SOLON.

Solon oli yksi Kreikan »seitsemästä viisaasta». Tämän nimityksen omisti perimätieto Hellaan sen ajan viisaimmille valtiomiehille. Kansantaru, joka mielellään saattaa suuret miehet yhteen, kertoo, kuinka seitsemän viisasta seurustelevat juhlallisesti ja vaihtavat keskenään ajatuksia. Perimätieto on edelleen koristanut heidän elämänsä tarinaa kertomuksella, kuinka muutamat kalastajat kerran saivat nuotasta kultaisen kolmijalan, jonka Pythia käski lähettää lahjaksi »viisaimmalle». Miletoslaisen filosofin Thaleen arveltiin parhaiten ansaitsevan tämän lahjan. Mutta hän lähetti sen eräälle toiselle seitsemästä ja tämä kolmannelle, kunnes lopuksi seitsemäs omisti sen Apollonille. Perimätiedon keksintöä on Solonin ja Kroisoksen kohtaaminenkin, joka jo ajallisista syistä oli mahdoton.

Solon oli syntynyt noin v. 640 e.Kr. Hänen isänsä oli hyvinvoipa liikemies, mutta oli kadottanut liiallisella anteliaisuudella suurimman osan omaisuuttaan. Poika lähti silloin vieraisiin maihin hankkiakseen työllään itselleen riippumattoman aseman. Näillä matkoilla hänen katseensa avartui yli kotikaupungin näköpiirin, ja aikaa myöten kehittyi hänestä persoonallisuus, joka osasi asettua puolueiden ja muiden ihmisiä erottavien rajoitusten yläpuolelle. Aikana, jolloin peloittaviksi kärjistyneet riitaisuudet olivat saattaneet maan sisällissodan partaalle, Solon oli ainoa, joka voi tuoda pelastuksen. V. 594 ateenalaiset valitsivat hänet arkontiksi ja antoivat hänelle rajattoman vallan yhteiskunnan uudistamiseen. Ohjelmansa — jos sitä siksi saa sanoa — hän oli esittänyt maanmiehilleen sarjassa runoja, jotka, samalla kuin ne ovat attikalaisen kirjallisuuden kaunis alku, ovat tehneet hänen uudistuspyrkimyksilleen saman palveluksen kuin sanomalehdistö nykyajan valtiomiehille. Solon esiintyy niissä jonkinlaisena runomuotoisena kansanpuhujana ja vetoaa Ateenan kansalaisiin, oliko heidän tarkoituksensa ymmärtämättömyydessä hävittää kaupunki, jonka yllä Pallas Athenen suojaava käsi tähän saakka oli levännyt. Hän painaa poltinmerkkinsä rikkaitten väärämielisyyteen ja voitonhimoon varoittaen heitä rangaistuksesta, joka heitä uhkaa vanhurskaitten jumalvoimien puolelta. Meitä kohtaa näissä runoissa persoonallisuus, jossa ihanteelliseen mieleen samalla kertaa yhtyy selvästi ajattelevan miehen käytännöllinen toimintatarmo. Hänen velvollisuudentuntonsa perustui lujaan vakaumukseen, että jumalallinen oikeus aina ennemmin tai myöhemmin rankaisee jokaisen väärän teon. Järkähtämättömästi hän piti kiinni siitä, mitä piti oikeana, mutta toiminnassaan häntä johti sama horjumaton terveen kohtuullisuuden aisti, joka on koko kreikkalaisen kulttuurin elinhermo. Sellaiselle luonteelle on »kultainen keskitie» varmimmin päämäärään viepä.

Kaikki katsoivat luottamuksella tähän erikoisen oikeamieliseen ja maltilliseen mieheen, joka tahtoi kaikille hyvää. Hän jos kuka oli kykenevä oikeudenmukaisesti uudistamaan yhteiskunnan, »koska hän yhtä vähän oli sekaantunut rikkaitten vääryyksiin kuin joutunut osalliseksi köyhien hädästä», kuten Plutarkhos sanoo. »Molemmat puolet kiinnittivät häneen suuria toiveita, rikkaat siksi, että hän itse oli varakas, köyhät siksi, että hän oli rehellinen. Joka tapauksessa on ateenalaisille kunniaksi, että he sellaisena mieltenkuohun hetkenä voivat yhtyä edes jossakin: valitessaan parhaimman, viisaimman ja puolueettomimman miehen riitojensa ratkaisijaksi.

Eikä Solon pettänytkään kansansa luottamusta. Jos vallanhimo olisi johtanut hänen tiensä yhteiskunnan kukkuloille, olisi hänelle nyt ollut varsin yksinkertaista suorittaa jommankumman pääpuolueen avulla vallankaappaus, joka olisi tehnyt hänestä »tyrannin» — sitä nimeä käytettiin kreikankielessä kansanjohtajista, jotka olivat tulleet vallankumouksellista tietä yksinvaltiaiksi. Koko se onnenonkijain lauma, joka tungeksi Solonin, kuten jokaisen vallankumouksen johtajan ja yhteiskunnan uudistajan ympärillä kalastaakseen sameassa vedessä, toivoi, että hän rupeaisi tyranniksi. Mutta valtion hyvä oli hänen toimintansa ainoa ojennusnuora. Ja tässä, kuten kaikessa, mitä teki, hän seurasi sananlaskua, jota on pidetty hänen keksimänään: »Kohtuus kaikessa».

Kuinka viisas Solon nyt menetteli ratkaistessaan Ateenan yhteiskunnallisia kysymyksiä? Hänen ensi työnään oli julistaa ainaisesti mitättömiksi kaikki velkakirjat, jotka rasittivat pikkutiloja ja määrätä, että kaikki velan takia orjuuteen joutuneet oli heti vapautettava. Se oli vallankumouksellinen toimenpide, mutta ainoa mahdollinen yhteiskunnallisen hätätilan torjumiseksi, joka saattoi koko yhteiskunnan olemassaolon vaaranalaiseksi. Solon saattoi omantunnonvaivatta suorittaa mullistavan tekonsa tietäessään, kuinka häikäilemättä rikkaat olivat käyttäneet hyväkseen köyhien vaikeuksia päästäkseen käsiksi heidän ainoaansakin. Ne, joita Solonin mahtikäsky koski, olivat useimmissa tapauksissa aivan yksinkertaisesti nylkyreitä ja koronkiskureita; eikä hänellä ollut mitään aihetta tuntea heitä kohtaan sääliä, vaikkapa hänen uudistuksensa olisi heidät perin köyhdyttänytkin. Eikä näitten piirien taholta ryöppyävä kiukun, pahojen puheitten ja panettelun tulva kyennyt järkyttämään hänen velvollisuudestaan tietoisen mielensä rauhallisuutta. Hän kykeni myös tarvittaessa tukemaan oikeutta voimalla. Sorrosta vapauttaneensa tuhansien lämmin kiitollisuus oli hänen parhain palkintonsa. Ja kansan kiintymys kasvoi vieläkin, kun hän kumosi julmat verolait, jotka antoivat kansalaiselle oikeuden myydä toisen orjaksi, ja keksi keinoja ja neuvoja ulkomaille orjiksi myytyjen vapaaksi ostamiseksi.

Poliittiset uudistusvaatimukset Solon tyydytti kumoamalla kaikki entiset sukuetuoikeudet. Sen sijaan hän arvioi kansalaisvelvollisuudet ja -oikeudet maaomaisuuden tuoton mukaan ja jakoi kansalaiset neljään luokkaan, joista kolme ensimmäistä suoritti sotapalvelusta raskaasti asestettuina, »hopliittoina», kun taas neljännen luokan jäseniä, »palkkatyöläisiä», käytettiin korkeintaan kevytaseisina tai merimiehinä laivastossa. Välittömistä veroista olivat kaikki kansalaiset vapaat. Sillä vastoin meidän aikamme yhteiskunnissa ja itämailla jo siihenkin aikaan vallinnutta käsitystä pidettiin koko Hellaassa kuten Roomassakin sellaista taakkaa vapaan kansalaisen arvolle sopimattomana. Tämän periaatteen toteuttaminen kävi mahdolliseksi valtion virkojen ollessa palkattomia kunniatehtäviä. Isänmaan ollessa vaarassa voitiin kuitenkin määrätä erikoisia veroja, jolloin verosumman suuruus oli riippuvainen kansalaisen varallisuusluokasta.

Poliittisten oikeuksien jaossa Solon antoi niitä köyhimmillekin, niin että kaikki kaksikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset saivat oikeuden ottaa osaa kansankokoukseen, missä kaikki virkamiehet, myös arkontit, valittiin. Mutta vaalikelpoisia valtion virkoihin olivat ainoastaan kolmen ylimmän luokan jäsenet.

Muista kansankokouksen oikeuksista on meillä vain epätäydellisiä tietoja. Todennäköisesti se päätti sodasta ja rauhasta, ylimääräisistä veroista sekä valtiomuodon muuttamista koskevista kysymyksistä.

Vastapainon kansankokoukselle Solon muodosti luomalla areiopagin rinnalle uuden neuvoston, joka muistutti Spartan neuvostoa perustuen kuitenkin laajemmalle ja kansanvaltaisemmalle pohjalle, koska sen jäsenluku oli 400 ja jäsenten alin ikäraja vain 30 vuotta. Tämän neuvoston tehtävänä oli valmistaa kaikki kansankokouksessa käsiteltävät kysymykset ja avustaa arkontteja hallituksessa.

Kolmanneksi Solon kävi käsiksi yleiseen lainsäädäntöön. Hän lievensi suuresti Drakonin ankaria lakeja ja rajoitti kuolemanrangaistuksen vain kaikkein raskaimpiin rikoksiin.

Solonin lainsäädäntö on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että siinä ensi kerran maailmanhistoriassa tapaamme ylellisyyttä rajoittavia määräyksiä. Yksityiskohtaisilla säädöksillä hän koetti hillitä naisten loistonhalua. Toiset määräykset kielsivät taas liiallisen komeuden hautajaisissa.

Solon on maailmanhistorian ensimmäinen tunnettu yhteiskunnan uudistaja kansanvaltaisessa mielessä. Sillä hän antoi kaikille kansalaisille poikkeuksetta oikeuden kansankokouksen päätöksissä vaikuttaa äänellään asioitten ratkaisuun.

* * * * *

Mutta Solonin kävi kuten niin monen muunkin yhteiskunnan parantajan, joka on koettanut välttää äärimmäisyyksiä; ennen pitkää ei kukaan ollut tyytyväinen. Sekä rikkaat että köyhät olivat yhtä tyytymättömiä. »He tunsivat», kuten eräs kulttuurihistorioitsija sanoo, »ensi ilonhuumauksen jälkeen suurta pettymystä huomatessaan, ettei elämä nytkään ollut ruusuilla tanssimista, vaan täynnä työtä ja huolia. Sama pettymys toistuu joka kerta, kun kumouksellisen liikkeen onnistuttua ilmenee, ettei toivottua autuaallisuutta saatukaan.» Solon ilmaisi itse ensi ihastuksen ja vastavaikutuksen eron sanoilla:

»Iloista oli kaikki, mitä he silloin sanoivat. Mutta nyt heidät täyttää viha, ja karsain silmin he kaikki katsovat minua kuin viholliset.»

Kaikkein köyhimmät olivat toivoneet, että kaikki suurtilat olisi jaettu yhtäsuuriksi pikkutiloiksi, eivätkä olleet tyytyväisiä toimenpiteeseen, jolla suurten maatilojen pinta-alaa vähennettiin määrätyissä rajoissa. Mutta Solon hylkäsi heidän vaatimuksensa jyrkästi. Hän seurasi alati kultaista keskitietä. Kun kerran joku kysyi häneltä, oliko hän mielestään antanut ateenalaisille parhaimmat lait, hän vastasi: »Parhaat, mitä ateenalaiset kykenevät vastaanottamaan.»

Lopuksi Solon väsyi joka puolelta ahdistaviin moitteisiin ja toivomuksiin, joissa häneltä vaadittiin aina uusia muutoksia lakeihinsa. Hän lähti kymmenvuotiselle matkalle näkemään maailmaa. Sillä aikaa tuli ateenalaisten elää vain rauhallisesti hänen lakiensa mukaan. He lupasivat sen. Poliittisen osansa hän mielestään oli näytellyt loppuun. Mies, jolla äsken oli ollut kokonaisen kansan kohtalo käsissään, luopui vapaaehtoisesti vallasta, ja hänen elämänsä kulki sen jälkeen yksityishenkilön rauhallisempia latuja.