SOPHOKLES JA OIDIPUSTARU.

Aikajärjestyksessä toinen suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjoittajista on Sophokles. Hän oli sopusointuisen helleenisen kansansielun harvinaisen täydellistynyt perikuva. Hän kuului myöskin siihen onnelliseen sukupolveen, joka sai korjata sadon Salamiin voitosta. Sophokleen miehuusikä sattui Perikleen onnelliseen aikaan. Ihailevan ja kiitollisen kansan kaikkialla juhlimana hän omistautui melkein kokonaan runoudelleen. Hänen luomisvoimansa jatkui katkeamatta elämän loppuun asti. Yhdeksänkymmenvuotisen elinaikansa kuluessa, joka loppui vuonna 406, täsmälleen puoli vuosisataa Aiskhyloksen kuolemasta, tuo jumalan armoittama ehti valmiiksi kirjoittaa noin 120 näytelmää. Niistä on kuitenkin ainoastaan kahdeksan säilynyt.

Vanhimpia niistä on kaiken todennäköisyyden mukaan »Elektra». Murhenäytelmä on saanut nimensä päähenkilön, Oresteen sisaren mukaan, joka yllyttää veljeä murhaamaan syyllisen äidin ja hänen rakastajansa, Aigisthoksen. Aihe on siis sama, jota Aiskhylos käsitteli keskimmäisessä Orestes-draamassaan. Rajatonta tuskaa Elektra tuntee isän murhan johdosta. Surupukuun puettuna hän tulee kuninkaanlinnasta ja valittaa surullista kohtaloaan kotona: kuinka häntä kohdellaan kuin orjatarta, kuinka hän tuskin saa vaatteita ja ravintoa ja kuinka hänen päivä toisensa jälkeen täytyy asua samassa talossa kuin isän murhaaja. Hänen ainoa toivonsa on, että Orestes, joka Agamemnonin kuollessa pelastui Krisaan, pian täysikasvuisena palaisi kotiin ja kostaisi isänsä puolesta.

Mutta silloin vanha uskottu palvelija saapuu ja kertoo hänelle, että Orestes on tuhoutunut kilpa-ajoissa Delphoin kisoissa. Luonnoton äiti Klytaimestra riemuitsee. Nyt hän on vapautunut Oresteen mahdollisen koston tuottamasta tuskasta, joka on myrkyttänyt hänen elämänsä. Pilkallisesti nauraen hän jättää epätoivoisen Elektran valittamaan.

Mutta pian näyttäytyy, että sanoma on sepitetty. Elektra saa sulkea kauan kaipaamansa veljen syliinsä. Jännitys kohoaa hirvittäväksi, kun Orestes menee sisälle isän palatsiin suorittamaan veristä tekoaan. Kuoro tuo ilmi kauhun, joka täyttää kaikkien mielet välttämättömän edessä.

Sisältä kuninkaanlinnasta kuuluu Klytaimestran hätähuuto: »Oi poika, oi poika, sääli äitiäsi!» Mutta Elektra, joka seisoo ulkopuolella, sanoo: »Ei sinulla itselläsikään ollut sääliä häntä eikä hänen isäänsä kohtaan.»

Saapuu sitten Aigisthos, kovin iloisena kuulemastaan huhusta, että Orestes oli kuollut, ja että hänen ruumiinsa oli tuotu kuninkaan linnaan. Hän käskee avaamaan palatsin portit, niin että jokainen koko maassa voi nähdä, ettei mitään toivoa ole enää Oresteesta, vaan että nyt on parasta nöyrästi taipua Aigisthokseen.

Senjälkeen hän vetää itse pois verhon, joka on peittänyt kuolleen. Silloin selvenee hänelle, mitä on tapahtunut, ja mitä tulee tapahtumaan; ja välttämätön tapahtuu. Koston päivä, riemun hetki on koittanut Elektralle.

* * * * *

Sophokleen kehitys on huipussaan draamoissa, joiden aiheina on kuuluisa Oidipus-taru. Oidipus oli Theban kuninkaan poika. Hänen elämänkohtalostaan oli lausuttu hirmuinen oraakkeliennustus. Jonkin vanhan rikoksen vuoksi hänen sukunsa oli näet kironalainen. Ennenkuin Oidipus syntyi, Pythia oli sanonut, että hän kerran surmaa isänsä ja nai oman äitinsä. Välttääkseen näin kauheaa kohtaloa vanhemmat käskivät heittää äskensyntyneen rotkoon kuolemaan.

Mutta kohtalo tahtoi toisin. Palvelija, jolle oli annettu tuo vastenmielinen tehtävä, sääli pienokaista ja antoi hänet eräälle Korinthoksen kuninkaan palveluksessa olevalle paimenelle. Paimen vei lapsen mukanaan Korinthokseen, ja kuningas, joka oli lapseton, otti Oidipuksen omaksi lapsekseen.

Korinthoksessa Oidipus kasvoi voimakkaaksi ja rohkeaksi nuorukaiseksi ja häntä pidettiin yleisesti kuninkaan poikana. Mutta käydessään Delphoissa saadakseen tietää kohtalonsa hän sai vastauksen: »Varo saapumasta kotiseudullesi, sillä sinä tulet surmaamaan oman isäsi, naimaan oman äitisi ja olemaan ihmisten silmissä vihattava jälkeläinen.» Oidipus tahtoi luonnollisesti tehdä kaikkensa estääkseen kauheaa ennustusta toteutumasta ja päätti senvuoksi olla koskaan palaamatta siihen kaupunkiin, jossa hän luuli vanhempiensa asuvan. Umpimähkään hän läksi maailmalle, suunnaten kulkunsa kohti Theban kaupunkia. Tiellä hän kohtasi komean vanhan miehen, joka ajoi vaunuissa henkivartioiden seuraamana. Tie on kapea, ja ajaja tahtoo tunkea vaeltajan tien oheen, mutta Oidipus suuntaa voimakkaan iskun häneen. Syntyy käsikähmä, ja Oidipus surmaa sekä vanhan miehen että kaikki hänen seuralaisensa yhtä lukuunottamatta.

Vanhus oli hänen oma isänsä. Niin oli — Oidipuksen aavistamatta — ensi osa oraakkelin ennustusta toteutunut.

Oidipus vaeltaa edelleen Thebaan. Jo jonkin aikaa oli kaupunkia kovin kurittanut julma sfinksi, epäsikiö, jolla oli leijonan ruumis, naisen pää ja linnun siivet, ja joka oli asettautunut läheiselle kalliolle ja surmasi jokaisen, joka ei kyennyt ratkaisemaan hänen arvoitustaan: »Mikä on se eläin, joka ainoalaatuisena kaikista olennoista käy osaksi kahdella, osaksi kolmella ja osaksi neljällä jalalla, mutta jonka voima ja nopeus on pienin, silloinkuin jalkojen luku on suurin.» Oidipus keksi heti vastauksen: »Se on ihminen. Pikku lapsena ihminen ryömii nelinkontin; sitten hän käy kahdella jalalla, kunnes vanhuus pakottaa hänet käyttämään sauvaa kolmantena jalkana.» Tällä vastauksella sfinksin voima oli murrettu. Epäsikiö syöksyi itsestään kalliolta, ja Theba oli pelastettu. Kiitolliset thebalaiset ottivat Oidipuksen kuninkaakseen ja antoivat hänelle entisen kuninkaan lesken, lokāstēn, puolisoksi.

Siten oli oraakkelin ennustus käynyt kokonaan toteen.

Sitten Oidipus elää onnellisena ja saa Iokasteen kanssa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että lapset ovat hänen puolisisaruksiaan, ei aavistustakaan siitä, että ilma on täynnä onnettomuutta.

Tästä kohden alkaa murhenäytelmä »Kuningas Oidipus». Thebaa hävittelee raivoava rutto, ja kansan lähetystö anoo kuninkaalta neuvoa ja apua:

On kuihtuneina kaikki jyvätähkäpäät, on' laidun vailla karjaa, vaimon hedelmä on kohtuun tukehtunut. Soihdun murheisen tuo Theben linnaan julma rutto-daimoni. On kohta tyhjä koko huone Kadmoksen[144] — vaan täynnä valitusta mustan Hadeksen.

Oidipus vastaa hyväntahtoisesti, että hän on jo ottanut huomioon kansan hädän ja lähettänyt lankonsa Kréōnin Delphoihin pyytämään jumalien neuvoa.

Kohta tämän perästä saapuu Kreon tuoden Apollonin sanoman, että kirous tulee painamaan maata, kunnes entisen kuninkaan murhaaja on keksitty ja hänet joko surmattu tai ajettu maanpakoon. Oidipus lupaa juhlallisesti tekevänsä kaiken saattaakseen rikollisen kärsimään ansaittua rangaistustaan. Saadakseen selvyyttä hän lähettää sokealle tietäjä Teiresiaalle kutsun saapua luokseen.

Mutta vanha mies pyytää saada olla vastaamatta.

Mun anna palata. Ja keveämmin me Kohtalon kestämme, kun mua tottelet,

hän sanoo.

Kun Teiresias itsepäisesti kieltäytyy selittämästä tarkemmin sanojansa, Oidipus suuttuu, ja kiivas sananvaihto syntyy. Lopuksi tietäjä harmistuneena sinkoaa: »Murhaaja, jota etsit, olet itse!»

Oidipus käsittää kuitenkin hänen sanansa vain vihanpurkaukseksi eikä aavistakaan kamalaa totuutta. Ja Iokaste vahvistaa häntä luulossaan. »Älä usko tietäjää!» hän sanoo. »Mieheni sai myöskin tietäjän viestin, että oma poikansa hänet surmaisi, mutta poikanen kuoli jo pienenä. Oraakkeli on siis puhunut valhetta.»

Heti sen jälkeen saapuu Korinthoksesta sanansaattaja ilmoittaen, että Oidipuksen isä on kuollut, ja että Korinthoksen kansa tahtoo valita pojan kuninkaaksi.

Näin Oidipus on siis mielestään säästynyt kamalasta kohtalosta surmata oma isänsä! Mutta peläten, että oraakkelin ennustuksen jälkimmäinen osa toteutuisi, hän ei uskalla palata Korinthokseen, niin kauan kuin hänen oletettu äitinsä elää. Silloin sanantuoja antaa hänelle selityksen, jonka pitäisi vapauttaa hänet kaikesta pelosta: Oidipus ei ole Korinthoksen kuolleen kuninkaan poika, vaan löytölapsi, jonka sanantuoja itse kerran sai Theban kuninkaan paimenelta ja vei Korinthokseen. Oidipus lähettää nyt hakemaan paimenta, joka voi antaa varman selostuksen hänen syntyperästään.

Turhaan Iokaste pyytää häntä olemaan sitä tekemättä. Siitä, mitä hän on kuullut, hän ymmärtää totuuden kaikessa kauheudessaan ja hän sanoo Oidipukselle:

Oi, kunpa, Oidipos, et tuntis itseäs. Ma lausun sulle tämän sanan ainoan: Oi, onneton — ei mitään sulle enempää.

Näin sanottuaan hän poistuu näyttämöltä.

Mutta Oidipus luulee juuri nyt olevansa onnensa huipulla. Sitä voimakkaammaksi tulee senvuoksi vaihdos tapausten kehityksessä, ratkaiseva käänne, kun hän paimenen selostuksista vähitellen saa kauhistavan tiedon, kuinka kaikki oikeastaan on. Kohtalon iskun huumaamana hän hoipertelee palatsiin kuoron laulaessa:

Suku ihmisten kuolevain, miten tyhjäksi, turhaksi elonretkenne huomaan. — — — Sinä opetat minulle, on onneton Oidipos, osa autuas, onnekas ei ihmisen koskaan.

Hetken kuluttua sanansaattaja tulee palatsista ja kertoo, että Iokaste on surmannut itsensä ja että Oidipus mielettömässä epätoivossaan on repinyt silmänsä päästäkseen näkemästä enempää syvää kurjuutta, johon hän on vajonnut. Voidaan myöskin sanoa, että Oidipuksen tulo sokeaksi on vertauskuvallinen: hänhän on jo ennenkin kulkenut sokeana läpi elämän.

Ja nyt avataan palatsin portit, ja pari palvelijaa taluttaa kauhean näköisen sokean ulos. Armona hän rukoilee rangaistusta, jota helleenit pitivät kaikkia muita raskaimpana: maanpakolaisen katkeraa kohtaloa. Sanoin, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa, hän uskoo pienet tyttösensä Kreonin hoitoon ja alkaa maanpakolaisen lohduttoman vaelluksen.

* * * * *

Kreikkalaiset itse pitivät »Kuningas Oidipusta» parhaimpana taideteoksena kaikista murhenäytelmistä. Voittamattoman mestarillisesti Sophokles on ymmärtänyt yksinkertaisin keinoin, ilman harkitulta yllätyksiä, lisätä draaman jännitystä, kuta pitemmälle draama vierii eteenpäin, ja niin muutamassa hetkessä kehittää äkillisen muutoksen korkeimmasta onnesta pohjattomaan kurjuuteen. Ei kukaan ole peloittavammalla tavalla kuvannut kohtalon ironiaa kuin runoilija, kun hän antaa Korinthoksen sanansaattajan esiintyä. Tuleehan mies tuomaan Oidipukselle ilosanomaa ja vapauttamaan hänet tuskaisasta pelosta, että hän joutuisi menemään naimisiin äitinsä kanssa. Jotta Oidipus tuntisi tulevaisuutensa oikein varmaksi, ilmaisee sanantuoja hänelle hänen todellisen alkuperänsä ja aiheuttaa suoranaisen vastakohdan, mitä hän hyväntahtoisuudessaan on tarkoittanut. Tämä, jos mikä, on traagillista ironiaa.

Katsojain mielenkiinnon draama pitää vireillä alusta loppuun asti. Ja kuitenkaan siinä, yhtä vähän kuin Sophokleen muissakaan näytelmissä, ei esiinny mitään nykyaikaisten vaatimusten mukaista toimintaa. Jos se olisi ollut nykyaikaisesti rakennettu draama, olisimme saaneet näyttämöllä todeta Delphoin oraakkelin ennustuksen Oidipuksen vanhemmille aiheuttaman tuskan, kenties nähdä hänen kuolemaan jättämisensä ja pelastuksensa Korinthokseen, hänen käyntinsä Delphoissa ja Pythian sanojen vaikutuksen häneen, nähdä sen tapahtuman, joka tekee hänet syylliseksi j.n.e. Sophokleen draama ei ole siten elävää elämää, mutta koko toiminta on niiden tapahtumien vähittäistä paljastamista, mitä on tapahtunut ennen varsinaista näytelmää. »Sophokleen suuri taide», kuten Schück sanoo, »ilmenee juuri siinä, että vaikka oikeastaan ei yhtään ainoata uutta tekoa suoriteta eikä mitään uutta tapahdu — draama kuitenkin vaikuttaa, niinkuin se kauttaaltaan olisi täynnä elämää ja toimintaa.»

* * * * *

Kuinka sokean, kovia kokeneen Oidipuksen pitkä ja ansaitsematon kärsimys loppui, sen on Sophokles näyttänyt meille näytelmässään »Oidipus Kolonoksessa», jonka hän kirjoitti oman elämänsä lähetessä loppuaan. Tämä yhdeksänkymmenvuotiaan runoilijan teos on ihmeellinen todiste siitä, kuinka korkeaksi arvioitava hänen taiteellinen luomisvoimansa oli vielä hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Draaman toiminta on sijoitettu runoilijan omaan kotiseutuun, vähän matkaa Ateenasta pohjoiseen olevaan pieneen Kolōnós-nimiseen kylään.

Oi valkohohtavainen kylä Kolonos, sen laitumilla varsain laumat myllertää. Sen vihreässä kukkavehmastossa on köynnöksin syvän-tummin rungot peittyneet. Ja siellä laulaa satakieli iltaisin suruisin, lempein äänin luona pesänsä, ja siellä viihtyy alla lehväin viileäin. Ei sinne kiidä kuumat nuolet auringon, ei sinne osu talvituulten humu viiltävä. Vaan Dionysos, lemmekäs ja vallaton käy nymfein kera riemumielin karkeloon.

Näin kuoro laulaa kauniissa, kotiseudulle omistetussa tervehdys-laulussa, jonka runoilija on sijoittanut draamaan.[145]

Kerjäläisen hahmossa, sokeana ja vanhuudenheikkona entinen kuningas saapuu Kolonokseen monien harharetki- ja kärsimysvuosien jälkeen. Hänen jalo, rakastava tyttärensä Antigónē taluttaa häntä kädestä. Hän asettuu lepäämään lehdon suulle, joka on pyhitetty kostonjumalattarille eli eumenideille, »hyvänsuoville», kuten kreikkalainen kauniimmalla nimellä heitä nimitti silloin, kun hän tahtoi voittaa heidän suosionsa.

Äkkiä on aivan kuin vanhus olisi saanut näkönsä jälleen. Varmoin askelin hän kulkee niiden edellä, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, lehtoon sille »kupariportaalle», jonka luultiin johtavan alas manalaan. Ja hetkisen perästä hän on salaperäisellä tavalla kadonnut kaikkien näkyvistä. Hän on lopuksi saanut rauhan.

* * * * *

Ihmeen kauniilla tavalla on tässä näytelmässä ihmiskurjuuden herättämän surumielen kuteisiin loimiksi kudottu lohtua ja toivoa. Selvemmin kuin missään muussa kreikkalaisessa murhenäytelmässä kuulee tässä runoilijan oman sydämen puhuvan. »Kaiken yllä on», kuten Schück sanoo, »jotakin laskevan ilta-auringon hiljaisesta loisteesta. Suuri runoilijaura menee tässä mailleen kauneuteen ja sopusointuun.»

* * * * *

Kun Oidipus oli lähtenyt maanpakoon, hänen molemmat poikansa Eteoklēs ja Polyneikēs päättivät hallita yhdessä. Mutta Eteokles rikkoi sopimuksen ja anasti yksin valtaistuimen. Polyneikes sai silloin apua apeltaan, Argoksen kuninkaalta ja viideltä muulta kreikkalaisella ruhtinaalta. Heidän sotaretkensä Eteoklesta vastaan antoi Aiskhylokselle aiheen murhenäytelmään nimeltä »Seitsemän Thebaa vastaan».

Thebalaiset löivät takaisin vihollisen hyökkäyksen, mutta veljekset surmasivat toisensa kaksintaistelussa. Nyt otti Theban hallituksen käsiinsä heidän enonsa Kréōn. Hän hautautti juhlallisesti Eteokleen, mutta kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla hautaamasta Polyneikesta, joka oli sotinut isänmaata vastaan. Hänen ruumiinsa piti heittää koirille ja korppikotkille. Silloin esiintyy kuolleen sisar, jalo, uhrautuva Antigone, ja julistaa, että hän pitää uskonnon käskyä ja velvoitusta kuolleita kohtaan korkeampana kuin hallitsijan sydämettömän ankaroita määräyksiä ja aikoo suorittaa veljelleen viimeisen palveluksen. Koirien ja lintujen saaliiksi heittäminen oli kreikkalaisen käsityskannan mukaan kauhein onnettomuus, joka voi kohdata ihmistä, sillä ilman hautausta ei hänen oltu suotu päästä rauhaan manalaan. _Antigone_ksi Sophokles on nimittänyt yhden murhenäytelmänsä, jota monet pitävät antiikin näytelmistä kaikkein täydellisimpänä taideluomana.

Antigone pidätetään hänen yrittäessään suorittaa päätöstään ja viedään vangittuna Kreonin eteen. Vartija, joka tuo hänet, kertoo, kuinka Antigone oli mennyt kuolleen luo:

»Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä surulla mielin haikeasti vaikeroi, niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään, valitti, itki, niille hirmukostoa toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus. Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan hän vaskimaljan korkealta kallistaa ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.»

Pyöveliensä edessä Antigone seisoo pystypäisenä, sillä hän on totellut jumalien käskyjä, jotka ovat ihmisten lakeja korkeammat.

Mutta hänen uhmansa on rangaistava. Kreon käskee muuraamaan Antigonen elävänä maanalaiseen kallioholviin. Kaunis on hänen joutsenlaulunsa — se luo kauneuden hohteen hänen kuolemaansa:

Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet! Astumassa jo oon ma viimeis-polkua, viimeis-kerran päivän soihtua silmäilen. Sitten eessäni on ikiyö… Tuoni kaikkein-tuutija mun vie elävält' Akheronin[146] rantaan, vaikk' ei suotuna mulle vielä häiden riemua, enk' ole kuullut morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai!

Niin viedään hänet pois. Ei edes Kreonin oma poika, Antigonen kihlattu, voi taivuttaa sydämetöntä itsevaltiasta peruuttamaan tuomiota. Mutta silloin esiintyy sokea tietäjä Teiresias ja kertoo onnettomuutta ilmoittavasta ennemerkistä: jumalat eivät tahdo enää ottaa vastaan uhria, sittenkuin koirat ja korppikotkat ovat häväisseet heidän alttarinsa.

»Sill’ alttarit ja kaikki uhrilietemme täynn' Oidipun on poika raukan hurmetta, jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin. Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat ei mielly eikä reisiluiden lieskahan, eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan, kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.»

Lopuksi Teiresias uhkaa kuningasta jumalien kauheimmalla rangaistuksella, jos hän vain ei muuta mielenlaatuaan. Silloin Kreon säikähtää ja rientää itse, kansansa seuraamana, hautaholviin vapauttaakseen Antigoneen. Mutta liian myöhään. Sanansaattaja[147], joka on ollut Kreonin matkassa, astuu näyttämälle ja kertoo, että kun kuningas tuli haudalle, se oli avattu ja Antigone kuollut. Hän oli hirttäytynyt huntuihinsa. Hänen kihlattunsa piti rakastettunsa hengetöntä ruumista käsivarsillaan. Kun hän näki isänsä, valtasi hänet niin suuri inho, että hän paljasti miekkansa isäänsä vastaan. Kauhuissaan peräytyi Kreon. Silloin survaisi nuorukainen aseen omaan rintaansa.

Niiden joukossa, jotka kuulivat sanansaattajan hirveän kertomuksen, on Kreonin puoliso. Sanaakaan sanomatta hän menee sisälle palatsiin. Kun Kreon murtuneena palaa, avataan kuninkaanlinnan portit, ja sisällä nähdään kuningatar — makaavan kuolleena vuoteessa. Tapahtumain epätoivoon syöksemänä hänkin on lyhentänyt elämänsä. Hänen viimeinen sanansa — niin sanansaattaja kertoo — oli kostonhuuto puolisolle, »julmalle lasten murhaajalle».

Yksinäisenä, syyllisenä, koko elämä tuhoutuneena, seisoo siinä Kreon parahtaen tuskanhuutoon:

Ah voi! Jopa kauhusta säpsähdin! Oi, ottakaatte jo kalpa ja puhkaiskaa tämä rinta halpa! Voi, voi minä vaivaisin, joka vaivuin vaivojen äärihin!

Ja murhenäytelmä päättyy kuoron johtajan varoittaviin sanoihin, että »ei pidä loukata ikuisten jumalien lakia itsepäisyydellä ja ylimielisyydellä.» Mielenmaltti ja sävyisyys ovat korkeimmassakin asemassa olevan velvollisuuksia.

Tässä näytelmässä on useita ikikauniita kohtia. Muhkein on kenties ylistyslaulu ihmisen mahdille kukistaa villit luonnonvoimat, sivistyksen ylistyslaulu, voisi sanoa:

Ihmeitä mont' on. Ihminen kaikkein tenhoisin ihme on. Talven myrskyjä uhmaillen kulkevi hän meren aaviston, vaikk' ylt'ympäri lainehien vain valkotyrskyt pauhaa. Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa: tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa, kiertävin auroin ain' yhä kaivaa, orhien voimalla peltoa raivaa.

Lintuin liutaa liitelevää, niin, salomaiden laumojakin pyytäjä kietovi pauloihin; merten karjaa kiitelevää mies sukkela piirittää ja verkon poimuhun saartaa. Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa: harjakas orhin niska se taipuu, tunturisonnin tarmo se haipuu; ihmisen vallan alle ne vaipuu.

Hän puheen keksinyt on ja leimuna lentävät aatteet sekä säännöt valtiohallinnon, jopa verhokseen vilusäällä vaatteet. Kolkoilta kallioiltakin rajuilman ilkinuolten alta hän pakeni huoneen suojihin, ain neuvokasna. — Yksi vain peloittaa häntä: — Tuonen valta; sit' ei hän karta, vaikka polttavaan hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.

Näin taitava keinoissaan ja juonikas, ettei määrää, välin oikean tietä hän käy, välin väärää.

EURIPIDES,

kolmas suurista kreikkalaisista murhenäytelmän kirjailijoista, kuoli samana vuonna kuin Sophokles, 406. Hän oli hyvin erilainen kuin vanhempi aikalaisensa. Hänen kasvoissaan oli sopusointua kaipaavan mietiskelijän ilme. Hänen elämänkohtalonsa oli myöskin kokonaan toisenlainen kuin vanhemman runoilijaveljen. Sophokles oli vain 28 vuotias, kun hän sai ensimmäisen suuren voittonsa näytelmäkirjailijana; Euripides sai taistella vastatuulen kanssa neljäkymmenvuotiaaksi asti. Mutta ajan oloon muuttui yleisön kylmäkiskoisuus sitä voimakkaammaksi ihailuksi, ja kuolemansa jälkeisinä vuosisatoina Euripides näyttää saaneen enin kannatusta kolmesta suuresta murhenäytelmänkirjoittajasta.[148] Euripideen kirjallinen perintö on paljon paremmin säilynyt kuin hänen edeltäjiensä. Hänen noin 90 näytelmästään meillä on parisenkymmentä tallella. Euripides on tuotannossaan realistisempi kuin edeltäjänsä, lähestyy enemmän todellisuutta ja jokapäiväistä elämää, jossa on niin ylevyyttä kuin alhaisuuttakin.

»Álkēstis»-nimisessä, vanhimmassa säilyneessä murhenäytelmässään, runoilija on piirtänyt kauniin ja kohottavan kuvan nuoresta puolisosta, joka uhrautuu pidentääkseen miehensä, kuningas Ádmētoksen elämää. Alkestis on nimittäin saanut tietää, että tämä saa elää vielä jonkin aikaa, jos joku toinen vapaaehtoisesti kuolee hänen puolestaan.

Vastakohdaksi tälle jalolle, ylevälle naisolennolle Euripides kuvaa hänen vanhan appensa. Kun Admetos pyytää raihnaista ukkoa uhraamaan arvottoman elämänsä ainoan poikansa puolesta, tämä kieltäytyy siitä; mutta kun vanhus sitten alkaa Alkestiin paarien ääressä ilmaista syvää suruaan ja koettaa lohduttaa poikaa, antaa Admetos hänen kaunistelemattomin sanoin tietää, kuinka sydämetön, itsekäs ihminen hän on, joka on antanut nuoren naisen kuolla, sen sijaan että olisi itse uhrautunut. Ukko on kuitenkin miestä puolestaan ja puolustaa menettelytapaansa mainiosti kuvatulta poroporvari-näkökannalta: Admetoksen on vallan tarpeetonta seisoa siinä häpäisemässä isäänsä senvuoksi, ettei tätä ole haluttanut olla niin ystävällinen, että olisi paneutunut pitkälleen ja kuollut pojan asemesta. Jokaisella on vain yksi elämä, ja ukko tietää parhaiten itse, kuinka arvokas elämä on. Hänellä ei ole vähäisintäkään halua näytellä sankari-osaa. Ja muutoin on hävytöntä, että poika vaatii sellaista uhrautumista isältä, jota hänen on kuitenkin niin paljosta kiittäminen, isältä, joka on niin oivallisesti huolehtinut hänen tulevaisuudestaan, että voi jättää hänelle suuren maaomaisuuden perinnöksi. »Mitenkähän minä sitten olisin menetellyt väärin?» hän huudahtaa ja antaa Admetoksen tietää, kuinka kehno hän itse on, kun on antanut nuoren puolisonsa uhrautua puolestansa.

Sillä välin on kuitenkin saapunut Admetoksen kestiystävä, meluava ja rähisevä Herkules, joka tuskin muutoin kuin nimeltään muistuttaa tuota sankaria. Tietämättä mitään kuolemantapauksesta tuo jäntevä voimamies, jolla on leijonannahka vaippanaan ja nuija aseenaan, antaa runsaasti kestitä itseänsä, ja kurkistaa sen ohella niin syvälle tuopin pohjaan, että hän aiheuttaa oikean häpeänhälinän suruhuoneessa. Kun hän kuitenkin saa tietää, minkä menetyksen hänen isäntänsä on kärsinyt, hän lupaa kiitokseksi kestityksestä riistää mustavaippaiselta kuolonruhtinaalta, Thanatokselta, takaisin hänen saaliinsa. Jos tarvitaan, Herkules katkoo hänen kylkiluunsa. Hän pitääkin lupauksensa, ja Admetos saa takaisin puolisonsa, jota hänen tuskin voi sanoa ansainneen.

* * * * *

Yhtä voimakkaan realistisia piirteitä on mustasukkaisuuden alkutragediassa, Euripideen enimmän kiitetyssä murhenäytelmässä »Mēdeiassa». Kostaakseen puolisolleen, petolliselle Iasonille, Medeia päättää surmata hänen uuden morsiamensa ja sen jälkeen omat, tälle uskottomalle saamansa lapset. Komea on jo draaman alkusoitto, missä Medeiaan vanha imettäjä puhkee seuraaviin sanoihin:

»Ah, ellei synkkäin Symplegadein[149] välitse ois Argo-laiva koskaan tullut Kolkhiiseen, ei konsaan Pelionin notkomailta ois honkaa ainuttakaan airoiks veistetty urosten uljaitten, mi Peliaalle toivat kultaisen taljan!»

Vanhus kauhistuu aavistellessaan Medeian suunnitelmia lapsiin nähden.

»Näin kyllä jo, hän kuinka hurjin katsehin tuijottaa heihin — jotakin hän aikoo —, ei tuo viha viihdy murskaamatta uhriaan.»

Medeiasta Euripides on luonut ylevän traagillisen hahmon, jota repii kaksi voimakasta alkukantaista tunnetta: toiselta puolen syvä äidinrakkaus, toiselta taasen mieletön mustasukkaisuus ja kostonhimo. Korinthoksen naisia edustavan kuoron edessä hänen haavoitetusta rinnastaan parahtaa tuskan huuto:

»Te hyvät naiset, kohlut kohtalon on ankarat. On mennyt elämäin; on voimain lopussa, ma kuoloon kaipaan. Mun puolisoni, kalleimpain, hän nyt mies kurjin, katalin on päällä maan. Niist' olennoista, joille järki suotiin, me naiset saimme osan huonoimman.»

Hänen rakastamansa mies sitävastoin esiintyy näytelmässä vastenmielisenä onnenonkijana ja nokkaviisaana arki-ihmisenä, niin että on vaikeata ymmärtää, kuinka hän on voinut sytyttää naisessa hehkuvan intohimon. Kun hän selvittelee sitä muutosta, mikä hänen tunteissaan on pakosta tapahtunut tutustuttuaan Kreusaan, hän tekee sen matalasti ja poroporvarimaisesti kuin attikalainen pikkuporvari tai talonpoika, puhuaksemme Schückin suulla. Iason vakuuttaa, että yksinomaan taloudellinen ahdinko sai hänet päätökseen naida rikkaan kuninkaantyttären. Laskelmana oli, että sekä hän että hänen lapsensa ja entinen puolisonsa sitten voisivat viettää tyyntä ja huoletonta elämää! »Oliko se huono suunnitelma?» hän kysyy närkästyneenä siitä, että Medeia on nostanut asiasta melun, juuri kuin hän oli saanut kaiken järjestetyksi niin hyvin — itselleen.

»Miksi sinä niin siitä rähiset, Medeia?» Suunnilleen siltä kannalta hän suhtautuu asiaan. »Olenhan järjestänyt niin, että sinulla yhäkin olisi koti tässä maassa, 'kunhan vain alistut esivallan harkintaan'.» Ja sitten hän pitää pitkän saarnan siitä, kuinka hyvän työn hän oli tehnyt tuodessaan Medeian kerran barbaarien maasta Hellaaseen elämään lain ja oikeuden alaisena. Olipa tämä vielä sen johdosta saanut mainetta viisaudestaan, kun sitävastoin »kukaan ei olisi puhunut hänestä sanaakaan, jos hän olisi jäänyt istumaan tuonne maan äärimmäiseen kolkkaan.» Ja mainehan on kuitenkin parasta kaikesta.

»Miehuuton konna», loukattu puoliso sinkoaa hänelle vastaukseksi.

»Ei lujuutta, ei miehen miellä osoita, ken rohkein katsein loukkaamiaan kohtelee. Päinvastoin: pahe kehnoin se on ihmisen — on julkeutta.»

»Sinun armopalojasi en ota vastaan», hän sanoo ja lisää:

»Pois käy! On halus naisen nuoren syleilyyn, kun liian kauan täällä poissa viivähdit. Häät hanki!»

Ja Iason lähtee, eivätkä hänen jäähyväissanansa vaikuta juuri kunnioitusta herättävästi:

»Niin kutsun vallat taivaan todistajiksein, Ett' tahdoin sua, lapsiasi palvella.»

Euripides, joka on nähnyt niin syvälle ihmisten sieluun, ymmärtää täydellisesti, mitä merkitsee, että nainen vihastuu, julmistuu, käy ilkeäksi. Medeia, jonka rakkaus Iasoniin kerran oli niin syvä, että hän uhrasi kaiken tämän vuoksi, Medeia on nyt heitetty pois kuin hyödyttömäksi käynyt kappale, koska naimisiinmeno toisen naisen kanssa soveltui nyt niin hyvin miehelle. Sydän kylmänä, elottomana, kivenkovana hän päästää valloilleen kaikki vihan tuhoavat voimat tätä itsekästä ihmistä vastaan, joka kerran saman sydämen oli saanut lyömään nopeammin onnesta ja uhrimielestä. Kun hän nyt näkee, miten tarkoituksetonta hänen koko uhrautuva rakkautensa oli ollut, hän tuhoaa itse sen hedelmät. Kostonhimo voittaa äidinrakkauden hänen rinnassaan. Hänestä on tullut piru naisen hahmossa. Ja kuitenkaan emme voi olla tuntematta syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Näytelmäntekijän suuruutta todistaa, että hän saa kuulijansa tähän mielialaan.

Murhenäytelmän kamala ratkaisu ei tapahdu silmiemme edessä. Sanansaattaja saapuu ja kertoo Medeian ja Kreusan kauheasta kohtalosta,

»hän kuinka värikkääseen viittaan verhoutuu ja kultaseppelehen painaa kutreilleen. Ja hiuksiaan peilin eessä suorien hän hymyy sieluttoman kuvan nähdessään. Ja sitten nousee tuoliltaan hän, karkeloi niin huoneen poikki, valkojalkaa kohottain. Ja ylen onnellisna lahjastansa hän luo katseen siroon kantaan yhä uudelleen. Mut jälkeen tämän näky vaihtui kauheaks: hipiä muuttuneena horjuu takaisin hän vavisten joka jäseneltään. Vaivoin hän pääs istuimelle, ettei maahan sortunut. Iäkäs palvelija, luullen Panin tai muun jumalista häneen tulleen, riemuita jo alkoi, kunnes hänen suustaan huomasi hän vaahdon purskuvan ja silmäterien kauhusta vääntyneen ja ihon kalpean.» — — — »Lyö sitten kultaseppeleestä otsalta esille tulikielet kaikenkalvavat. Ja viitta hieno taas, tuo lahja poikies, syö onnettoman naisen lihan pehmeän. Hän tulen kietomana karkaa tuoliltaan ja syöksyy sinne, tänne, puistain kutrejaan; pois aikoo riistää seppeleen, mut lujassa on kultavanne. Liekkiloimut yltyvät vain kahta hurjemmin, kun liehuu hiukset. Hän tuskain murtamana maahan raukenee, vain isä vaivoin enää tuntee tyttären.»

Isä rientää paikalle ja joutuu saman kohtalon alaiseksi.

Kun Medeia on saanut kuulla, että tämä osa hänen kostostaan on onnistunut, hän kertoo itse kuorolle päätöksestään surmata pienet lapsensa. Tämä yksinpuhelu, joka tulkitsee äidin tuskaa, kun rakkaus lapsiin ja kostonhimo taistelevat hänen sielussaan, kuuluu ajasta aikaan valtavimpiin ja sydäntäsärkevimpiin kohtauksiin, mitä konsanaan on tulkittu teatterissa. Hän lopettaa seuraavin sanoin:

»'Vain rohkeutta, sydän! Miksi vitkailen työn julman suoritusta, jot' ei välttää voi? Hyv' on, sa käsi onneton, käy miekkahan, vie nopeasti elon synkkään määrähän! Sa älä pelkää, älä muista lapsias, sa joille elon soit ja joita rakastat, vain hetkeks' unohda, ett' olet äiti sa!' Saat sitten itkeä!»

Näin sanoen hän poistuu palatsiin.

Kun surmatyö on suoritettu, Iason rientää morsiamensa ja tämän isän hiiltyneiden ruumiiden luota näyttämölle. Palatsissa häntä kohtaa järkyttävä näky: hänen viattomat pikkulapsensa lepäävät siellä kuolleina.

* * * * *

Suuren runoilijauran päättää kauniisti näytelmä »Iphigeneia Auliissa». Iphigeneian hahmossa kohtaamme nuoren, viattoman tytön, ingénuen[150] näyttämöllä. Hän on rakastettavin luonne, mitä kreikkalainen draama on koskaan luonut, tämä puhdas neito, joka uhrataan isänmaan puolesta. Kreikkalaisten laivasto on Auliin[151] satamassa Agamemnonin päällikkyydessä. Yhtämittainen myrsky estää heitä purjehtimasta Troiaan. Ainoastaan jos Agamemnon uhraa tyttärensä Iphigeneian, voidaan suuri yritys toteuttaa. Verta vuotavin sydämin isä lähettää häntä noutamaan, ja tytär saapuu aavistamatta, mikä häntä odottaa. Mutta kun kauhistava todellisuus hänelle selviää, hän vavisten rukoilee isäänsä säästämään hänen elämäänsä:

»Sua ensiks' isäks sanoin: lapsekses sä muu. Ma, esikoises, usein kiikuin polvellas, sua suutelin ja hellat suukot suita sain. Sa virkoit silloin: 'Saanko koskaan, lapseni, kuin harras toivoin on, sun nähdä kukoista» rinnalla miehen onnellisen kodissas?' Mut sulle vastasin sun leukaas tarttuen niin käsin hellivin kuin nytkin vielä tartun: 'Sun saanko vanhuksena, taatto, kotiini ma kerran vastaanottaa, rakkaudellain ne vaivat palkiten, ma jotka sulle tuotin?' Nuo sanat vielä muistan, mutta, isäni, sa unohdit ne, koska — tappaa tahdot mun.»

»Mitä minulla on tekemistä Helenan tai Pariksen kosinnan kanssa?» hän huudahtaa.

Mutta tapahtuu ihme: tyttö kypsyy äkkiä naiseksi. Hetken harkittuaan hän selittää haluavansa kohdata kuoleman ja tällä teollaan osaltansa vaikuttaa siihen, että naisia ei enää Hellaasta ryöstettäisi. Hän tuntee, että koko Kreikka katsoo häneen, ja hän sanoo äidilleen: »Minut olet synnyttänyt, et vain itsellesi, vaan koko Hellaalle. Kun niin monet tuhannet urhot ovat valmiit kuolemaan Hellaan puolesta, niin pitäisikö minun elämäni, yhden ainoan, olla esteenä?» Hänet viedään alttarin ääreen, mutta samassa kuin uhriveitsi välkähtää, Artemis tempaa hänet kuoleman kidasta ja vie hänet Tauriaan[152] papittarekseen. Hänen tilalleen ilmestyy naarashirvi, jonka veri on pirskoittanut alttarin.

Iphigeneian uhri päättää viimeisen suuren kreikkalaisen murhenäytelmän, joka on säilynyt meidän päiviimme.

* * * * *

Kreikan kolme suurta murhenäytelmänkirjoittajaa on esiintynyt myöskin hullunkurisen satyyridraaman alalla. Tällaisista näytelmistä tragedia on syntynytkin, ja niitä esitettiin jatkuvasti murhenäytelmäin jälkinäytöksenä, että katselijat saisivat ravisteleutua vapaaksi siitä painostuneesta mielialasta, minkä murhenäytelmä oli synnyttänyt. Niiden nimi johtui siitä, että kuorona oli satyyreja, jonkinlaisia pukinjalkaisia luonnonhaltioita. Nämä leikkisät, vallattomat, ujostelemattomat luonnonlapset, jotka ahmien nauttivat elämästä, tanssivat laulaen ja rupatellen Dionysoksen seurueessa. Ainoa meille täydellisenä säilynyt satyyrinäytelmä on Euripideen »Kyklops»[153], jonka aiheena on Odysseuksen käynti Polyphemoksen luolassa. Satyyrit, jotka esiintyvät kuorona, ovat Polyphemoksen orjina samoinkuin heidän isänsä Silenos, Dionysoksen oma kasvatusisä. Haaksirikkoisina he ovat saarelle joutuneet ja heidät on pantu paimentamaan kykloopin lampaita. He tulevat nyt laulaen ja kirkuen ajaen karjaa kykloopin luolalle. Kuuluu hoilotus:

»Ssst! Miksi siellä rämmit? Käy taas kummun vehmauteen! Sua kivellä mä viskaan. Hoi, hoi, eespäin, eespäin, te syöttiläät sarvehikkaat kykloopin paimenen!

No, uuhi, lypsää suo mun nyt; ja imeä vuonies, jotk' kätkivät luolat nuo! Sua vuottavat päivät pitkät ikävästä ne määkien.»

Odysseus nousee maihin miehineen ja kysyy, voiko hän saada vettä ja ruokavaroja. Ne tiedot, jotka hän Silenokselta saa, eivät ole juuri lupaavia. »Mutta kykloopit ovat kai», hän kysyy, »vierasvaraisia muukalaisille?»

Silenos.

Ma luulen näiden lihan heille maistuvan.

Odysseus.

Kuin niin! Siis ihmissyöjiäkö ovat he?

Silenos.

Ei täällä syömättömäks kukaan jäänyt lie.»

Silenos, joka kauan on saanut olla vailla Bakkhoksen antimia, riemastuu suunniltaan, kun Odysseus antaa hänelle nahkaleilistään kulauksen väkevää viiniänsä.

Silenos (juotuaan)

Rallallaa, tanssiin kutsuu nyt mua Bromios.[154] (Kulauttaa vielä kerran) Hah, hah, haa!

Odysseus.

No, somasti se kurkun kautta solahti!

Silenos.

Niin, jotta tuntuu hamaan isoonvarpaaseen.

Mieliala käy yhä hilpeämmäksi ja keskustelu yhä enemmän ja enemmän kansanomaisen karkeaksi — antaahan kaunis Helena, »tuo lutka», siihen yllin kyllin aihetta, kunnes pelätty kyklooppi itse äkkiä ilmestyy näyttämölle, karjuu orjilleen ja uhkaa heitä, että moni heistä saa pian itkeä saadessaan kartusta selkään. Mutta hänessä on joka tapauksessa kaikessa tuimuudessaan huumoria. Kun satyyrit silmässä poikaveijarin vallaton välähdys pyytävät häneltä kauniisti: »Ole kiltti äläkä vallan niele meitä», niin hän pauhaa: »Siitä tosiaankin itseni varjelen. Sillä saisinpa teidät vatsaani, niin heti minulta hengen keikkaroimisellanne ottaisitte.» Ja hänen julmat piirteensä lientyvät, kun hän ajattelee ihmislihaa. Hän on kyllin kauan elänyt kauriinlihalla ja leijonan paistilla. Ja mielin kielin Silenos yhtyy siihen, että jokapäiväisen ruoan vaihtelusta on sekä huvia että hyötyä.

Odysseus menee nyt Polyphemoksen kanssa luolaan, jonne hänen miehensä jo ennen ovat kadonneet. Siellä ajatellaan kykloopin syövän kauhean ateriansa. Sitten Odysseus tulee jälleen esiin ja kertoo satyyreille, miten kaksi hänen miehistään oli kadonnut jättiläisen kauheaan kitaan:

»Niin, kaks hän nappas, käsissänsä punniten, Ken parhaass' oli lihassa ja vantterin…»

Mutta silloin Odysseus keksii ajatuksen päihdyttää hirviön väkevällä viinillään. Hän pyytää satyyreja auttamaan muukalaisia kykloopin sokaisemisessa ja siten pelastamaan sekä itsensä että heidät. He joutuvat suunniltaan ihastuksesta tätä ajatellessaan. Mutta sankareiksi he eivät juuri ole tunnettuja, ja kun on ryhdyttävä toimeen, niin he laulavat vain kehoituslauluja kreikkalaisille, jotka itse saavat suorittaa kykloopin sokaisemisen. Ennestään tunnemme, miten taru loppuu.

Hyvin lähellä satyyridraamaa on näytelmä »Alkestis». Tiedetään, että se esitettiin neljäntenä kappaleena murhenäytelmä-kolmikon perästä, siis samassa tarkoituksessa kuin satyyrinäytelmät. Tästä selittyvät monet Alkestiin hullunkurisuudet. Tämä näytelmä on pikemminkin traagillinen farssi[155] kuin varsinainen tragedia.