikkaille seuduilleen repiäkseen hänet siellä kappaleiksi. Hän varoitti myöskin Skylla- ja Kharybdis-nimisistä vesihirviöistä. Mutta ennen kaikkea hän teroitti helleenien mieliin, että heidän kaikkien oli noudatettava auringonjumalan karjoja koskevaa Teiresiaan varoitusta.