TOINEN PELOPONNESOLAISSOTA.

V. 431 sota syttyi. Silloin alkoivat Kreikassa keskeytymättömät taistelut ja riitaisuudet[163], joissa sen valtiot toinen toisensa jälkeen kuluttivat loppuun voimansa ja jotka vasta tarmokas valloittaja, Makedonian kuningas Philippos sai loppumaan pakottamalla ne rauhaan.

Sparttalaiset hyökkäsivät Attikaan ja hävittivät osan maaseutua, mutta eivät saaneet ateenalaisia ryhtymään taisteluun. Sparttalaisille sellainen ratkaisu olisi ollut edullinen, koska heillä oli maalla ehdoton ylivoima. Samasta syystä oli Perikleelle yhtä tärkeätä välttää taistelua. Hän oli senvuoksi selittänyt kansalleen, että Attika täytyi jättää vihollisille, ja kehoittanut kansaa vetäytymään Ateenan muurien suojaan.[164] Perikleen inhimillisen luonteenlaadunkin mukaista oli välttää mahdollisimman paljon ihmishenkien hukkaa. »Jos suremme häviöitämme», hän sanoi, »niin älkäämme tehkö sitä menettämiemme talojen ja peltojen tähden, vaan menettämiemme miesten takia. Sillä talot ja vainiot eivät luo miehiä, vaan päinvastoin.» Ateenalaisten maalla kärsimät häviöt Perikles aikoi korvata merellä, antamalla Ateenan ylivoimaisen laivaston hävitellä vihollisten rannikoita ja miehittämällä tärkeitä satamapaikkoja. Kun lisäksi ateenalaisilla oli ehdottomasti suuremmat sotarahastot, niin maalla puolustautuva ja merellä hyökkäävä sodankäynti tapa tarjosi heille mitä parhaimmat mahdollisuudet vihollisten väsyttämiseen. Sparttalaiset sitävastoin toivoivat nopeata ratkaisua, sillä he tunsivat itsensä taloudellisesti heikommiksi. Peloponnesoksen liitollahan ei ollut liittokassaa kuten Attikan liitolla, eivätkä sen jäsenet, kuten sanottu, maksaneet säännöllisiä veroja. Erikoisverotuksiakaan eivät ne olisi voineet panna toimeen, sillä Lakonian, Arkadian ja toisten maata viljelevien seutujen väestöllä ei ollut juuri koskaan käteisiä rahavaroja.

Perikles oli siis perinyt Themistokleen selvänäköisen taktiikan, joka haki ratkaisua mereltä. Hänen väsyttämisstrategiansa ei tosin voinut tuoda Ateenalle valloituksia, eikä aluelaajennuksia. Hän olikin sen selvittänyt kansalaisilleen. Hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa viholliset tunnustamaan lopullisesti Attikan liitto.[165] Perikles joutui siten vaatimaan kansalaisiltaan raskaita uhrauksia, voimatta houkutella heitä loistavilla voitoilla ja sotasaaliilla. Tätä ei luulisi voitavan pitää kunnianhimoisen kansankiihoittajan pyrkimyksenä horjuvan asemansa lujittamiseen, jollaista Perikleestä on tahdottu väittää. Päinvastoin tämä tosiasia on ratkaisevimpia todisteita hänen jalosta ja epäitsekkäästä kansalaishengestään. Ulkopolitiikka ei hänestä ollut pyrkimystä valtion alueen laajentamiseen. Helleenisen valtion tuli osata pysyä kohtuudessa eikä barbaarivaltioiden tapaan pyrkiä nielemään yhä uusia maita — sortuakseen lopuksi vallanhimon harhakuvan uhrina.

* * * * *

Ensimmäinen sotavuosi meni täydelleen Perikleen laskelmien mukaisesti. Maalla hänen onnistui kielteisen strategiansa mukaisesti välttää taisteluita, kun taas Ateenan laivasto toimi menestyksellisesti vihollisen rannikoilla.

Kun viholliset olivat kuukauden ajan hävittäneet Attikaa, heidän ruokavaransa loppuivat, ja eri joukot marssivat takaisin kotimaihinsa. Lujasti varustettua Ateenaa vastaan ne eivät lainkaan olleet uskaltaneet hyökätä. Sen jälkeen voi Ateenan maalaisväestö muuttaa taloihinsa jälleen saaden olla rauhassa seuraavaan kevääseen. Sotavuoden lopussa haudattiin taistelussa kaatuneet ateenalaiset juhlallisuuksin. Perikles piti silloin kerrassaan valtavan ja kohottavan puheen sankarien muistoksi. »Tahdon ensin», hän sanoi »omistaa muutamia sanoja esi-isillemme, sillä tällaisessa tilaisuudessa on velvollisuutemme ajatella heitä. Heidän rakkauttaan kotiseutuun ja heidän velvollisuudentuntoaan saamme kiittää vapaan ja riippumattoman isänmaan kallisarvoisesta perinnöstä.»

Kuinka onnellisissa olosuhteissa ateenalaiset elivät, ilmenee parhaiten verrattaessa niitä Spartan oloihin. Ateenan demokraattinen valtiomuoto avasi tien menestykseen persoonalliselle kunnolle, lähtipä se mistä yhteiskuntaluokasta tahansa. Valtiollinen yhdenvertaisuus ja vapaus oli ateenalaisten elinehto. Ei ollut sellaisia omanarvontuntoa loukkaavia rangaistuksia, joita sparttalaiset käyttivät yleistä järjestystä rikkoneita kohtaan, kuten seisottamista kaiken kansan edessä häpeämässä puettuna pukuun, joka teki syyllisen naurunalaiseksi. Ja ajatelkaa, kuinka paljon iloisempaa ja rikkaampaa elämä oli Ateenassa kuin Spartassa. Siellä juhlittiin vuodet läpeensä, ja sinne virtasi kaikki arvokas ja mielenkiintoinen toisista maista.

»Taistelussa», Perikles jatkoi, »me ateenalaiset emme luota sotajuoniin, vaan kuuluisaan rohkeuteemme, joka on meidän oma olemuksemme. Vastustajamme pyrkivät lapsuudesta saakka rasittavilla karaistusharjoituksilla miehuullisuuteen. Me sitävastoin elämme vapaina pakosta, emmekä kiusaa itseämme etukäteen kärsimysten takia, jotka vielä ovat tulevaisuuden kätkössä. Mutta kun onnettomuudet todella tulevat, kohtaamme ne yhtä suurella miehuullisuudella ja vastustuskyvyllä kuin nekin, jotka aina hankkivat itselleen vaivaa ja huolta.»

Näin Perikles esittää eri puolia kaikesta siitä hyvästä, mitä Ateena kansalaisilleen tarjoaa. Eikö kannata hän kysyy — sellaisten onnen lahjojen puolesta taistella kuolemaan saakka, »kuten ne miehet ovat tehneet, joiden muistoa me tänään juhlimme? He uhrasivat elämänsä valtion yhteiseksi hyväksi. Mutta palkakseen he saivat siitä katoamattoman kunnian, sillä kaikkina aikoina he ovat esikuvia uusille sukupolville.»

Toinen sotavuosi ei kuitenkaan päättynyt ateenalaisille niin suotuisasti kuin ensimmäinen. Heitä kohtasi silloin peloittava onnettomuus, jota kukaan ei ollut voinut aavistaa: ankara rutto puhkesi kaupungissa. Se oli tullut itämailta kauppalaivojen mukana ja sai aikaan hirveätä hävitystä kaupungin ahtaasti asuvain ja huonosti ravittujen kansanjoukkojen keskuudessa.[166] Sairaus alkoi poltteilla päässä ja erikoisesti silmissä, jotka tulivat verestäviksi. Sitten kipu levisi kaikkiin ruumiin osiin. Pian sairas kärsi sellaista sisäistä poltetta, ettei hän voinut pitää vaatteita yllään.

Häntä vaivasi alituinen, sammumaton jano, kauheat kuvotukset sekä ainainen rauhattomuus ja unettomuus, iho tuli punaiseksi ja ihottumien peittämäksi. Useimmat uhrit kuolivat viikon kuluttua. Monet niistä, jotka kestivät sairauden, saivat maksaa elämänsä sormien ja varpaiden menetyksellä; toiset kadottivat näkökykynsä, toiset taas muistinsa, niin etteivät he tunteneet omaisiaan, olivatpa unohtaneet oman nimensäkin. Sairauden tavattomasta tarttuvaisuudesta johtui, että kuolemantapaukset olivat lukuisimmat lääkäreitten ja hoitajien keskuudessa, joten sairaat yhä enemmän joutuivat oman onnensa nojaan. Tapahtui senvuoksi usein, että rutto hävitti autioksi koko talon. Kaikista pahimmin kärsi maalaisväestö, joka oli sullottu temppeleihin ja pimeihin parakkeihin. Kaduilla nähtiin ruumiita ja kuolevia. Onnettomat vetäytyivät eritoten kellareihin, missä he koettivat sammuttaa palavaa janoansa.

Kokonainen kansa vapisi tuskasta. Mutta tuskantunteitten rinnalle tuli nautinnonhimo. Tahdottiin ottaa elämältä kaikki mahdollinen, sillä kuka tiesi, kuinka monta päivää oli elettävänä. »Syökäämme ja juokaamme ja olkaamme iloisia, sillä huomenna me kuolemme!»

Kaksi kokonaista vuotta rutto raivosi lakkaamatta alkaakseen taas uudelleen kahden vuoden kuluttua. Se vei ainakin neljäsosan, ehkä kolmannenkin osan Attikan väestöstä.

Jos sparttalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen sitä toivotonta mielialaa, joka nyt vallitsi Ateenassa, ja hyökänneet tarmokkaasti kaupunkiin, olisi se ollut auttamattomasti menetetty. Mutta on helposti ymmärrettävää, etteivät he tahtoneet tartuttaa itseensä ruttoa. Kun he saivat tietää ruton hävityksistä, he vetäytyivät kotiinsa pelastaen siten Peloponnesoksen taudilta. Ateena oli siis pelastettu ja maalaisväestö voi jälleen muuttaa taloihinsa; mutta toiselta puolen pahensi ateenalaisien asemaa ruton leviäminen laivastoon.

Mitä vihollisen miekka ei ollut voinut, sen rutto sai aikaan: epätoivoissaan ateenalaiset lähettivät vastoin Perikleen tahtoa lähettiläitä Sparttaan pyytämään rauhaa. Mutta viholliset asettivat niin mahdottomat vaatimukset, että sotaa oli pakko jatkaa.

Silloin kansa vaati syntipukkia. Perikleestä se saatiin. Siihen asti hänen oli onnistunut kaikki erinomaiset johtajaominaisuutensa ponnistamalla estää yhteensullottujen joukkojen tyytymättömyys. Mutta nyt hänen vastustajansa saivat ilmaa siipiensä alle. Kuka oli syyllinen ruton tuhoihin ellei Perikles? Niin he kysyivät täynnä suuttumusta. Eikö juuri hän ollut saanut sotaa aikaan ja sullonut sellaisia ihmisjoukkoja Ateenan ahtaitten muurien sisälle? Ateenalaiset vaativat häneltä tilitystä hänen viranhoidostaan. Ja vaikkakin hänen vastauksensa täydelleen osoitti hänen syyttömyytensä, tuomittiin hänet omavaltaisuudesta virantoimituksessa suuriin sakkoihin — erään tiedon mukaan 50:n talentin —, jonka lisäksi hänet erotettiin virastaan.

Mutta silloin Ateenan sotajoukon alkoi käydä yhä huonommin ja huonommin. Oikukas kansa alkoi kaivata Perikleen lujaa kättä ja otti pian suuren johtajansa jälleen armoihinsa. Kauan hän ei kuitenkaan saanut olla valtion peräsimessä» Hänkin joutui ruton uhriksi, nähtyään ensin molempien laillisten poikainsa, sisartensa ja monien ystäviensä ja sukulaistensa kuolevan ympärillään. Kun hän oli viimeisillään ja ystävät, jotka olivat hänen kuolinvuoteensa ääressä, luulivat hänen jo olevan tajuttoman, he alkoivat puhua, minkä korvaamattoman menetyksen Ateena oli kärsinyt ja ylistivät hänen urotöitään. Kuoleva kuuli sen ja sanoi: »Te ylistätte minua sellaisesta, mikä pääasiallisesti johtuu onnesta, mutta unohdatte parhaan elämästäni: ettei yhdenkään ateenalaisen minun takiani ole tarvinnut pukeutua surupukuun.» Hän saattoi täydellä syyllä vakuuttaa, ettei edes vihollisten kavalimmatkaan juonet koskaan olleet saaneet häntä kostonhimon valtaan. Hänen jalo inhimillisyytensä onkin hänen luonteensa miellyttävimpiä piirteitä. Siinä hän kohoaa suuresti kostonhimoisen ja julman aikakautensa yläpuolelle.

* * * * *

Neljänkymmenen vuoden ajan Perikles oli melkein kuin hallitsija ohjannut kansanvaltaista Ateenaa. Koskaan ostrakismos ei häntä kohdannut, ja hän kuoli 70 vuoden ikäisenä, pitäen vielä korkeinta valtaa käsissään. Vastaavaa ilmiötä ei Kreikan historiassa esiinny.

Suuren valtiomiehen menetys hädän pahimmalla hetkellä oli korvaamaton. Perikleen jälkeen Ateena ei ole synnyttänyt hänen veroistaan valtiomiestä. Itse asiassa se aina hänen kukistamisestaan saakka eli jatkuvan anarkian tilassa, mikä ainoastaan silloin tällöin keskeytyi muutamiksi vuosiksi, kun joku demagogi sai joukot valtoihinsa. Ne puoluejohtajat, jotka Perikleen kuoleman jälkeen kilpailivat korkeimmasta johdosta, olivat aivan toisen mitan miehiä. Perikles oli ollut joukkojen yläpuolella. Hän hallitsi vetoamalla ateenalaistensa parhaisiin puoliin. Kannustamalla heitä jaloon toimintaan hän kohotti heidät tasollensa. He häpesivät niin jalolle miehelle näyttää huonompia puoliansa. Mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät johtamaan Ateenan kohtaloita, olivat kaikki jokseenkin saman tason miehiä. Kun heiltä puuttui hänen kunnioitusta herättäviä ominaisuuksiaan, heidän täytyi turvautua muihin keinoihin. He imartelivat joukon alhaisempia vaistoja ja puhuivat sen mieliksi. He olivat pikemmin demagogeja ja kansanviettelijöitä kuin kansanjohtajia. Mihin puolueeseen he kuuluivatkin, »he osoittivat suurta kykyä koristaa pyrkimyksensä kauniilta kajahtavilla nimillä», sanoo Thukydides, peloponnesolaissodan historioitsija. »Demokraateilla oli ’kaikkien samanvertaisuus lain edessä’ korkeimpana päämääränään, ja oligarkit rehentelivät ohjelmallaan: ’Maltillinen hallitus, jonka muodostavat yhteiskunnan parhaat!’ Molemmat puolueet luonnollisesti kohdistivat muka koko työnsä ja harrastuksensa vain 'koko valtion hyväksi’.»

Se, jonka parhaiten onnistui saavuttaa kansan suosio, oli nahkatehtaanomistaja ja proletaari Kléōn.[166] Minkälaista hänen sopivaisuutensa johtamaan valtion kohtaloita oli hän osoitti parhaiten, kun ateenalainen tappiot vaihtuivat suureen menestykseen, joka olisi voinut muodostua ratkaisevaksi koko sodan päätökselle, jos valtion johtajat olisivat ymmärtäneet oikein käyttää sitä hyväkseen. Ateenalaisten onnistui nimittäin miehittää Messenian länsirannikolla sijaitseva Pylos, Peloponnesoksen paras satama, ja sen ulkopuolella olevalle Sphakterian saarelle he sulkivat laivastollaan muutamia satoja Spartan parhaimpia sotilaita. Se oli kauhea isku viholliselle ei ainoastaan korvaamattoman ihmisaineksen takia — kymmenesosa Spartan koko hopliitta-armeijasta — vaan myöskin sentakia, että ateenalaiset saamalla jalansijan tällä rannikolla olivat osuneet Sparttaa sen heikoimpaan kohtaan. Heillä oli nimittäin täältä käsin mahdollisuuksia yllyttää sekä messenialaisia että Lakonian helootteja. Miten uhkaavaksi sparttalaiset huomasivat tilanteen, käy ilmi parhaiten siitä, että he nyt vuorostaan tarjosivat rauhaa, eivätkä ainoastaan sitä, vaan myöskin liittoa.

Näin Perikleen sotasuunnitelmat olivat silloin saaneet nerokkuudestaan ratkaisevimman vahvistuksen, mitä ajatella saattaa. Veljessotaa olisi nyt voinut seurata rauha ja sovintokin. Mutta mies, jonka tuli käyttää hyväkseen tuota suurta onnellista hetkeä, ei ollut Perikles, olympolainen, vaan Kleon, nahkuri. Kohtuuttomasti yliarvioidessaan tämän tilapäisen voiton merkityksen, hän näki siinä täysikelpoisen todistuksen ateenalaisten todellisesta etevämmyydestä ja kuvitteli nyt voitavan häikäilemättömästi nujertaa sparttalaiset. Hän paisui ylpeydestä ja itsekylläisyydestä, asetti suunnattomia vaatimuksia ja kohteli sparttalaisten lähettiläitä loukkaavalla tavalla, ja niin luisuivat rauhanmahdollisuudet hänen käsistään.

Ateenan demokraattien sotaisuuteen oli hyvin selvät aineelliset syynsä. Jokainen kansalainen nosti nimittäin päiväpalkkaa osanotostaan kansankokouksen asiain käsittelyihin ja valamiestuomioistuinten työhön. Ketään Ateenan kansalaista ei tarvinnut köyhyyden estää antamasta valtiolle hyviä neuvoja ja osuuttaan yhteiskuntaelämään. Tämä oli yksi demokratian valtaanpääsyn hedelmiä. Nämä päivärahat kävivät mahdollisiksi osaksi siten, että ruumiillisen työn suorittivat suurelta osalta orjat, osaksi niiden verojen avulla, joita liittolaiset suorittivat Ateenalle. Kun siis Ateenan kansalaisten alhaiso oli tosiasiallisesti tottunut olemaan taloudellisesti riippuvainen liittorahastosta, sen täytyi kaikin tavoin estää Ateenan mahtiasemaa heikontumasta ja liittorahastoa sen mukana. Ei tarvittu paljonkaan mielikuvitusta sen selville saamiseksi, että jos Ateena voisi saada vielä enemmän valtioita Attikan liittokuntaan ja siten lisätä tulojaan, niin tulisi Ateenan kansalaisen asema vieläkin miellyttävämmäksi. Tässä piilee tärkein selitys siihen, että Kleonin ja muitten demokraattisten äärimmäisyysmiesten politiikka oli ja pysyi niin itsepäisen hyökkäävänä.

Kuitenkin osoittautui pian, ettei ateenalaisten ollutkaan niin helppoa saada sparttalaisia Sphakterian saarella antautumaan, kuin mitä oli luultu. Saari oli jyrkkä ja vaikeapääsyinen, ja sinne suljetut hopliitat saivat apua maanmiehiltään. Spartan hallitus lupasi suuria palkintoja jokaiselle, joka kykeni viemään meren yli muonaa saareen suljetuille; ja jos jonkun helootin onnistui viedä heille apua, hän hankki sillä itselleen vapauden. Oli paljon väkeä, varsinkin heloottien keskuudessa, jotka antautuivat uhkarohkeaan yritykseen kulkea yön aikaan meren yli saareen. Toiset tulivat veneellä, toiset uivat yli mukanaan elintarpeita nahkasäkeissä.

Aika kului, ja ateenalaisista alkoi tuntua koko puuha pitkäveteiseltä. Kun talvi tuli myrskyineen, kävisi mahdottomaksi meritse kuljettaa elin- ja muita tarpeita laivastolle Sphakterian luo. Ehkä oli sittenkin tehty tyhmästi, kun oli hylätty rauhantarjous?

Kleon huomasi, että mieliala alkoi kääntyä häntä, kansan omaa suosikkia vastaan. Ellei ennen talven tuloa päästäisi Sphakterian herroiksi, hän olisi poliittisesti kuollut mies. Hän alkoi tulla kärsimättömäksi ja pauhasi puhujalavalta laivaston päälliköitä vastaan. Millaisia miehiä ne olivat, jotka eivät kyenneet saamaan taivutetuksi kourallista miehiä melkein autiolla saarella! Jos hän itse olisi ollut päällikkönä, hän olisi vallannut Sphakterian kädenkäänteessä.

»No tee se sitten!» yksi ylipäälliköistä vastasi, ja pian koko kansa yhdestä suusta vaati, että hänen piti lähteä merelle ja vallata Sphakteria. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hän näin olisi joutunut sanoistaan kiinni — nythän oli koko hänen arvonsa vaarassa. Hän ei ollut koskaan eläessään komentanut joukkoa, mutta siitä huolimatta hän otti ylimmän päällikkyyden ja lupasi kolmen viikon kuluessa joko tuoda sparttalaiset vankeina muassaan tai antaa hakata heidät maahan siihen paikkaan.

Näin Thukydides kuvaa esihistoriaa lukuun »Nahkuri amiraalina». Aivan näin dramaattisesti asia ei kuitenkaan liene kehittynyt. Kleon tiesi luultavasti enemmän Sphakterian olosuhteista kuin mitä Thukydides uskottelee. Olipa asianlaita kuinka tahansa, häntä seuraa nyt jonkin aikaa hänen tavallinen ansaitsematon onnensa. Hän valtasi todellakin Sphakterian ja otti eloonjääneet sparttalaiset vangeiksi. Ja hän teki sen lyhyemmässä ajassa, kuin oli luvannut.

Mutta ilkeät ihmiset vihjailivat, että nahkuri oli niittänyt sitä, mitä toiset olivat kylväneet, ja että hän »oli osannut siepata sen kakun, jonka toinen oli leiponut, ja asettaa kansan eteen.» Varmaa onkin, ettei Kleon ollut todellinen ylipäällikkö, vaan oli siinä ammattimies, joka myöskin oli laatinut hyökkäyssuunnitelman.[167] Kleon korjasi kuitenkin kunnian onnellisesta lopusta. Hän sai palkinnoksi elinkautisen elatuksen valtiolta ja kunniapaikan teatterissa ja muissa julkisissa esityksissä. Parlamenttaarinen ansio menestyksestä on myöskin hänen. Hän sai kansankokouksen myöntämään tarpeellisen sotavoimien vahvistuksen ja hän ne oikealla ajalla toimitti sotanäyttämölle.

Antautuminen teki valtavan vaikutuksen koko Kreikassa. Koskaan ei olisi osattu kuvitella, että sparttalaiset antautuisivat ase kädessä. Olivatko nämä todellakin Thermopylain sankarien jälkeläisiä? Eivät, sparttalaiset eivät ilmeisestikään olleet enää samoja kuin muinoin.

Spartassa vallitsi masentunut mieliala, joka ilmeni uusissa rauhantarjouksissa. Sparttalaisten lähettiläät muistuttivat ateenalaisia onnen vaihtelevaisuudesta. Mikä tällä kertaa oli kohdannut heidän vihollisiaan, saattaisi toisella kertaa tapahtua heille itselleen.

Mutta Ateenassa sotapuolue oli nyt saanut oikein tuulta purjeisiinsa. Nyt oli muka aika tullut antaa ratkaisevan yhteenoton tapahtua, yhteenoton, jota Perikles varovaisuudessaan aina oli koettanut välttää! — Hänen parjaajansa saivatkin tahtonsa läpi — saadakseen perinpohjaisessa tappiossa todistuksen lyhytnäköisyydestään. Sen jälkeen Kleonin sotapolitiikka meni yhtämittaa päin mäntyyn. Sparttalaiset tempasi velttouden tilasta heidän urhea ja mainio sotapäällikkönsä Brāsidas, joka esitti sen suunnitelman, että Ateenalta olisi riistettävä sen liittolaiset Traakian rannikolla. Iloisena ja reippaana sekä käytökseltään miellyttävänä Brasidas oli kuin luotu julistamaan Attikan liittokunnan kaupunkien keskuudessa vapautusta Ateenan »ikeestä». Pian suurin osa Traakian kaupungeista oli luopunut Attikan liittokunnasta.

Tämä oli erittäin tuntuva isku ateenalaisille. He huomasivat nyt, kun se oli liian myöhäistä, kuinka suuri virhe taasen oli tehty, kun toisen kerran oli torjuttu sparttalaisten rauhantarjous; ja kansa alkoi yleisesti epäillä Kleonin valtioviisautta. Hänen oli nytkin ponnistettava kaikki voimansa, jos hän aikoi pysyä vallassa. Niinpä hän siis jälleen lähti sotaan, tällä kertaa valloittamaan takaisin menetetyt traakialaiset alueet.

Mutta niin erinomaisia kuin ateenalaisten hopliitat ja ratsumiehet olivatkin — yhtä heiltä kuitenkin puuttui, jota sparttalaisilla sitävastoin oli mitä suurimmassa määrin, nimittäin luottamusta johtajaansa. Mikä sotapäällikkö tuommoinen pöyhkeä, laverteleva nahkuri oli! Koko Kleonin persoonallisuus oli sellainen, että sen täytyi herättää inhoa todellisissa sotureissa. Ja hän sitten sai vastustajakseen sellaisen mainion strategin, kuin Brasidas oli! Mitä vertailuja hänen omat sotilaansa joutuivat tekemään, on helppoa kuvitella. Erotus ilmenikin ratkaisun hetkellä, jonka Brasidas sai aikaan, juuri kuin Kleon vähimmin osasi aavistaa vaaraa. Aivan kokemattomana hoitamaan päällikkyyttä tällaisessa tilanteessa ja tuntematta sotataidon lakeja, nahkatehtailija menetti malttinsa ja mietti vain, miten päästä vihollisen vaarallisesta läheisyydestä. Sen sijaan, että olisi asettanut ylivoimaiset sotajoukkonsa taistelujärjestykseen hän ryhtyi heti peräytymään ja teki sen sellaisessa järjestyksessä, että hänen joukkonsa joutuivat, vihollisen hyökkäyksille alttiiksi eivätkä täydelleen oman onnensa nojaan jätettyinä voineet välttyä tappiolle joutumasta.

Vastapuolta kohtasi kuitenkin se tappio, että Brasidas haavoittui kuolettavasti rynnäkössä. Myöskin Kleon kaatui — mutta koettaessaan pelastautua pakenemalla. Näin ainakin Thukydides kertoo. Tällaiseksi muodostui suurlavertelijan elämän luonnollinen loppu, lörpöttelijän, jolla oli otsaa täydellisestä kelpaamattomuudestaan huolimatta sota-asioissa tunkea itsensä ylipäällikön paikalle.

Kerran aikaisemmin oli hänellä tosin ollut onni mukanaan. Mutta miten hän oli silloin käyttänyt hyväkseen menestystään?

Yhtä tuntuva kuin Brasidaan menetys oli sparttalaisille, yhtä onnellista oli ateenalaisille, että he olivat päässeet Kleonista. Hänen ja Brasidaan kaaduttua oli tie tasoitettu rauhanneuvotteluille, sillä molemmat rauhallisen ratkaisun vaikutusvaltaisimmat vastustajat olivat poissa.

Vuonna 421 solmittiin rauha 50:ksi vuodeksi. Molemmilla puolilla palattiin sodanedellisiin olosuhteisiin. Ateena oli toteuttanut sen ohjelman, jonka Perikles oli esittänyt sodan alussa. Raskaita uhreja se tosin oli vaatinut. Ateenan sotakassa oli suurimmaksi osaksi kulutettu, Attika oli vihollisen hävityksien kautta muuttunut erämaaksi, ja sota ja rutto olivat kovasti harventaneet väestöä. Mutta Ateenan merivalta oli kukistumatta, kun sitävastoin Spartan sotilaallinen arvo oli kärsinyt kovan kolauksen Sphakterian antautumisen johdosta.

Voi näyttää oudolta, että sparttalaiset olivat taipuvaisia sovintoon ateenalaisten kanssa näiden tappioiden ja vastoinkäymisienkin jälkeen. Mutta tämä johtui ennen kaikkea siitä, että he olivat niin halukkaita saamaan takaisin ne sparttalaiset, jotka ateenalaiset olivat ottaneet vangiksi Sphakterian saaressa. Annettiin suurempi arvo tälle kansan voimanlisäykselle kuin aluelaajennuksille. Tässä oli Ateenalla hyvä valtti. Sparttalaisten rauhanrakkauteen vaikutti myöskin suuressa määrin se, että he itse olivat suuressa rauhan tarpeessa voidakseen häiritsemättä hoitaa maatansa, joka sotavuosina oli joutunut arveluttavasti rappiolle. Kolmas syy heidän myöntyväisyyteensä ateenalaisia kohtaan oli se, että jälleen oli tulossa sota Argoksen kanssa, natisipa koko Peloponnesoksen liittokunta liitoksissaan. Liittolaiset valittelivat, ettei Spartta valvonut heidän yhteisiä etujaan. He vaativat peloponnesolaista politiikkaa; sen sijaan oli ilmeistä, että Spartta harjoitti ahdaskatseista kotipolitiikkaa. Peloponnesolaiset käyttivät kovia sanoja Spartan lyhytnäköisestä egoismista ja tunsivat itsensä petetyiksi. Erikoisen voimakasta oli kuohunta Korinthoksessa ja Thebassa.