KREIKKALAISEN LYRIIKAN LOISTOAIKA.

Suuret eepilliset runoelmat kuten Ilias ja Odysseia ovat saaneet alkunsa kansanlaulusta. Eepillinen runous alkoi kuitenkin 700-luvun keskivaiheilla kuihtua, ei siinä mielessä, että Homeroksen lauluja olisi pidetty vähäisemmässä arvossa kuin ennen — niitten kansansuosiota ei aika voi hävittää — mutta ei ollut ketään, joka menestyksellä olisi voinut pukeutua Homeroksen viittaan. Eepillinen runous oli joutunut menneen ajan patinan peittoon eikä houkutellut jäljittelijöitä. Uusi aika oli luonut uusia tarpeita runoudenkin maailmaan. Patriarkallinen aika oli päättynyt ja ihmiset olivat muuttuneet toisenlaisiksi. Vastaherännyt yritteliäisyys ja valtiollinen valveutuneisuus varsinkin Vähän-Aasian joonialaisten keskuudessa antoivat koko olemassaololle reippaamman rytmin. Koko elämä sykkii nyt voimakkaammin kuin entisaikaan. Yksityinen on saanut suuremmat mahdollisuudet toteuttaa taipumuksiaan sekä olemassaolon taistelussa että kansankokouksessa. Uuden ajan ihmisillä on tarve runossa ilmaista omaa persoonallisuuttaan. Tyyni, kertova homerinen runo ei enää tyydytä heidän sielunsa tarvetta, joka vaatii toisenlaista, subjektiivisempaa muotoa, vaatii runoa, jossa kuvastuu yksityisen ihmisen elämän arvoitusten pohdinta, hänen rakkautensa ja vihansa, vieläpä koko hänen yksilöllinen elämänsä. Tästä vaatimuksesta versoo lyyrillinen runous.

Valitettavasti emme tunne tätä runoutta yhtä hyvin kuin epiikkaa. Useimpien kreikkalaisten lyyrikkojen teoksista on tallella vain katkelmia ja nekin niin turmeltuneessa asussa, että kielentutkija ja kirjallisuushistorioitsija vain aivan epävarmasti on voinut niitä korjailla. »Kreikkalainen lyriikka», Emil Zilliacus sanoo, »katkonaisine säkeineen ja säkeistöineen muistuttaa meidän päivinämme suurta rauniokenttää, missä melkein kaikki on tuhoutunut maan tasalle ja missä vain siellä täällä jonkin yksityisen rakennuksen muureista ja koristeiden kauneudesta on jotakin säilynyt… Kirjallisuushistorioitsijalla on tässä samanlainen tehtävä kuin taidearkeologilla. Kuten jälkimmäinen säilyneitten perustusten ja kaatuneitten pylväitten nojalla mielikuvituksessaan rakentaa temppelin sellaiseksi, kuin se kerran oli», niin kirjallisuudentutkijankin täytyy työssään käyttää sirpaleita, jotka kerran ovat olleet ylevää runoutta. »Ja samoin toivein kuin taidehistorioitsija myöskin kirjallisuudentutkija voi silmätä tulevaisuuteen. Maan kätköistä ei löydetä vain marmoria ja pronssia, vaan myös pergamenttia ja papyrusta; ja näiden kokoamista ja selittämistä harjoitetaan yhtä suurella innolla kuin rauniokaupunkien esiinkaivamista. Varsinkin Niilinmaa on ollut antava.» Sieltä on löydetty useita papyruskääröjä ja niiden katkelmia, jotka toisinaan aivan aavistamattomasti ovat rikastuttaneet kreikkalaisen kirjallisuuden tuntemustamme.

* * * * *

Ensimmäinen tunnettu lyyrillinen runoilija on Pāros-saarelta kotoisin oleva Arkhílokhos, maailmankirjallisuuden ensimmäinen puhtaasti subjektiivinen runoilija, yleensä ensimmäinen kreikkalainen, jossa näemme todellisen elävän ihmisen. Elämä ja runous ovat hänessä erottamattomasti punoutuneet yhteen. »Jumalien ja sankarien ylistämisen sijasta hän lauloi itsestään, omista vaiheistaan ja seikkailuistaan; omat elämykset, rakkaus ja viha, kärsimys ja onni, täyttivät hänen kiihkeän ja levottoman sielunsa ääriään myöten ja etsivät ilmaisua hänen runoissaan», sanoo Zilliacus. Hän vietti ammattisoturin vaiherikasta elämää ja kaatui nuorena eräässä Paros- ja Naksos-saarten välisessä sodassa. Tästä seikkailevasta sotilaselämästä hän sai ainesta runouteensa. Hän on kaikkien soturirunoilijain kantaisä. Hänen runoistaan huomaa myöskin, että kynää käyttävä käsi on tottunut myöskin heiluttamaan miekkaa. Sota on hänen oikea elementtinsä runoja kirjoittaessakin. Hän sanoo itse kaipaavansa taistelua »niinkuin janoova vettä». Senpä vuoksi voi hänen vihollisiaan! Hän vainoaa heitä purevalla ivalla; hän herkuttelee manaamalla heidän kimppuunsa onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Maailmankirjallisuudessa ei ole monta esimerkkiä niin intohimoisesta vihasta kuin hänen. Pohjoismaissa voidaan vain August Strindbergiä siinä suhteessa verrata Paros-saaren Arkhilokhokseen. Molemmat ovat kuolemaan saakka vihanneet entisiä ystäviään.

Muuan Paroksen ihanimpia naisia oli ollut Arkhilokhoksen morsian, mutta eräänä päivänä tämän isä, Lykámbès, äkkiä peruutti antamansa lupauksen ottaa hänet vävypojaksi taloonsa. Arkhilokhos vastasi sepittämällä aiotusta apestaan ja tämän tyttäristä loppumattomat määrät häväistysrunoja, niin myrkyllisiä ja niin häpeämättömän herjaavia, että kaikki ihmiset osoittivat uhreja sormellaan. Vieläpä kerrotaan, ettei heillä ollut muuta neuvoa kuin hirttäytyä. Olkoonpa todenperäisyyden laita miten hyvänsä, tällainen tarina osoittaa joka tapauksessa, miten erinomaisen voimakkaina ja vaikuttavina Arkhilokhoksen runoja pidettiin. »Hänen nimensä», Zilliacus sanoo, »merkitsi antiikin aikana samaa kuin myrkyllinen ja pureva kieli, julma ja armoton herjaus. 'Hän oli ensimmäinen, joka kastoi runon kyykäärmeen myrkkyyn ja vuodatti verta Laulunjumalattarien rauhoitetulle vuorelle', sanotaan eräässä tekaistussa hautakirjoituksessa, jollaisessa muodossa myöhäisantiikki mielellään lausui arvostelunsa runoilijoista ja runoteoksista; ja vaeltajaa kehoitetaan kulkemaan hiljaa ohitse, jotteivät hautakummussa asuvat ampiaiset heräisi.» Itse Arkhilokhos vertaa itseään heinäsirkkaan, jonka ääni muuttuu vain entistään kimeämmäksi, kun sen siipiin tartutaan.

Runoilijan kokema onneton rakkaustarina jätti syvät jäljet hänen elämäänsä. Hän pysyi ikänsä kaiken »kulkijapoikana, vaeltavana ritarina, joka rakasti taistelua ja laulua, viiniä ja naisia; hän oli kuumaverinen ja sukkelasanainen, kahdessa merkityksessä taisteluun valmis, kieli yhtä purevana ja terävänä kuin miekanterä; uhkamielinen ja huoleton veijari, joka ei huolehtinut huomisesta ja joka satamakaupunkien kapakoissa, onnenonkijain ja irtolaisnaisten seurassa, tuhlasi vaivoin ansaitun palkkansa.» Itse hän ei koroittanut itseään korkealle jalustalle. Kun hänen eräällä sotaretkellä piti turvautua koipiinsa ja heittää kilpi luotaan, oli hän itse ensimmäisenä nauramassa tapahtumaa: »Hyvästi, vanha kilpeni! Ostan itselleni uuden ja paljoa paremman.»

Paroslainen Arkhilokhos, maailman ensimmäinen tunnettu lyyrikko ja alallaan voittamaton säetaituri, oli monessa suhteessa vilkkaan joonialaisen luonteen tyypillinen edustaja. Hänellä oli yllin kyllin rotunsa intohimoisuutta ja yksilöllisyyttä, sen seikkailunhalua, terävä huomiokyky ja lipeä kieli. Hänen runoilijalaatunsa kuvastaa monessa suhteessa seitsemännen vuosisadan joonialaista sivistyselämää.

* * * * *

Arkhilokhoksen tunteenpurkauksissa kuohui viha henkilökohtaisten loukkausten johdosta, mutta vuosisataa nuoremman Théogniin lauluissa leimuaa valtiollisten intohimojen sytyttämä viha.

Theognis oli vakaumuksellinen ylimys, ja hänen mielipiteensä muuttuivat kiihkeäksi intohimoksi kiivaitten puoluetaistelujen vaikutuksesta, jotka raivosivat hänen kotikaupungissaan Mégarassa, joka oli Ateenan naapurikaupunkeja. Taistelut päättyivät kansanpuolueen voittoon. Theogniin omaisuus takavarikoitiin, ja hänet itsensä ajettiin maanpakoon. Kauan hänen täytyi harhailla vierailla mailla, ennenkuin lehti kääntyi ja hänen puoluetoverinsa pääsivät voitolle Megarassa. Silloin hän tuntuu palanneen kotiin. Mutta hänen vihansa »roskaväkeä» kohtaan ei sammunut milloinkaan. Päinvastoin se sai uutta virikettä, kun hänen rakastettunsa isä pakotti tytön hylkäämään köyhän ylimyksen ja ojentamaan kätensä rikkaalle plebeijille. Hänestä tosin tuli runoilijan salainen rakastajatar, mutta ylpeä, aristokraatti ei voinut milloinkaan sulattaa sitä häväistystä että häntä oli pidetty »halpasäätyistä» huonompana. Tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan tuntemaansa vihaa hän laulaa julki säkeissä sellaisissa kuin nämä:

»Rahvas on untelo, tyhmä: sit' arvelematta sa tallaa! Tutkaimell' aja, lyö, niskaan sen pane ies!

Hänestä ihmiskunta jakautuu kahteen luokkaan, joilla ei koskaan voi olla mitään yhteistä keskenään: isäntiin ja orjiin, »hyviin» ja »huonoihin».

»Luotu ken orjaks' on, ei pystyin käy ikin' otsin; nöyrä ja kuuni sen on niska, on painunut pää. Rannan laukka se ei hyasintteja, ruusuja kantaa, kantaa orjatar miest' ei jalosyntyä voi.»

Yleensä Theogniin runous antaa meille elävän kuvan vihamielisestä, leppymättömästä kreikkalaisesta puoluemiehestä piintyneine luokkaennakkoluuloineen. Lisäksi mainittakoon vielä pari säettä:

»Sen sydän surkastuu, jota vaikeat vauriot iskee, vaan se, kun kostaa sai, riemua uhkuvi taas. — — — Viihtele ystävänsuin vihamiestä, mut saatuas voiton maistaa kostoa suo, pois puhe mairivasuu!»

Mutta Theognis ei olisi aito helleeni, ellei hän olisi virittänyt lyyryn kieliä myöskin viinin ja nautinnon ylistykseksi. »Nauti haihtuvasta hetkestä» — se on hänen tunnuslauseensa — »niin kauan kuin polvesi vielä ovat notkeat eikä pääsi ole alkanut vapista», sillä vanhuuden tuolla puolen odottaa kuolema ja tuho. Sellainen on ihmisen osa. Mutta ylpein mielin hän ajattelee, että hänen runoihinsa ei hävitys ulotu. Ne elävät ikuisiin aikoihin,

»Helkkyen Hellaan maita ja saaria kiertävi, kauas Soi kalamerten taa, pääll' ikivellovan veen.»

* * * * *

Joonialaisen kansanluonteen toista puolta edustaa Arkhilokhoksen hieman nuorempi aikalainen Mimnermos, jossa ilmenee tämän ailahtelevan kansansielun hempeys ja tunteellisuus. Hänen runoutensa piirtyy kaihomielisyyden taustaa vastaan kenties aavistaen, että Vähän-Aasian helleeninen maailma oli tuomittu valtiollisesti sortumaan. Tähän kaihomieliseen elämänkatsomukseen liittyy vielä yksilöllisluontoinen synkkämielisyys, joka ilmenee vanhuuden, katoavaisuuden järkkymättömän vallan kammona. Runoilija rukoilee jumalia katkaisemaan hänen elämänlankansa, ennenkuin vanhuus vielä on ehtinyt piirtää vakoja hänen poskiinsa, ennenkuin hän on menettänyt kykynsä rakastaa ja olla rakastettu. Mimnermos on elegian, valitusrunon, luoja.

Herkät ja syvät sävelet kajahtavat vastaamme myöskin lesboslaisen laulajakoulukunnan keskuudesta. Lesbos-saari oli laulunjumalattarien mieluinen oleskelupaikka. Kaksi vanhan ajan mainehikkainta laulajaa, Alkaios ja Sappho, molemmat Solonin aikalaisia, perustivat siellä runoilijakoulukunnan, joka oli kuuluisa juoma- ja rakkauslauluistaan. Molemmille runouden lajeille ihana saari tarjosi runsaat edellytykset. Dionysos oli siunannut sitä viinillä, joka oli vanhan ajan jaloimpia ja tulisimpia, ja ihmiset, jotka asuivat tällä onnellisella seudulla, olivat kuuluisia kauneudestaan. Lesbos-saarella järjestetyt naisten kauneuskilpailut todistavat, miten suuressa arvossa he itse pitivät ihmisruumiin kauneutta.

Ei ole ihme, että tämän elämäniloisen Lesboksen kansan keskuudesta kohosi sellainen elämännautinnon ylistäjä kuin Alkaios. Kuten Arkhilokhos ja Theognis hänkin vietti seikkailevaa sissi- ja sotilaselämää ja kuljeskeli maailmalla tehden pitkiä harharetkiä. Hänen tuotteensa ovat vuoroin ylistyslauluja Dionysoksen ja Aphroditen kunniaksi, vuoroin intohimoisia taisteluhalun purkauksia ja kiivaita hyökkäyksiä valtiollisten vastustajien, s.o. demokraattien ja tyrannien kimppuun. Hänen juomalauluissaan, Zilliacus sanoo, hehkuu etelämaalaisen kiihkeä viininhurma, joka usein voi olla hillitön ja hurja, mutta ei milloinkaan ole karkea eikä koskaan menetä viehkeyttään — se on niin erilainen kuin pohjoismaisten kansojen raskas juomatunnelma, aistien herpautuminen huumautuneeseen horrokseen tai viikinkimäisen hurjuuden äkkinäinen leimahdus.»

* * * * *

Ensimmäinen tunnettu nainen, jolle Apollon antoi runon lahjan, suurin kaikkien aikojen runoilijattarista, hän, jota antiikin aikana nimitettiin »kymmenenneksi laulunjumalattareksi» — miten paljon kiivaita taisteluja onkaan käyty hänen muistostaan! Oliko hän puhdas, siveä Sappho vai oliko hän kevytmielinen portto, jonka maine oli tahrattu?

Todennäköisesti hän ei ollut kumpaakaan. Kuten Croiset[90] sanoo, on vaikeata uskoa, että nainen, joka niin tulisin ja rohkein sanoin on laulanut rakkauden ylistystä ja — se lisättäköön — niin intohimoisesti kuvannut mustasukkaisuuden tuskia, olisi ollut jonkinlainen vestaali, jonka ainoana tehtävänä tässä elämässä oli runouden pyhän tulen vaaliminen. Mutta toiselta puolen on tosiseikka, että sekä hänen kotikaupunkinsa että Lesboksen pääkaupunki koristivat rahansa hänen kuvallaan. Aikalaistensa niin suuresti ihailema nainen ei mitenkään voinut olla huonomaineinen. Tosin olisi liian pikaista pitää tätä seikkaa todistuksena siitä, että Sapphon elämä vastasi meidän siveyskäsitteitämme — on tyydyttävä siihen johtopäätökseen, että hän täytti senaikaisten lesboslaisten siveelliset vaatimukset, ja että hän oli heitä paljon nerokkaampi.

»Orvokkikutrinen, puhdas, vienosti hymyävä Sappho», josta Alkaios lauloi, oli ihailtu kielenkäyttönsä hivelevän sulosointuisen kauneuden vuoksi. Mutta miten paljon se menettääkään oikeata tunnelmaansa ja tuoksuaan, kun yrittää tulkita hänen tunteitaan toisella kielellä.

Tulisin säkein hän ylisti rakkautta, mutta ei pientä, leikkisää Erosta, vaan suurta, kiihkeää, kaikki kuluttavaa intohimoa, sen ihanuutta ja tuskaa. »Minä kaihoan ja palan», hän sanoo.

»Sillä silmiis jos minä katsahdankaan, niin puhe puuttuu, kieli kangistuu, tulivirta vieno kautta suonten soutavi kaikkianne, silmä himmentyy, kohisee ja soipi korvani silloin. Kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä kaikk' elon karva.»

Sapphon aikana oli vielä paljon jäljellä sitä viatonta välittömyyttä, joka ilmenee Nausikaan sanoissa, että hän haluaisi itselleen Odysseuksen kaltaisen puolison. Kuten hän ei Sapphokaan pitänyt aistillisuutta häpeällisenä asiana, vaan ainoastaan terveen luonnon ilmauksena. Mutta myöhäisempi, teeskentelevämpi aika, jota attikalaiset huvinäytelmänkirjoittajat edustavat, ei ymmärtänyt tuollaisia avomielisiä, lapsellisia sydämen tunteitten purkauksia, vaan piti niitä vain rakkauselämän kaikkia sekä hyviä että huonoja puolia kokeneen porton hienostuneena keimailuna. Voidakseen tarjota niitä haluavalle yleisölle repäiseviä häväistysjuttuja he tulkitsivat Sapphon runoja oman likaisen mielikuvituksensa mukaisesti. Eräs hänen runoistaan kertoo esim., miten muuan nymfi rakastui mielettömästi kauniiseen Phaōniin. Epätoivoissaan siitä, ettei hänen tunteisiinsa vastata, hän surmaa itsensä. Tämän attikalaiset häväistysjuttujen kirjoittajat häikäilemättä selittivät olevan Sapphon omaan elämäkertaan kuuluvan tunnustuksen. He herkuttelivat vanhenevan runoilijattaren rakkauden koomillisella puolella ja koristivat jutun sillä, että hän muka ennenaikaisesti päätti päivänsä syöksymällä alas Leukas-kalliolta.

Asianlaita kuitenkin on todellisuudessa niin, että kertomus kauniista Phaonista ja naisten onnettomasta rakkaudesta häneen on vanha taru, jota Sappho oli käyttänyt runoudessaan. Ja Leukas-kallio ei ole Lesbos-saarella, vaan kaukana länsi-Kreikassa. Sillä ei ole siis voinut olla mitään tekemistä Sapphon elämäkerran kanssa. Yhtä uskottavilta tuntuvat ne kirjailijat, jotka eivät ole tyytyneet tekemään hänen rakastajakseen ainoastaan Alkaiosta, vaan myöskin Arkhilokhoksen, joka eli puolta vuosisataa ennen Sapphoa, ja useita muita runoilijoita, jotka eivät myöskään eläneet niihin aikoihin, jolloin Sappho asteli tämän maan kamaralla.

Sapphon elämän ja runouden väärintulkinta perustuu kuitenkin siihen, että ateenalaiset eivät kyenneet oikein ymmärtämään naisen vapaata asemaa Lesboksen aiolialaisten keskuudessa ja muuallakaan. Ateenassa nainen oli melkein kuin haaremin asukas, joka ei milloinkaan saanut ottaa osaa miesten seuraelämään. Sitä vaimoa pidettiin parhaana, josta vähimmin puhuttiin, olkoonpa sitten hyvää tai pahaa. Aiolialaisen naisen elämä oli aivan toisenlaista ja vapaampaa. Hän sai kasvatusta ja opetusta niinkuin pojatkin. Sappho keräsi ympärilleen joukon nuoria tyttöjä, joita hän opetti laulamaan, soittamaan, tanssimaan ja ymmärtämään runouden jaloa taitoa. Ja kuten kaikki, jotka häntä kuulivat, he joutuivat hänen runoutensa lumoihin, sillä »se oli täynnä rakkautta, kevättä ja valkeita lintuja». Miten paljon sanookaan jo sellainen pieni yksityiskohta, kuin että sana »katkeransuloinen» on hänen luomansa.

Suuri osa hänen runoistaan ilmaisee intohimoisin sanoin eron ikävää, kun hänen rakkaat oppilaansa lähtivät hänen luotaan. Paljon oli myöskin häälauluja, joihin hän viritti lyyrynsa kielet oppilaittensa hääjuhlissa.

* * * * *

Jälkimaailman silmissä ei juomalaulujen sepittäjän perustyyppiä vastaa lesboslainen Alkaios, vaan joonialainen Anakréōn. »Anakreonilainen hurmio» on juuri se tunnelma, jossa rypäleen ylistäjät kaikkina aikoina ovat halunneet purkaa tunteitaan, ja ruotsalaista Bellmania onkin nimitetty »Pohjolan Anakreoniksi».

Lesboslaisen laulun ja Anakreonin runouden välillä on suuri ero, sanoo Zilliacus. »Edellinen kasvoi luonnollisessa vapaudessaan, jälkimmäinen kypsyi ruhtinashovin kasvihuoneilmassa.» Anakreon vietti nimittäin suurimman osan elämästään kirjallisuutta harrastavien ja kauneutta palvovien yksinvaltiaiden hoveissa, itämaisen ylellisessä nautintoelämässä. Ateenalainen Hipparkhos kuului näihin. Lauluillaan runoilija levitti loistoa ruhtinashovien juhliin ja vieraspitoihin. Mutta ruhtinaan pitohuoneessa innoitus on toisenlaista kuin sotilaan teltassa, missä Alkaios lauloi viinin ja maljan ylistystä. »Anakreonin huulilla juomalaulu menettää voimakkaan ja myrskyisän piirteensä, joka on ominainen Alkaiokselle; se muuttuu hillityksi ja aistikkaaksi.» Anakreon iloitsee juhlallisista juomingeista, joissa vieraat koristautuvat ruusuilla ja laulavat iloisia lauluja, mutta hän inhoaa mässäilyä — se kuuluu barbaareille eikä sovi Hellaan pojille. Kolmasosa viiniä, kaksi kolmatta osaa vettä, — se oli hänen sekoitustapansa ja myöskin hänen kohtuullisten maanmiestensä. Vieläpä Alkaioksenkin tapainen juomasankari tyytyy siihen.

Anakreonin sepittäminä on pidetty monia runoja, jotka todistettavasti ovat myöhäisemmältä ajalta. Tunnetuimpia on seuraava laulu naisen kunniaksi:

»Sai härkä sarvet, hepo kaviot, jalat nopsat sai jänis, hirmuhampaat sai jalopeura, kala sai uimataidon, lintu sai siipilentimensä, mies urhomielen, joka ei ole naisen osa. Mi häll' on osa? Kauneus. Ei kilpeä niin vahvaa, ei keihästä niin tuimaa, tulen ja teräksenkin ihana nainen voittaa».

* * * * *

Erikoisen lajin lyriikkaa muodostaa epigrammi. Epigrammi merkitsee päällekirjoitusta. Etupäässä kahdenlaiset päällekirjoitukset saivat jo aikaisin taiteellisen muodon, nimittäin ne, jotka piirrettiin hautakiviin, ja omistuskirjoitukset, jotka liittyivät jumalille annettuihin uhrilahjoihin. Epigrammin klassillinen muoto on kaksoissäe (distikon). Sitä käytettiin myöskin muihin tarkoituksiin kuin edellä mainittuihin, esim. elämänohjeisiin. Vähitellen kehittyi epigrammista siten myös lyhyitä runoja, joissa oli muutamia kaksoissäkeitä, joissa kirjallisena taidelajinakin oli säilynyt päällekirjoitusmainen lyhyys ja ytimekkyys.

Tämä taidelaji tuli yhä suositummaksi. Ajan pitkään epigrammien kirjoittamista alettiin pitää suorastaan yleissivistykseen kuuluvana, ja tästä taidosta tuli lopulta henkevä leikki, seuraelämän tai joutohetkien ajanviete.

»Epigrammi on kirjallisuudessa samaa kuin mitali tai kaiverrettu kivi kuvaamataiteessa», sanoo Zilliacus. Ahtaat puitteet eivät kuitenkaan ole esteenä korkealle taiteelliselle tasolle. »Parhaitten kreikkalaisten epigrammien täydellisyydessä ei mikään käännös tai tulkinta voi antaa oikeata käsitystä. Ne ovat muodoltaan niin selkeitä, puhtaita, hienosti harkittuja, kuin suinkin voi kuvitella.»

Ensinnäkin muutamia sanoja uhrilahjoihin liittyvistä epigrammeista. Jumalille ei uhraa ainoastaan voittaja tai apua tarvitseva. Vanheneva soturi, joka ei enää jaksa kantaa aseita, laskee kilpensä jumalan alttarille seuraavin sanoin:

»Ottaos, Herakles, minut, kilpi, Arkestraton anti! Vasten pylvähies vain kivikiiltoa mun vanheta rauhass' on halu karkelon, virsien raikuun; mult' iäks Areen jäi kauhean palvelutyön

Päättyneestä urasta kertoo myöskin seuraava epigrammi, joka todennäköisesti kuitenkin on pilaruno aleksandrialaiselta ajalta:

»Tässä ma, Lais, jonk' ilakointia täynn' oli Hellas, jonk' oven lempivien tungos täytteli, tuon peilini palveekses, Paphotar[91]; nykymuotoni kartan katselemista, ja siin' entinen eipä se näy.»

Sivistyksellisesti antavimpia epigrammeja ovat hautakirjoitukset. Ne suovat meidän silmätä syvemmälle helleenien ajatusmaailmaan ja elämänkatsomukseen kuin muut epigrammit. Vanhimmat säilyneet tällaiset kirjoitukset ovat 6:nnelta vuosisadalta. Ne kertovat vainajan kuolemasta ja ylistävät hänen hyviä ominaisuuksiaan:

»Aimojen valtiahitten laps, sisar, puoliso, äiti, Ollut konsana ei korskeuteen vikapää.»

Niin kuuluu muistokirjoitus, joka oli sepitetty Ateenan hallitsijan Hippiaan tyttärestä, erään toisen ruhtinaan puolisosta. Useimmiten hautakiven alla lepäävä oli kaatunut taistelutantereella. Yksinkertaisessa ja voimakkaassa kauneudessa ei mikään sotasankarien muistokirjoitus voi vetää vertoja niistä kuuluisimmalle, Thermopylain luona kaatuneista sparttalaisista kirjoitetulle epigrammille. ²

Väkivaltaisista kuolemantavoista ei ainoakaan tehnyt kreikkalaisen mielikuvitukseen niin kaameata vaikutusta kuin haaksirikkoisen kuolema merellä. »Mikään kohtalo», Zilliacus sanoo, »ei tuntunut kauheammalta kuin se, että vainajan ruumis ajelehti merellä ja luut vihdoin lepäsivät tuntemattomalla rannalla kirkuvien lokkien ympäröiminä, auringon valkaisemina, rankkasateen ja maininkien huuhdeltavina», vanhempien ja omaisten kotona itkiessä tyhjää hautaa. Usein hautakirjoituksessa myöskin lausuttiin varoittavia sanoja muille merenkulkijoille.

Kauneimpia hukkuneille omistettuja epigrammeja on seuraava:

»Kleisthenes, kaukana sait lepokumpusi maan povell' oudon, aalloill' Eukseinon[92] pois sinut Moira[93] jo vei. Jälleensaapumisen makeutt' ei suotu sun maistaa, tervehtää Khios-saart' ei veden vyöttelemää.»

Paimenesta, jonka salama oli surmannut, piirrettiin seuraava hautakirjoitus:

»Laskuss' illan paimeneton alas asteli lauma, lunta kun harjanteet nuort' oli valkeanaan. Voi, polo Terimakhos liki tammea ainian nukkuu: löi tuli taivaan, toi niin unen äkkiä tuon.»

Välistä hautakirjoitus sisältää kehoituksen itkemään manalle mennyttä tai viittauksen kaipaukseen, jonka vainaja on jättänyt jälkeensä.

Kuinka inhimillinen ja sydämeen käypä yksinkertaisuudessaan, hiljaisessa alistuvaisuudessaan onkaan seuraava Attikasta tavattu nuoren tytön hautasäkeistö:

»Phrasiklea nimi mull', ikineitous kohtalo, suoneet Mun hääpäiväni ei valjeta taivahiset.»

Tai

»Nuori Kleiotes on nukkuja tää, Menesaikimon poika. Itkeös hänt', ihanaa, jonka kuolema vei.»

Nuorukaisista ja tytöistä sanotaan piirtokirjoituksissa usein:

»Ei ole vaikea kuolla — se on osa kaikkien; nuorna Kuolla on vaikea vain, luot' isän, luot' emon pois.»

Kaipauksen ja alistuvaisuuden kaihomieli ei kumminkaan ole ainoa lohdutus. Valoisampi on mieliala seuraavan tapaisessa jälkimuistelussa:

»Hellien, armas maa, ota vanha Amyntikos helmaas, mielin muisleliainn maksaos vuosien työt. Uuras ol' istuttain hän oliiveja nuoria multaas, viinin versoja myös kaunona kasvelemaan. Siemenin sarkasi kylvi ja sai meheviksi ne, niille hän purot lähtehien ohjasi läikkymähän. Siis kevyt, lämmin luo kate harmajapään ohimoille, kumpu sa peitellös kukkasihin kevätkuun.»

Valoisa on seuraavanlaatuistenkin hautarunojen mieliala:

»Khairestrate, papitar Demeterin, uinuvi tässä. Kons' eli, miehelleen rakas, kuoltua ain' ikävöity, sai pojat poikien nähdä ja onness' erkani täältä.»

»Helodoros kuoli, ja puoliso, Diogeneia, hetkeä myöhemmin seurasi rakkaintaan. Yks' oli heill' elon tie, myös yhteinen lepo, haudan kuin häävuoteenkin, nauttia heill' ilonaan.»

Aurinkoinen oli helleenien maailma, ja hautaholveistakin ja hautakohokuvista kajahtaa elämän kauneus ja ihanuus.

* * * * *

Se lyriikka, josta tähän saakka on ollut puhe, oli aiolilaista ja joonialaista; mutta tätä runoutta oli doorilainenkin muoto, ja sillä oli, kuten kaikella doorilaisella, sparttalaisen hengen leima. Aiolilais-joonialainen lyriikka oli hyvin yksilöllistä ja subjektiivista; doorilainen oli — haluttaisi sanoa — valtiolyriikkaa. Aiolilais-joonialainen lyriikka ilmentyi lauluissa, doorilainen tanssin säestämissä kuoroissa Ja ne laulut, joita kuoro esitti, eivät tulkinneet yksilön tunteita, vaan valtion mielipiteitä ja käsitystä. Mutta kun valtio oli pieni siihen aikaan, niin voidaan tuota kuorolyriikkaa lähinnä verrata meidän päiviemme kotiseutulauluihin.

Musiikki, runous ja tanssi kuuluivat niin läheisesti yhteen näissä oratorioissa, kuten niitä myös voisimme nimittää, että meidän on vaikea ymmärtää niiden nauttimaa suosiota, kun tunnemme vain tekstejä, mutta emme musiikkia. Se on yksi niitä syitä, joiden vuoksi emme kykene täysin arvostamaan kuorolyriikan suurinta nimeä, thebalaista Pindarosta, niin suuresti kuin ihailemmekin hänen ajatustensa syvyyttä, hänen suurta siveellistä vakavuuttansa ja hänen kaiken suuren ja ylevän palvontaansa. Olemme tässä, kuten Schück niin sattuvasti sanoo, suunnilleen samassa asemassa kuin olisimme Wagneriin, jos meidän täytyisi arvostella häntä ainoastaan hänen oopperoidensa tekstin perustalla. Pindaroksen oma aika piti nimittäin kai hänen säveltämäänsä musiikkia ja tansseja yhtä suuressa arvossa kuin hänen runojansa.

Pindaroksen oikeudenmukaista arvostelua vaikeuttaa lisäksi vielä eräs toinen yhtä painava seikka: itse kieli. Ei siinä kyllin, että runoilija käyttää kernaasti vanhanaikaisia sanoja ja käänteitä ja luo itse uusia sävyltään vanhanaikaisia sanoja — hänen sanansa ovat siinä määrin täynnä viittauksia taruihin,[94] jotka ovat joutuneet unohduksiin tai joita enää vain osittain tunnemme, rohkeita kuvia ja muita vaikeatajuisia sanontatapoja, etteivät edes ne, jotka meidän aikanamme ovat syvimmin perehtyneet helleenien kieleen ja henkeen, ole yksimielisiä niiden tulkinnasta. Ajatukset ahdistavat toisiansa, risteyttävät toisiansa, keskeyttävät toisiansa, niin että hänen laulunsa ovat usein kuin labyrintti, josta voi olla hyvin vaikeata löytää ulospääsyä. Mutta sillä tavoin hän pitää kuulijaa alituisessa jännityksessä aina loppuun asti. Silloin vasta ilmenee, mihin kaikki nuo ajatussarjat pyrkivät. Runoilija sanoo itse, että sellainen runoilu on vaivalloista kuin vuorellenousu.

Rohkean kielenkäytön lisäksi tulee vielä, että Pindaroksen runoudesta nauttiminen suuressa määrin riippuu säkeiden rytmistä; mutta nykyaikainen kieli ei kykene kuvaamaan hänen säerakenteensa sointua eikä voimaa.

Melkein kaikki Pindaroksen säilyneet runot ovat kreikkalaisten kilpaleikkien voittajain ylistystä. Ne on tarkoitettu kuoron laulettaviksi juhlassa, joka vietettiin voittajan kunniaksi hänen kotikaupungissaan.

Näytteenä Pindaroksen runoudesta esitettäköön muutamia säkeistöjä laulusta, jolla hän ylisti Syrakusan tyrannin Hieronin Delphoin leikeissä vuonna 470 e.Kr. saavuttamaa voittoa kilpa-ajoissa. Voittojuhlaa vietettiin Etnan kaupungeissa, minkä Hieron vähän ennen oli perustanut samannimisen tulivuoren rinteelle. Kunnioittaakseen uutta kaupunkiansa hän esiintyi itse juhlaleikeissä etnalaisena, Etnan porvarina.

Terve, oi kultainen sitra, kalleus, jonka Apollo jakaa tummakutristen muusain kanssa! Kuunnellen sinun ääntäs kuoro juhlasalihin käy; laulaja pyytää merkkiäs, kun kielet viritetään ja riemu alkaa. Ukonnuolen sammutat surmaavan, ja äänes sointu kahlehtii unen valtahan Zeuksen valtikan päässä kuninkaallisen kotkan, sivulla riippuu sen nuolennopsa siipi;

pään yli koukkunokkaisen unen raskahan pilven lasket, ja suljet silmien luomet lempeään lepoon, sävelten taikavoimalla saat sen selän laineina aaltoamaan. Kun vain tahdot, voimakas Ares jättää ilomielin lentävän keihäsleikin, ja laulun loistoon hurmautuu, sydämiin käy myös jumalten sinun sointus, jonka loi maailmaan Letoksen[95] poika ja runottaret vienot.

Pierian neitojen[96] laulun kaiun vapisten kuulee kaikki, jotka maalla tai meressä eivät Zeuksen armoa nauti, — niin myös kuilussa Tartaroon[97] Typhon[98] raivokas kahleissaan, hän, joka satapäisenä kasvoi kerran saturotkossa kuulun Kilikian; multa nyt rintaa ahdistaa Sisilian maa ja Kymeen ranta[99], ja taivasta vasten huipentuu jäätikköjen jylhä äiti, Etna[100].

Syvistä kraaterikuiluista purkaa puhtaan liekkinsä tuli: jos on päivä, kipinäsauhu laavavirroista nousee, mutta öisin puhaltaen punainen liekki sinkoaa kauas merelle murskatut kalliolohkot. Titaani se on, tulivirran mi heittää päivänvalohon kauhistavan, ja hän, joka ihmeen nähnyt on itse, hämmästystään ei peittää voi. Niinpä kertovat silminnäkijät myöskin

ihmeenä, kuinka Etnan povessa syvällä metsien alla kallionterävä perusta uurtaa pedon selkähän mahtavat uomat. Jospa ma aina sun suosios, Zeus, omaisin, sun, joka ojennat ikeesi saaren laelta korkealta.

Nimen juhlitun sen on naapurikaupunki[101], jonka perusti ruhtinas, saanut, ja Hieronin käskystä airut Pytossa[102] nimen Etna huus valjakon ruhtinaalle suodessa voiton.

Runoilija ylistää Hieronin urotekoja ja toivottaa hänelle onnea, mutta hän ei peittele niitä varjopuoliakaan, mitä yksinvaltiaan suuriin ominaisuuksiin liittyi; ja Hieronin pojalle, jonka isä oli asettanut uuden kaupungin kuninkaaksi, runoilija puhuu miehekkään vapaasti hänen velvollisuuksistaan:

»… Sankari, ohjaos kulkua laivan ruorilla oikeuden, sanasi tao totuuden alasimella! Oikeudesta jos väistyt, sun ankara tuomio kohtaa. On monet kohtalot sun käsissäs, monet kertovat kerran niin häpeäs kuin kunniaskin. — — —

Ainoastaan maineen ääni kertoo vuossatain halki perintötiedossa, laulussa runoilijan, kuolleen töistä. Koskaan ei unhoitu lempeä ruhtinas, Kroisos; Falaris, joka kuparisessa härässä uhrinsa poltti, ei koskaan vapaudu julmasta maineestansa.

Sitrojen soitto, poikien laulu muistostansa kammolla kertoo. Loistavin elämän antama voitto onni on ja toisten kiitos. Kunniaseppel on sun, jos molemmat voitit.»

Niin Pindaros aateloi voittokulun »ruhtinaspeiliksi».[103] Delphoin voitosta hän johtaa palkinnonsaajalle kehoituksen liittää voittajan ominaisuuksiin sielun jalouden ja maltin.

* * * * *

Kun Pindaroksen lyyry ainaiseksi vaikeni, ei ollut ketään, joka olisi voinut ottaa hartioilleen mestarin pudonneen manttelin. Lyriikan loistoaika oli ohi, ja toinen taidelaji astuu sen tilalle. Draama seuraa lyriikkaa, niinkuin tämä kerran oli seurannut eepillistä runoutta.

Kirjallisuutta:

Emil Zilliacus, Grekisk lyrik.

Emil Zilliacus, Grekiska epigram.

A.B. Drachmann, Pindar som Digter og Menneske.

Frederik Poulsen, Fra Europas Foraar.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Sappho und Simonides.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Pindaros.