ALKUNÄYTELMÄ.

Aina 500-luvun keskivaiheille asti oli helleeneillä ollut harvinainen etu saada rauhassa vierailta valloittajilta kehittää omalaatuisuuttaan ja leviytyä uusille alueille. Myöskin heidän kilpailijansa merellä, foinikialaiset, väistyivät melkein kaikkialla taistelutta kreikkalaisten tieltä niiltä Aigeianmeren kauppa-alueilta, joita he itse siihen saakka olivat hyväkseen käyttäneet, siitä lähtien kuin Kreetan aurinko laski.

Mutta Vähän-Aasian kreikkalaisten kesken alkoivat olot muuttua, kun joonialaiset kaupungit toinen toisensa perästä sortuivat joutuen mahtavan Lyydian valtakunnan kuninkaille verovelvollisiksi. Kun sitten Kroisoksen valtakunta keskivaiheilla 500-lukua liitettiin Kyyroksen perustamaan Persian valtakuntaan, täytyi kreikkalaisten siirtokuntien seurata mukana. Ne tulivat nyt kuulumaan lähinnä Sardeen persialaisen satraapin alle.

Dareioksen herruus oli sellaisenaan yleensä humaanista ja hienotunteista joonialaisia kohtaan. Hienosti sivistynyt ruhtinas oli kreikkalaisen kulttuurin tosi ystävä. Mutta sittenkin säilyi vapaudenrakkaus helleeneissä; he ikävöivät »oikeutta saada elää omien lakiensa mukaan». He eivät tahtoneet, kuten persialaiset, kumartua maahan suurkuninkaan eteen, tuo kaikkea ihmisarvoa nöyryyttävä näytelmä herätti helleeneissä inhoa. Onkin ymmärrettävissä, kuinka raskasta heille olisi ollut lähettää miehiä ja laivoja suurkuninkaan käytettäviksi hänen sotavarustuksiaan varten tai joutua maksamaan kalliita rahoja muonittaakseen Persian sotajoukkoja niiden läpikulkiessa.

Lisäksi tuli syvällisempiä aineellisia syitä. Kyyros oli, kuten muistamme, ruhtinas, joka osasi »hajoittaa ja hallita». Sen tulivat varsinkin joonialaiset kokemaan. He olivat härsyttäneet häntä jäykkyydellään sekä silloinkuin hän pyysi heiltä apua Kroisosta vastaan että Lyydian valtakunnan valloituksen jälkeen. Kun rettelöitsevät joonialaiset silloin lopulta ryhtyivät kapinoimaan uutta herraansa vastaan, Kyyros kävi heihin lujasti käsiksi ja antoi heille kovat muistiaiset. Paljon helpompi hänen oli hallita foinikialaisia, kun nämä olivat tulleet hänen alamaisikseen. Heitä hän mielellään tahtoikin pitää hyvällä tuulella, sillä hän tarvitsi heitä suunnitellessaan valloitusretkeä Egyptiä vastaan. Ja tästäpä seurasikin jotakin, mikä joonialaisille oli hyvin kirpeätä: ollakseen hyvissä väleissä foinikialaisten kanssa suosi sekä Kyyros että hänen seuraajansa tätä kauppakansaa järjestelmällisesti sen merikilpailijan kustannuksella. Yksi toisensa perästä kohtaavat joonialaisia nyt onnettomuudet. Ensimmäinen suuri tappio on Kambyseen suorittama Egyptin valloitus. Siitä sai surmaniskun Niilin suussa sijaitseva kukoistava joonialainen siirtolakaupunki Naukratis. Tällä paikalla tehdyt muinaistieteelliset kaivaukset ovat todistaneet, että kaupunki lakkasi kukoistamasta miltei heti persialaisten suoritettua valloituksensa. — Naukratista kohdannut tuho koitui erinomaiseksi eduksi uskollisille ja luotettaville foinikialaisille.

Tällaiset tapahtumat selittävät sen merkillisen asianlaidan, että suurkuninkaalla tuskin on ollut kuuliaisempia alamaisia kuin foinikialaiset. Nämä samaiset foinikialaiset, jotka yhtenään kapinoitsivat ollessaan assyrialaisten ja babylonialaisten, vallan alaisina, olivat nyt kuin toisiksi muuttuneet: he eivät konsanaan väsyneet lähettämästä laivoja ja miehistöä kuninkaan käytettäviksi.

Kymmenen vuoden päästä Egyptin valloituksesta Dareios valtaa Bysantionin, Mustanmeren kauppa-alueen avaimen. Näin joonialaiset ovat melkein suljetut tästäkin antoisasta tulolähteestä. Beresanjin saarella suoritetut kaivaukset ovat osoittaneet, että noin vuonna 500 e.Kr. lakkaa miletoslainen keramiikka kokonaan esiintymästä oltuaan ennen melkein yksinomaan siellä vallalla.

Ja tuskin joonialaiset ovat ennättäneet tointua Mustanmeren avaimen menettämisestä, ennenkuin heidät yllättää kolmas isku: noin vuonna 500 kukistuu Sybaris, miletoslaisten kankaiden paras myyntipaikka ja heidän Tyrrheenan merellä harjoittamansa kaupan tukikohta.

Kerrassaan musertava tämä isku on varmaan ollut joonialaisille. Herodotos kertoo, että saadessaan tiedon Sybariksen kukistumisesta kaikki miletoslaiset pukeutuivat surupukuun. Heillä olikin syytä siihen. Heidän ennen niin uuttera kaupunkinsa joutui kovan työttömyyden ja hädän alaiseksi, ja sama oli laita kaikkien joonialaisten tehdas- ja kauppakaupunkien. Ja hädästä sukeutui kiihkeä viha vierasta hallitsijakansaa kohtaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet Joonialle. Sillä Sybariksenkin sortumisesta syytettiin Persian kuningasta — oikeinko vai väärin, jääköön sanomatta.

Näin vaikuttivat yhdessä valtiolliset ja taloudelliset syyt: helleenien vapaudenrakkaus ja yht’äkkiä kohdannut hätä hehkuvaa vihaa sortajaa vastaan. Eräästä Kreikan seitsemästä viisaasta sanotaan olojen tuntuneen niin sietämättömiltä, että hän neuvoi kaikkia Vähän-Aasian kreikkalaisia muuttamaan maasta ja perustamaan Sardiniaan yhteisen valtion. Ei tarvittu paljoa joonialaisten vapaudenkaipuun puhkeamiseksi kapinaan. Aihe puhkeamiseen oli aivan henkilökohtaista laatua. Miletosta hallitsi näet kunnianhimoinen »tyranni», nimeltä Aristāgórās. Tyranneja vaivasi aivan yhtä paljon kuin rahvaan miestä pakko totella yksinvaltaista suurkuningasta ja olla hänen satraappiensa valvonnan alaisina. Siksi he käyttivät noussutta kansallistuntoa hyväkseen kapinan liikevoimana. Niin teki Aristagoras kutsuessaan eräänä päivänä kansansa ja heimolaisensa koko Vähästä-Aasiasta aseisiin sortajaa vastaan. Se tapahtui vuonna 499 e.Kr.

Mutta mihinpä kykenivät Kreikan hajanaiset siirtokunnat Persian valtakunnan suunnattomia varustuksia vastaan! Ainoastaan jos emämaa auttaisi heitä, oli menestys ajateltavissa. Mutta apu, jonka he sieltä saivat, oli kaikkiaan kaksikymmentä laivaa Ateenasta — ne olivat todennäköisesti kuitenkin puolet kaupungin silloista laivastoa — ja viisi Erétrian kaupungista Euboian saarelta. Ateena kävi joonialaisten pääkaupungista ja ateenalaiset pitivät itseänsä jo ennestään persialaisten vihollisina, aina siitä päivästä pitäen, jolloin he olivat kieltäytyneet noudattamasta Sardeen satraapin uhkaavia kehoituksia ottaa jälleen Hippias hallitsijakseen. — Sparttalaiset sitävastoin hylkäsivät heimolaistensa avunpyynnön. Päästäkseen turhaan vaarantamasta korvaamattoman kallista sotakoneistoaan he olivat ottaneet periaatteekseen välttää mikäli mahdollista sotaa ulkopuolella Peloponnesosta.

Siten joonialaisten kohtalo oli päätetty. Kuitenkin heillä oli menestystä alussa, ennenkuin Persian kuningas oli ehtinyt koota riittävästi sotajoukkoja laajasta valtakunnastaan. Joonialaisten laivasto otti ensi tehtäväkseen vallata takaisin Bysantionin ja siten avata Mustanmeren kreikkalaisille aluksille. Seuraavaksi yritykseksi tuli taivuttaa Kyproksen kreikkalainen väestö kapinaan ja siten koettaa tähdätä surmanisku vihattujen foinikialaisten kauppaan ja laivastoon. Molemmat nämä sotahankkeet osoittavat, kuinka tärkeä osuus taloudellisilla syillä oli tässä sodassa. Maallakin oli joonialaisilla aluksi menestystä. Heidän onnistui valloittaa ja hävittää Sardes. Mutta sitten tuli käänne. Sekä Aristagoras että hänen puolelleen asettuneet joonialaiset hallitsijat olivat pelkkinä seikkailijoina ryhtyneet yritykseen, jonka laajuutta he eivät ollenkaan pystyneet arvostelemaan ja jota he olivat aivan kykenemättömät johtamaan. Kuitenkin kreikkalaisten onnistui ihmeteltävällä urhoudella pitkittää taistelua kuusi vuotta, ennenkuin se päättyi heidän täydelliseen tappioonsa ja Miletoksen hävitykseen. Useimmat kaupungin miespuolisista asukkaista surmattiin. Henkiinjääneet ynnä naiset ja lapset vietiin Mesopotamiaan ja saivat majoittua Tigris-virran suistomaahan.

Joonialaisten johtoasema helleeniläisessä maailmassa oli loppuun näytelty.