KAMBYSES.

Kyyroksen pojan ja seuraajan Kambyseen aikana tuli vuoro kolmannen niistä mahtavista valtioista, jotka olivat liittyneet yhteen pannakseen sulun persialaisten etenemiselle länttä kohti, nim. Egyptin. Sota tätä maata vastaan oli, kuten olemme nähneet, päätetty jo Kyyroksen eläessä, mutta vasta hänen seuraajansa aikana voitiin siihen ryhtyä. Varustukset valmiiksi saatuaan Kambyses samosi Niilin suistomaahan, missä Egyptin pääkaupunki silloin oli. Erään Niilin suuhaaran rannalla taisteltiin verinen taistelu, joka päättyi Egyptin sotajoukon tappioon ja pakoon.[9] Kun sitten lyhyen aikaa oli piiritetty Memfistä, saatiin viimein faarao, Psammetik III, vangiksi, ja egyptiläiset tunnustivat Kambyseen hallitsijakseen vuonna 525 e.Kr. Sillä aikaa Persian laivasto, johon kuului Foinikian kaupunkien ja Vähä-Aasian kreikkalaisten siirtokuntain sotalaivoja, oli pitänyt kurissa Egyptin laivastoa.

Menestystänsä Kambyses ei ollut saavuttanut yksistään asevoimin — Egyptin armeijassa ja laivastossa ilmenneellä kavalluksella oli suuri osa. Näissä salaisissa selvittelyissä olivat myöskin Siinain niemimaan arabialaiset olleet mukana. He varustivat näet Persian sotajoukon vedellä, mikä oli aavikkojen halki marssittaessa kaikkein tärkeimpiä tarvikkeita.

Egyptin valtauksen perästä Kambyses teki sotaretken etelään, sitä maata vastaan, missä asuivat »pitkäikäiset aithiopialaiset», joiden sanottiin olevan tavattoman kookkaita ja saavuttavan 120 vuoden iän ja ylikin siitä. Yrityksessä persialaiset kärsivät suuria häviöitä.

Herodotos kertoo, että Kambyses valmisteli »sotaretkeä lähettämällä miehiä maata vakoilemaan, tekosyynä lahjojen vienti Kambyseeltä sen kuninkaalle.

Kerrotaan aithiopialaisten tapana olleen valita kuninkaakseen miehistä kookkain ja voimakkain. Kun miehet tulivat aithiopialaisten kuninkaan luo, he sanoivat: »Kambyses, persialaisten kuningas haluaa tulla sinun ystäväksesi ja liittolaiseksesi ja on senvuoksi lähettänyt meidät tänne tuomaan näitä lahjoja.» Mutta aithiopialainen osoitti, että hän älysi heidän tulonsa tarkoituksen, ja lisäsi: »Persialaisten kuningas ei ole oikeamielinen mies, sillä muuten hän ei haluaisi toisten maata eikä koettaisi saattaa orjuuteen ihmisiä, jotka eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa. Antakaa hänelle tämä jousi ja sanokaa hänelle näin: »Aithiopialaisten kuningas antaa persialaisten kuninkaalle sen neuvon, että vasta sittenkuin persialaiset niin helposti kuin minä kykenevät jännittämään tämän suuruisen jousen, vasta sitten hän lähteköön suuren suurin sotajoukoin retkelle pitkäikäisiä aithiopialaisia vastaan. Mutta siihen saakka kiittäköön hän jumalia, jotka eivät herätä aithiopialaisten lapsissa ajatusta anastaa vierasta aluetta omansa lisäksi.» Sitten hän pilkkasi Persian kuninkaan lahjoja ja kysyi lopuksi vakoojilta muun muassa, mitä heidän kuninkaansa tavallisesti söi, ja kuinka kauan persialainen enintään voi elää. He vastasivat, että hän söi vehnästä tehtyä leipää, jota viljaa maa kasvoi, jos sitä lannoitettiin. Ja mitä persialaisten ikään tuli, niin kahdeksankymmentä vuotta oli ihmisiän pisin mitta. Tähän aithiopialainen vastasi, ettei hän ihmetellyt heidän ikänsä lyhyyttä, koska he söivät lantaa. Oman kansansa saavuttaman korkean iän hän luki sen ansioksi, että heidän ravintonaan oli keitetty liha ja juomanaan maito. Sitten hän vei heidät kaivon luo, joka oli oikea nuorennuslähde. Sen vesi oli lienteätä kuin öljy ja tuoksui kuin orvokki ja oli niin kevyttä, että mikään ei pysynyt sen pinnalla, ei edes puu, vaan kaikki vajosi pohjaan. Toisen Aithiopian merkillisyyden vakoojat saivat nähdä vankilassa. »Siellä olivat», Herodotos kertoo, »kaikki kultaisissa kahleissa. Aithiopiassa on näet kupari harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin mikään muu.»

Kun vakoojat palasivat Kambyseen luo, tuli tämä samalla kertaa niin katkeroituneeksi ja uteliaaksi, että hän lähti liikkeelle malttamatta koota edes tarpeellisia ruokavaroja, vaikka hänen, kuten Herodotos sanoo, »oli marssittava maailman loppuun». Aivan kuin raivoissaan ja suunniltaan hän lähti liikkeelle, heti kuin oli kuullut vakoojain sanat. Ennenkuin sotajoukko oli kulkenut viidennen osan matkaa, olivat kaikki ruokavarat lopussa. Niin kauan kuin miehet voivat löytää jotakin maasta, he elättivät itsensä ruoholla ja yrteillä. Mutta kun he tulivat erämaahan, tekivät muutamat heistä hirmuisen teon. He ottivat arvalla joka kymmenennen miehen ja söivät suuhunsa. Kun Kambyses kuuli, että he söivät toisiansa, hän kauhistui. Hän jätti sikseen retken aithiopialaisia vastaan ja lähti paluumatkalle ja saapui Memfikseen menetettyään paljon miehiä.»

Kelpo Herodotos on tässä niinkuin usein muulloinkin iskenyt kirveensä kiveen. On näet todisteita siitä, että Kambyseen Aithiopiaan tekemä retki ei ollut niinkään suunnittelematon, kuin Herodotos väittää, vaan että hän päinvastoin etukäteen oli perustanut varastopaikkoja aina niin kauaksi kuin kolmannen putouksen seuduille. On kyllä totta, että Kambyseen täytyi lähteä peräytymisretkelle, mutta se ei johtunut Aithiopiassa kärsityistä vastoinkäymisistä, vaan levottomuutta herättävistä tiedoista, että Persiassa oli syntynyt vaarallinen kapina.

Kun Kambyses palasi Memfikseen, vietettiin siellä parastaikaa suurta ilojuhlaa sen johdosta, että papit olivat löytäneet uuden Apis-härän. Kadut vilisivät iloisia, juhlapukuisia ihmisiä. Mutta Kambyses, joka oli menettänyt tyyneytensä sotaretken epäonnistumisen johdosta, luuli, että egyptiläiset iloitsivat hänen vastoinkäymisistään. Mielettömän katkeroituneena hän kutsutti Apiksen papit eteensä. Mutta kun kuningas purki vihaansa egyptiläisten vahingonilon johdosta, he selittivät hänelle, että kansan riemu johtui siitä, että heidän jumalansa oli jälleen ilmestynyt heille. Silloin hän käski pappeja tuomaan tuon jumalan hänen eteensä. He menivät noutamaan Apista.

»Kun papit toivat Apiksen», sanoo Herodotos, »veti Kambyses aivan kuin puolihulluna esille miekkansa ja yritti pistää sillä Apista vatsaan, mutta osui kupeeseen. Silloin hän nauroi ja sanoi papeille: »Te yksinkertaiset oliot! On siis jumalia, jotka ovat lihaa ja verta ja joihin teräs pystyy. Sellainen jumala voikin olla kyllin hyvä egyptiläisille!» Sitten hän ruoskitutti pappeja ja kielsi egyptiläisiä kuolemanrangaistuksen uhalla jatkamasta juhlaa. Apis-härkä sai kuolla veren vuotoon, mutta papit hautasivat sen salaa.

Herodotos on saanut nämä tietonsa egyptiläisiltä. Niiden todenperäisyyttä on meidän aikanamme voitu tutkia, Mariettei'n ansiosta, joka löysi Apis-härkäin hautauspaikan. Hän löysi sieltä kaksi hautakirjoitusta Kambyseen aikaisista pyhistä eläimistä. Niistä käy selville, että toinen eläin kuoli Kambyseen ollessa Aithiopian retkellään ja että tämän Apiksen lähin seuraaja eli yli Kambyseen ajan. Ainoan Kambyseen aikana kuolleen Apiksen hautakivessä kerrotaan, että Kambyses itse hautautti pyhän eläimen juhlallisesti, ja kuningas on siinä kuvattu Apista rukoilemassa. Toinen Herodotoksen kertomusta vastaan ratkaisevasti puhuva todistuskappale on miehen hautakivi, joka Kambyseen aikana oli Saȋs kaupungin ylipappina. Kivi on nykyisin Vatikaanin museossa Roomassa. Miehen elinaikanansa piirrättämä hautakirjoitus todistaa, että Kambyses oli suhtautunut hienotunteisesti egyptiläisten uskonnollisiin tapoihin. Jos hän olisi tehnyt niin kuohuttavan rikoksen, mitä Apiksen murha egyptiläisten silmissä oli, hän olisi ehdottomasti saanut korkealta pappismieheltä vallan toisenlaisen arvostelun. Kertomus niin tästä kuin muistakin Kambyseen tekemistä häpeällisistä tihutöistä on ilmeisesti tulosta erinäisten egyptiläispiirien katkeruudesta vallananastajia kohtaan. Siten vihaa uhkuva perintätieto on aina meidän päiviimme saakka saanut Kambyseen esiintymään historiassa julmana tyrannina, mitä häpeällisinten tekojen tahraamana. Hänen kerrottiin murhanneen veljensä, surmanneen parhaan ystävänsä pojan ja vihapäissään potkineen vaimoansa, niin että tämä sai keskenmenon ja kuoli.[10] Hautoja ja temppeleitä hän muka häpäisi ja päästi aina ivanaurun, kun oli tehnyt oikein roistomaisen teon.

Apis-historiasta saamamme totuudenmukaiset tiedot saivat ehdottomasti epäilemään noita herjauksia. Se tieto, jonka Herodotos antaa Kambyseen viimeisistä hetkistä onkin vallan toista laatua kuin hänen elämänsä kuvaus. Siinä ei puhu veren tahraaman tyrannin, vaan kuolevaisen maanisän ääni.

Veljensä hän kuitenkin raivautti pois tieltänsä, mutta tätä tekoa lieventää se, että surmattu oli kapinoitsija, ja sellaisten suhteen oli tuohon aikaan laulu lyhyt.

Joka tapa uksessa Kambyses oli kovempi ja väkivaltaisempi luonteeltaan kuin Kyyros. Se ilmenee hänen sisäpolitiikassaan, joka selvästi pyrki mahtikäskyllä sulattamaan ennen itsenäiset valtiot, jotka Persian valtakunnan muodostivat, yhtenäisvaltioksi, jossa suurkuninkaan tahdon piti määrätä kaikki. Kambyseen hallitustoimet osoittavat, että hän luopui Kyyroksen inhimillisemmästä hallitusperiaatteesta antaa valtakunnan eri osien säilyttää huomattavan suuri itsenäisyys. Hallinnon keskitys ja rajaton yksinvalta olivat Kambyseen päämääränä. Onkin kuvaavaa, että persialaiset nimittivät Kyyrosta »isäksi», mutta Kambysesta »valtiaaksi.»