ELÄMÄ HOMEROKSEN JA HESIODOKSEN AIKOINA.

Mitä siitä tiedämme, siitä on meidän — paitsi mitä muinaislöydöt kertovat — kiittäminen Homeroksen runoja. Tosin aiheet, joista niissä lauletaan, itse sadut ja jumalaistarut, ovat mykeneläisajalta, mutta kuvauksiin, joita niissä piirretään ihmisten jokapäiväisestä elämästä, tavoista ja yhteiskuntaoloista, on painanut selvän leimansa se aika, jolloin Homeroksen runoelmat saivat loppumuovailunsa ja muuttuivat kansansaduista runoteoksiksi.

Valtavien mykeneläisten kuninkaanlinnojen aika on nyt ohi. Nämä kyklooppirakennukset ja saman ajan kupuhaudat samoinkuin Egyptin pyramidit ja assyrialaiset kuninkaanpalatsit ovat itämaiseen despotismiin vivahtavan itsevaltiuden luomia. Tämä itsevaltias hallitsijatyyppi on hävinnyt, kun helleenit parin hämärän vuosisadan kuluttua jälleen alkavat esiintyä historian valossa. Se ei kelvannut malliksi kansalle, joka vastikään oli syntynyt paimentolaisheimoista. Sen sijaan tapaamme hyvin alkuperäistä laatua olevan patriarkallisen kansankuninkuuden, mikä sopu vähitellen vakinaisesti asumaan asettuneelle paimenkansalle. Kuningas on samalla kertaa sotapäällikkönä, korkeimpana tuomarina ja ylipappina. Hänen rinnallaan on tavallisesti »vanhimpain» neuvosto. Homeros esittää nämä neuvonantajat päivittäisissä neuvotteluissa kuninkaan kanssa kansan asioista. Joka päivä he saapuvat kuninkaan »linnaan» syömään ja juomaan hänen pöydässään ja iloitsemaan runoilijain lauluista sekä yhteisesti neuvottelemaan ja tuomioita langettamaan. Kuninkaassa he näkevät oikeastaan vain seuransa etevimmän, sanotaanpa heitä itseäänkin usein »kuninkaiksi». Oikeastaan he eivät olekaan muuta kuin varakkaampia ja arvokkaampia talonpoikia, joita melkein voi verrata viikinkitalonpoikien »merikuninkaisiin»; ja »linna», jossa nämät herrat pohtivat »valtion» asioita, on iso maakartano. Odysseuksen »palatsin» portin edustalla on lantaläjä, jolla vanha koira torkkuu; ja kun »lehmäpaimenten päällysmies» karjoineen palajaa laitumelta, hän kytkee sen ensin »kaikuvaan pylväshalliin»! Odysseuksen palatsin seinät ja katto ovat puusta, ja permantona on kovaksi tallattu maa. Kuninkaan linna on, kuten tästä näkyy, melkoista yksinkertaisempaa laatua kuin Mykenen ja Tirynsin kuninkaanlinnat, mutta toiselta puolen varmaankin kodikkaampi. Homerolaiset »palatsit» eivät ole muuta kuin maakartanoita, maalauksellisen likaisia ja yksinkertaisia.

Sillä välin kuin ruhtinaat hallitsevat, harjoittavat poliittista kannunvalantaa, käyttävät oikeutta kaupungin torilla ja välillä hoitavat maatilojaan, istuvat »ruhtinattaret» alituisesti kangaspuittensa ääressä, ja »ruhtinaantytär» ajaa korkeimman omakätisesti pesuvaatteet joelle rattailla, joiden eteen on valjastettu muuli. Sitten hän käy itse käsiksi työhön »neitojensa» kera, joiden joukossa varmaankin oli sellaisia, joita aivan yksinkertaisesti sanomme pesuakoiksi.

Eräät varovaiset käänteet eepillisessä runoudessa paljastavat homerolaisen ajan »jumalalliset kuninkaat» ja »Zeuksen pojat» sangen ahneeksi talonpoikaisluokaksi. Kun phaiaakkein kuningas Alkinoos pitosalissaan kehoittaa maan »ruhtinaita ja vanhimpia» kutakin erikseen antamaan Odysseukselle vieraslahjoina »äskenpestyn viitan ja ihotakin sekä talentin kallisarvoista kultaa», niin hän ei unohda lisätä:

»Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras Sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen.»

Odysseus haluaa hartaasti päästä kotiin niin pian kuin mahdollista, mutta Alkinoos pyytää häntä pysymään levollisena, kunnes on ehditty koota kaikki lahjat. Tämä on perustelua, jolle viisaasti harkitseva Odysseus ymmärtää antaa arvoa. Kun on kysymys »kallisarvoisista lahjoista», hän mielellään odottaa vaikkapa vuoden, jos niiksi tulisi, hän vakuuttaa avomielisesti, sillä »varmasti olisi parempi tulla kotimaahansa rikkaana. Tervetulleempi siellä silloin olisi ja arvossapidetympi».

Ja niin pian kuin Odysseus on kotoisella rannalla, hänen milteipä ensi ajatuksensa on viedä phaiaakkien lahjat varmaan piilopaikkaan.

* * * * *

Entä mikä tehtävä on »kansalla» sankariajan yhteiskuntaelämässä?

Tärkeissä tilaisuuksissa kutsutaan kaikki asekuntoiset miehet koolle kansankokoukseen. Mutta ainoastaan neuvoston jäsenet ottavat osaa neuvotteluihin. Rahvas pysyy siitä erillänsä. Jos vähäpätöinen mies joskus rohkenee lausua eriävän mielipiteen, hän on vaarassa joutua pilkkanaurun ja haukkumasanojen alaiseksi, vieläpä saada selkäänsä, niinkuin Thersiteen kävi kreikkalaisten soturien neuvottelussa Troian edustalla. Mutta muuten vallitsee kuninkaan ja hänen maanmiestensä välillä selvä patriarkallinen suhde.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

J.L. Heiberg, Grekisk kultur.