PERIKLEEN ATEENA.

Ihmetyö oli tosiaankin helleenien voitto Idän sotalaumoista. Että taistelua niin tarmokkaasti johdettiin, että se saavutti jopa suurkuninkaan maanrajat, se oli ennen kaikkea ateenalaisten ansio. Heidän Salamiissa osoittamansa sankaruus ja uhrautuvaisuus saivat myöskin palkintonsa. Ateenasta tuli koko Kreikan keskus. Voitonriemu viritti ateenalaisten hengen innoitukseen, joka Perikleen ylevän johdon aikana teki Akropoliin henkisen suuruuden ikuiseksi tunnuskuvaksi, kaiken korkean kulttuurin majakaksi.

Suurella valtiomiehellä, jolle kunnia tästä ensi sijassa kuuluu, oli kansan lujan luottamuksen perusteella valta-asema, yhtä luja kuin entisillä tyranneilla. Perikles piti, kuten Thukydides sanoo, ohjista lujin kourin; ja »paljon suuremmassa määrin hän ohjasi kansaa kuin kansa häntä.» Niin toteutuu täälläkin alituisesti toistunut kokemus, että todellakin suurelle miehelle merkitsevät virka ja muodollisuudet vähän hänen oman lahjakkuutensa ja kelvollisuutensa rinnalla. Hän itse oli vienyt demokratian valtaan, mutta tämä valta osoittautuikin olevan siinä, että hänen oma tahtonsa pääsi kansan avulla vaikuttamaan. Mutta se seikka, että hän kykeni säilyttämään valta-asemansa, ei riippunut kauhupolitiikasta, vaan se johtui siitä arvonannosta, jonka hänen henkilöllisyytensä herätti, hänen luonteensa nuhteettomuudesta, hänen terveestä valtioviisaudestaan ja hänen kaikki voittavasta kaunopuheisuudestaan.

Yhtäläisyydet Perikleen ja jonkun sellaisen tyrannin kuin Peisistratoksen välillä eivät rajoitu ainoastaan valta-asemaan, vaan ulottuvat myöskin heidän kulttuuria edistävään toimintaansa. Erikoisesti he kilpailevat keskenään kaunistamalla Ateenaa ihanilla rakennuksilla. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi Perikles ei empinyt käyttää hyväksi liittorahastoa. Mutta hänen vastustajansa huomauttivat, että Ateena saisi huonon maineen koko Kreikassa, kun toiset helleenit näkisivät, »kuinka kaupunki heidän rahoillaan koristautui turhamaisen naisen tavoin kullalla ja kalliilla kivillä.» Tähän Perikles vastasi, että Ateena ei ollut tilivelvollinen liittolaisilleen, niin kauan kuin sen laivasto suojasi heitä barbaareilta. Ja olivathan Ateenan muurien sisäpuolella olevat kauneusarvot kaikkien helleenien nimeä kantavien nautittavissa. Perikleen aika on Kreikanmaan historian kultainen aikakausi. Silloin puhkesi näytelmärunous kukkaansa kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen voittamattomassa kolmikossa Aiskhýlos, Sophoklés ja Euripidēs. Silloin eli Hēródotos, »historian isä», ja Thukýdidēs, mainioin antiikin historioitsija. Perikleen ystävä Anaksagōras teki nyt Ateenan filosofian keskusliedeksi, ja vielä enemmän kuuluisaksi Ateena tuli kaikista filosofeista suurimman, Sokrateen ja hänen, suuren oppilaansa Platonin kautta, jonka jalo hahmo esiintyy aikakauden lopulla.

Edellytyksenä niin korkean kulttuurin kukoistukselle Akropoliin kukkulan ympärille nousseessa pikku kaupungissa oli sittenkin se kuulumattoman nopea kaupallinen kasvu ja teollisuuden kehitys, joka seurasi rauhaa ja uudelleen ryhtymistä kauppasuhteisiin Persian kanssa. Jo Sunionin, Attikan eteläisimmän niemen luona, sai purjehtija ihmeen ihanalla paikalla sijaitsevasta Poseidonin temppelistä ensi vaikutelman siitä, että hän lähestyi lukuisten merenkulkijain kaupunkia. Ja kun hän lähestyi Peiraieusta ja aurinko kultasi Akropoliin, näki hän sen välkkeen kaupungin suojelusjumalattaren, Pallas Athenen, suunnattoman suuren kuvapatsaan keihäänkärjestä ja kypäräntöyhdöstä, kuvapatsaan, jonka Pheidias oli pystyttänyt kaikkein ylimmäksi harjanteelle. Se oli valettu Marathonin voittosaaliista.

Perikles muutti Akropoliin vertaistaan vailla olevaksi Ateenan suuruuden muistomerkiksi. Niiden temppelien paikalle, jotka persialaiset olivat muuttaneet soraläjiksi, rakennettiin nyt mitä kauneimpia pyhäkköjä, ennen kaikkea vertaansa vailla oleva Parthenon, »neitsyeellisen asunto», Pallas Athenelle. Ja siellä temppelin sisällä Pheidias muovaili puukehyksen ympärille norsunluusta ja kullasta toisen ihmeellisen kauniin jättiläispatsaan neitseellisestä suojelusjumalattaresta.

Plutarkhokselta, joka sai katsella taideteoksia Akropoliilla puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin ne vielä esiintyivät täydessä loistossaan, ei ollut kyllin sanoja ilmaistakseen sitä ihastusta, jota hänessä herättivät ihmeteltävän kauniit yksityiskohdat, samoinkuin kokonaisuuden puhtaat, jalot viivat ja sopusointuiset mittasuhteet. »Taiteilijat ovat täällä koettaneet voittaa toisensa suorittaessaan kukin työosuutensa mahdollisimman täydellisellä tavalla», hän sanoo. Nämä taideteokset »ikäänkuin säteilevät nuoruutta, joka suo niille neitseellisen koskemattomuuden ajasta aikaan. Tahtoisi sanoa, että ne kaikki elävät ja hengittävät, että niillä on sielu, joka ei vanhene, vaan aina pysyy nuorena ja raikkaana.» — Hänen aikansa jälkeen on melkein kaksi hävityksen vuosituhatta vierryt näiden taideluomien ylitse, mutta jokainen, ken on saanut polkea Akropoliin pyhää maata, ei voi olla Plutarkhoksen kanssa tuntematta, kuinka ne elävät ikuista nuoruuden elämää. Tuntee ankaran, totisen kauneuden, mutta ei mitään siitä toivottomuudesta, joka tavallisesti valtaa mielen nähdessään todistuskappaleen kaiken katoavaisuudesta. Täällä ylhäällä tuntee itsensä »ikäänkuin kohotetuksi läpinäkyvään, valoa säteilevään teeteriin», kuten sanotaan yhdessä Euripideen kuorolaulussa, tuohon harvinaisen kirkkaaseen ilmaan, joka antaa Attikalle aivan erikoisen viehätyksen. Jumalasunto vertaistaan vailla! Sillä niissähän jumalat oleskelisivat, jollei juuri eetterin sinessä. Ja niissähän koko maailmassa on arvokkaampaa ainetta pystyttää asunto heille, kuin on kultaloistoon vivahtava Pentelikonin marmori, tuo elävän lämmin, ikäänkuin auringon juovuttama kivi, jonka yli varjokin leijailee läpinäkyvän sinisenä ja keveänä kuten itse taivas.

Jumalainen näky on katsella Parthenonin marmoripilarien kuvastuvan syvänsinistä Aigeian merta vastaan. Jumalten kunniaksi nämä muistomerkit on pystytetty, mutta niiden pystyttäjät ovat tahtoneet näiden muistomerkkien puhtaudella ja ylevyydellä jalostaa ihmisiä itseään. Perikleen aikomus oli, että Ateenasta tulisi koko Kreikanmaan kasvattajatar kauneudenkaipuussa ja jalossa mielenlaadussa.

* * * * *

Milloinkahan on koko maailman historiassa todettu niin nopeata sivistyksen kehitystä kuin Kreikassa viidennellä vuosisadalla e.Kr.? Noin 30 000 asukkaan suuruisessa kaupungissa tapahtuu kahden ihmisiän kuluessa seuraavaa: maailmanvalloittaja-valtakunta voitetaan ainaiseksi, suuri merivaltio perustetaan, näytelmätaide puhkeaa täyteen kukkaan, kuvanveistotaide kehittyy lapsuuskauden avuttomuudesta korkeuteen, jota myöhemmin ei kenties koskaan ylitetä, arkkitehtuuri pääsee kömpelyydestä, senaikaiset rajoitukset huomioonottaen, mahdollisuuden rajoille saakka, historiankirjoitus muodostuu tieteelliseksi taidoksi ja kehittyy filosofinen ajatusrakennelma, jonka edessä meidänkin aikamme on vain kiitollinen oppilas. Ja kaikki tämä todellisen vapauden ja poliittisen tasa-arvoisuuden periaatteille perustetussa valtiossa. Ateenalainen perhe on samaan aikaan voinut olla persoonallinen tuttu Miltiadeelle, Themistokleelle ja Perikleelle, Aiskylokselle, Sophokleelle ja Euripideelle, Pheidiaalle, Anaksagoraalle ja Sokrateelle, Herodotokselle ja Thukydideelle.