KOLMAS PELOPONNESOLAISSOTA.

Toisen peloponnesolaissodan jälkeisestä rauhasta tuli vielä lyhytaikaisempi kuin ensimmäisen jälkeisestä. Oli vannottu toisilleen kalliita valoja viisikymmenvuotisesta rauhasta. Mutta »vala ei takaa miestä, ainoastaan mies takaa valan», sanoi jo Aiskhylos kreikkalaisistaan. Eikä Korinthos eikä Theba koskaan hyväksyneet rauhaa. Aivan rauhallista ei tullut koskaan enää. Loppumattomiin punottiin salahankkeita kateellisissa pikkukaupungeissa ja kulmakunnilla, joilla oli suorastaan tarve saada juonitella ja käydä toistensa tukkaan.

Syy siihen, että Ateena ja Spartta jälleen joutuivat sotaan toistensa kanssa oli Alkibiādeen, nuoren, ylhäisen ja lahjakkaan ateenalaisen, josta vähän Kleonin kuoleman jälkeen tuli kansan hemmoiteltu suosikki ja joka käytti asemaansa vain tyydyttääkseen omaa rajatonta kunnianhimoaan. Ateenalaisille oli onnettomuudeksi, että sellainen mies kuin hän esiintyi poliittisella näyttämöllä juuri sellaisena aikana, jolloin he ennen kaikkea tarvitsivat rauhaa kootakseen uusia voimia jälleen.

Alkibiades oli sukua sellaisille suurmiehille kuin Kleistheneelle, Miltiadeelle ja Perikleelle. Hyvin nuorena hän oli menettänyt isänsä, ja Perikles oli ottanut hänet luokseen. Kypsyneemmällä iällä hänestä tuli Sokrateen oppilas. Sekä tuo suuri valtiomies että tämä jalo ajattelija olivat hyvin kiintyneet häneen. Kaikki pitivät kuvankauniista ja runsaslahjaisesta mutta intohimoisen hurjasta nuorukaisesta, joka voi olla vastustamattoman rakastettava, kun hän vain tahtoi, mutta myös ärsyttävän ylimielinen, tavattoman häpeämätön, kun hän toi sen puolen itsestään esille. Alkibiades oli yleisenä puheenaiheena Ateenassa. Kaikki, mihin Alkibiades ryhtyi, oli mielenkiintoista. Hänen pukujaan, hänen eleitään, hänen sanontatapojaan matkittiin. Hänestä tuli nuorien ateenalaisten muotileijona. Vieläpä hänen sammallustaankin pidettiin ihastuttavan somana. Naiset tappelivat hänestä. Myöskin monet muutoin kunnialliset naiset hullaantuivat häneen. Kokonainen kansa kilpaili hemmotellakseen hänet pilalle — ja onnistui erinomaisesti. Kukaan muu ei olisi uskaltanut panna toimeen sellaisia mielettömiä kujeita kuin hän. Hänelle vain naurettiin. Hän oli koko Ateenan hemmoiteltu lempilapsi. Hänen irstailunsa, hänen rakkausjuttunsa ja hänen tuhlailunsa eivät olleet tavallisia mittasuhteiltaan. Niin ateenalaiset »kasvattivat leijonanpennun», jota eivät sitten kyenneet kesyttämään.

Ainoa, joka todella koetti tähän vallattomaan nuorukaiseen valaa jotakin elämän vakavuutta, oli Sokrates, ja ilman häntä olisi Alkibiades varmaan joutunutkin täydelleen rappiolle. Heidän ystävyytensä oli peräisin heidän ensimmäiseltä sotatoveruusajaltaan. Alkibiades, joka silloin oli vasta kaksikymmenvuotias, teki itsensä tunnetuksi huimapäisellä urhoollisuudellaan. Hän taisteli ensi rivissä ja haavoittui vaikeasti. Sokrates silloin kohtalokkaana hetkenä pelasti nuorukaisen elämän. Kahdeksan vuotta myöhemmin Alkibiades sai tehdä pelastajalleen samanlaisen vastapalveluksen.

Nuori ja kunnianhimoinen mies, joka tavoitteli poliittista valta-asemaa, tarvitsi opetusta kaunopuheisuudessa, ja sen taidon Alkibiades voi parhaiten oppia teräväjärkiseltä ja aaterikkaalta vanhemmalta ystävältään, joka oli verraton mestari kumoamaan toisten vastaväitteitä.

Sokrateen onnistui saavuttaa kerrassaan ainoalaatuinen vaikutusvalta oppilaaseensa. Mutta silloin tällöin heidän välinsä rikkoutuivat. Aluksi tämä ei kai merkinnyt niin paljon, sillä Alkibiades palasi aina pian isällisen ystävänsä luokse takaisin. Aikaa myöten side höltyi kuitenkin heidän välillään. Olisihan Sokrates ollut sokea, ellei hän olisi huomannut, että kaikki hänen kasvatusyrityksensä jäivät vaille syvempää vaikutusta näin uppiniskaiseen luonteeseen. Saada tämä ylpeä nulikka ajattelemaan muutakin kuin itseään, koettaa istuttaa tällaiseen, näin itsekkääseen luonteeseen joko velvollisuudentuntoa valtiota ja kansalaisia kohtaan tai ylipäänsä korkeampaa siveellistä vakavuutta, oli hukkaan mennyttä vaivaa. Lopulta Alkibiades väsyi tähän epämukavaan ystävään ja nuhtelijaan ja kulki omia teitään.

Alkibiades ei koskaan kuulunut niihin, joita painavat jotkut poliittiset periaatteet. Mihin puolueeseen hän kuului, oli hänelle yhdentekevää, kunhan se vain palveli hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Hän päätti lopulta ruveta näyttelemään demokraattista kansanjohtajaa. Kunnianhimo, suorastaan demoninen kunnianhimo oli Alkibiadeen elämänilmapiiri.[168] Pian hän ei voinut tyytyä vähempään kuin unelmaan, että hänestä tulisi koko Kreikan ensimmäinen mies. Ja tämän aseman hän tulisi hankkimaan itselleen Ateenan kohotessa koko kreikkalaisen maailman valtiaaksi. Kun viisikymmenvuotinen rauha solmittiin, kerrotaan hänen sanoneen: »Niillä vuosilla tulee olemaan harvinaisen lyhyet kuukaudet.»

Kaivatun tilaisuuden Ateenan valtapiirin laajentamiseksi tarjosi muutamien Sisilian kaupunkien välinen selkkaus. Jotkin niistä kääntyivät nimittäin Ateenan puoleen pyytäen apua vaarallisinta kilpailijaansa, mahtavaa Syrakusaa vastaan, joka tavoitteli koko saaren yliherruutta. Myöskin Ateenalle oli vaarallista, jos Syrakusa pääsisi Sisilian valtiaaksi, sillä kaupunki oli doorilainen siirtokunta, ja sen vallan kasvu koituisi siis myöskin Spartan hyväksi.

Tilaisuus sekaantua Sisilian kaupunkien riitaisuuksiin oli tervetullut Alkibiadeelle, joka heti alkoi tehdä suunnitelmia koko Sisilian valloittamiseksi ja miten hän sieltä toisi muassaan saaliin niin runsaan, että hän sen jälkeen voisi tyydyttää kaikki oikkunsa.[169] Rohkeimpina hetkinään hän näyttää uneksineen sellaistakin, että Sisiliasta sitten aloitettaisiin yleinen kreikkalaiskansallinen sota vanhaa kilpailijaa Karthagoa vastaan. Ja lopuksi yhdistyisi koko helleeninen maailma idässä ja lännessä Ateenan johdolla yhtenäiseksi valtakunnaksi, joka hallitsisi Välimerta.

Jo ensimmäinen suunnitelma oli kuitenkin arveluttavampi yritys, kuin useimmat aavistivatkaan. Ateenassa ei ollut montakaan, joilla edes olisi ollut jonkinlaista oikeata käsitystä siitä, miten suuri ja väkirikas maa Sisilia itse asiassa oli.[170] Sentähden Alkibiadeen oli verraten helppoa temmata kansankokous mukaansa ja varata itselleen johtava asema suuressa sotayrityksessä.[171] Ennustajat, oraakkelivastausten selittäjät ja sotahankkeen uskolliset kannattajat julistivat kaduilla ja toreilla, että jumalat olivat suopeita, ja lupasivat loistavaa menestystä. Ylhäisten ja alhaisten, vanhain ja nuorten mielet täyttivät mitä ylpeimmät toiveet. Kaikki asekuntoiset miehet kilvoittelivat päästäkseen mukaan ja kunnostautuakseen — ja rikastuakseen saaliista. Koskaan Ateenan mahti ei ollut näyttänyt niin valtavalta, niin suurenmoiselta. Viimeisten sota- ja ruttovuosien hirveät kärsimykset olivat kuin unohdettuja.

* * * * *

Keväällä 415 Ateenan laivasto oli siis valmiina lähtöön. Silloin sattui tapaus, jolla tuli olemaan sangen laajakantoiset seuraukset. Eräänä aamuna tavattiin kaikki Hermes-patsaat kaduilta ja toreilta, temppelien ja yksityisten talojen edustoilta rikottuina.[172] Minkä kiihtymyksen, minkä mielettömän kauhun tällainen tapaus herätti, voi käsittää vain, jos tuntee kreikkalaisten uskonnollisen käsityksen: koko heidän olemassaolonsa ja turvallisuutensa riippui jumalien loukkaamattomuudesta heidän kaupungissaan. Tosin ei ollut harvinaista, että nuoriso kovien juominkien jälkeen harjoitti kaikenlaista ilkivaltaisuutta ja vahingoitti myöskin kuvapatsaita, mutta tällainen yleinen vahingonteko oli kuitenkin ennen kuulumatonta. Sen täytyi olla suunniteltua ja tahallaan tehtyä. Ja sitä oli harjoitettu kaupan ja liikeyhteyden jumalaa, Ateenaan ja Ateenasta tehtävien matkojen suojelijaa kohtaan! Meidän on muistettava, että kaikesta siitä hävityksestä, minkä persialaiset kerran panivat toimeen Attikassa, ei mikään tuntunut niin hirveältä kuin se, että he julkesivat polttaa jumalien temppelit ja hävittää heidän kuvapatsaansa. Se kiihtymys, joka syntyisi nykyajan Italian tai Espanjan kaupungissa, jos jonakin aamuna havaittaisiin, että kaikki madonnankuvat yön aikana olisi säretty, voisi antaa jonkinlaisen käsityksen, joskin heikon, siitä, miltä ateenalaisista silloin tuntui. Hermes-patsaitten häväistys oli pahin enne, mitä ajatella saattoi, aiotulle Sisilian retkikunnalle. Tässä täytyi jonkin salaliiton valtiosääntöä ja Ateenan kansan vapautta vastaan olla tekeillä.[173] Se pimeys, joka ympäröi tätä tekoa ja joka ei koskaan hälvennyt, teki asian yhäkin kolkommaksi.

Heti lupasi kansankokous suuria palkintoja sille, joka voisi saada selville ilkityön tekijät, ja tutkimuskunta asetettiin.

Mitään todistuksia ei ollut, mutta epäluulot kohdistuivat Alkibiadeeseen, joka kerran eräässä hilpeässä seurassa oli laskenut leikkiä jumalista. Hän kielsi ja selitti olevansa valmis heti alistumaan oikeudelliseen tutkimukseen, vieläpä vaati sellaista. »Teloituttakaa minut mieluummin, jos olen syyllinen», hän sanoi, »kuin että lähetätte minut matkaan näin suuren sotavoiman johtajana, ennenkuin olen puhdistettu näistä hirveistä syytöksistä!» Mutta hänen vastustajansa ja kansansuosiosta kilpailijansa pelkäsivät hänen persoonallisen viehätysvoimansa vaikutusta ja tahtoivat sentähden saada hänet pois niin pian kuin mahdollista. Sillä hänen poissa ollessaan he voisivat häiritsemättä koota runsaampaa syyteainehistoa häntä vastaan ja muokata kansan, mieltä. Heidän onnistuikin saada tutkimus lykätyksi retkikunnan paluun jälkeen — kuten sanottiin.

Komea laivasto lähti siis purjehtimaan, valtavien katselijajoukkojen seuratessa sen lähtöä. Koskaan yksi ainoa helleenien kaupunki ei ole lähettänyt näin suurta ja loistavaa retkikuntaa niin kaukaista päämäärää kohti. Kansan sydän sykki ylpeydestä.

Mutta aivan toisenlaiseksi muodostui se vastaanotto, minkä laivasto sai Sisiliassa osakseen. Siellä oli mieliala odottamattoman kylmä. Itse asiassa niin odottamatontahan sen kyllä ei olisi pitänyt olla, sillä voihan jokainen käsittää, että laivasto, joka tuli tuoden mukanaan kokonaisen kenttäarmeijan, ei ollut tarkoitettu vain tuomaan apua. Sen takia liittyminen näihin »auttajiin hädässä» jäi vähäiseksi. Mutta pitihän nyt ainakin aluksi ahdistaa Syrakusaa.

Silloin ilmestyy äkkiä sotanäyttämölle Ateenan valtionlaiva tuoden käskyn Alkibiadeelle saapua oikeuteen vastaamaan herjaussyytöksistä. Hänen poissa ollessaan, kun ateenalaiset eivät enää olleet hänen henkilöllisyytensä taikavoiman vaikutuspiirissä, hänen vihollistensa oli onnistunut purkaa kerran tehty päätös ja saada Ateenan kansa kesken ratkaisevia sotaliikkeitä kutsumaan kotiin se mies, joka oli koko sotahankkeen sielu.

Alkibiades totteli ja seurasi laivallaan valtionalusta. Mutta eräällä kohdalla Italian etelärannikkoa — missä Sybaris muinoin sijaitsi — hän astui maihin — ja katosi näkyvistä. Ateenan valtionlaiva sai purjehtia yksinään kotiin. Karkuri tuomittiin silloin kuolemaan, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kun hän sai tietää kuolemantuomiosta, hän sanoi vain: »Olen näyttävä ateenalaisille, että elän.» Ja niin lähti koditon seikkailija, sydän täynnä kostonhalua, Sparttaan, jonne hän oli saanut kutsun, ja tarjosi periviholliselle palvelustaan isänmaataan vastaan. Häikäilemättömyydessään hän ei empinyt käyttää isänmaansa heikkojen puolien tuntemustaan sparttalaisten hyödyksi. Hän sanoikin aivan oikein uusille ystävilleen: »Kuta enemmän vahinkoa minä aikaisemmin olen tehnyt teille vihollisena, sitä enemmän hyötyä voin nyt tehdä teille ystävänä.» — Alkibiadeesta oli tullut kotikaupunkinsa pahahenki. Mahdollisesti hän toivoi kuitenkin, sen jälkeen kuin hän vieraan avulla oli kukistanut vastustajansa Ateenassa, voivansa kohottaa syntymäkaupunkinsa vallan huipuille. Mutta maanpetosta hänen toimintatapansa oli kaikissa tapauksissa. Alkibiadeella oli siitä lähtien Kaiuin merkki otsallaan, ja niitä pahoja voimia, jotka hän oli manannut esiin, hän ei kyennyt itsekään hillitsemään.

Kameleonttiluonteensa[174] Alkibiades osoitti ehkä kaikkein parhaiten Spartassa. Täällä entisestä hekumoitsijasta ja mässääjästä tuli ankara ja kohtuullinen sparttalainen, joka söi vieläpä mustaa soppaakin virnistelemättä.

* * * * *

Lähin seuraus ateenalaisille siitä, että he olivat ottaneet Alkibiadeelta ylipäällikkyyden, oli se, että heille pian kävi huonosti sekä Sisiliassa että muualla. Alkibiadeen neuvosta sparttalaiset suuntasivat kaksi vaarallista iskua Ateenan mahtiasemaa vastaan. Ensiksi he lähettivät mainion sotapäällikkönsä Gylippoksen mukanaan muutamia sotalaivoja piiritettyjen syrakusalaisten avuksi. Gylippos oli rohkea ja kova mies, aito lakonista ainesta, sparttalaisen sotakoulutuksen oivallinen kasvatti. Mutta sitten sparttalaiset ryhtyivät tekoon, joka oli vieläkin tuntuvampaa Ateenalle: he vastasivat ateenalaisten Lakonian rannikon hävityksiin valtaamalla pysyvän jalansijan pohjois-Attikassa strategisesti tärkeällä paikalla, jonka Alkibiades heille osoitti. Se oli tikarinpisto, jonka hän pirullisen ovelasti harkiten suuntasi isänmaansa sydämeen. Sillä sparttalaiset estivät täten ateenalaisilta osan heidän välttämättömimmästä ruokavarojen tuonnistaan ja samalla liittolaisten verojen Ateenaan kuljetuksenkin. He pakottivat heidät myöskin lopettamaan tuottoisan hopeanlouhinnan Attikan kaivoksista, mikä oli aikaisemmin niin suuressa määrin auttanut heidän sotiensa rahoittamista. Seuraukset ilmenivät pian vaarallisena pulana sekä raha-asioissa että elinkeinoelämässä.

Onneton kohtalo vainosi nyt kaikkea, mihin ateenalaiset ryhtyivät. Sisiliassa heidän joukkonsa lyötiin, ja laivasto, joka oli suljettu Syrakusan satamaan, teki turhia yrityksiä murtautuakseen ulos. Katastrofi ei ollut vältettävissä. Epätoivoissaan ateenalainen sotajoukko, joka vielä oli 40.000:n miehen vahvuinen, vetäytyi ensiksi saaren autioihin sisäosiin ja sitten etelään päin, toivoen löytävänsä jonkin ystävällismielisen seudun. Surkea oli vastakohta ylpeälle lähdölle Ateenasta. Monien haavoitettujen ja sairaiden valitukset olivat sydäntävihlovia, ja heidän turhat yrityksensä laahautua mukana liikuttivat koko sotajoukon kyyneliin. Nälän ja polttavan janon lopen uuvuttamina ateenalaiset eivät kyenneet tässä toivottomassa mielentilassa kauempaa pysymään koossa ja vastustamaan vihollisen alituista ahdistusta. Pian armeija oli aivan menehtynyt eikä sillä ollut muuta valittavana kuin laskea aseensa.[175] Tämän kerran niin ylpeän sotavoiman jäännökset pidettiin ensinnä seitsemänkymmentä vuorokautta suljettuina Syrakusan kivilouhimoihin.[176] Se oli hirveätä oloa nälässä ja janossa, hehkuvassa kuumuudessa päivisin ja vuoden lopulla pakkasessa öisin. Tiheään sullottujen ihmisjoukkojen likaisuus ja löyhkä oli kuvaamatonta. Ne, jotka kestivät tämän kurjuuden, myytiin suurimmaksi osaksi orjiksi. Vain muutamien harvojen oli suotu vihdoin viimein palata kotiin.[177] — Syrakusalaiset mestasivat ateenalaisten ylipäälliköt, sen jälkeen kuin Gylippos oli turhaan koettanut pelastaa heidän henkensä, voidakseen valmistaa itselleen ja maanmiehilleen sellaisen voittojuhlan, että saisi näytellä heitä vankeina Spartassa.[178]

* * * * *

Niin päättyi vuonna 413 Sisilian retki yhteen järkyttävimmistä katastrofeista, mitä maailmanhistoria tuntee. Ei koskaan aikaisemmin Kreikan historiassa oltu nähty niin komean ja mainion armeijan ja laivaston täydellistä tuhoa. Ateenalle Sisilian murhenäytelmä muodostui lopun aluksi ja siten ratkaisevaksi käännekohdaksi Kreikan historiassa. Se voittamattomuuden sädekehä, joka Salamiin urotyöstä lähtien oli ympäröinyt Ateenan laivastoa, oli kadonnut, ja kaupungin merien herruus perustuksiaan myöten järkytetty. Ainiaaksi olivat haihtuneet ne maailmanherruuden unelmat, joihin ateenalaiset kerran olivat tuudittautuneet. Nyt ei enää tullut kysymykseen Ateenan valtapiirin laajentaminen — nyt oli edessä vain taistelu olemassaolosta.

Niin musertava oli isku, että aluksi oli vaikeata uskoa, että todellakin oli käynyt niin huonosti, kuin mitä oli käynyt. Yli 200 laivaa ja 50 000 miestä olivat Ateena ja sen liittolaiset menettäneet. Valtion kassa oli tyhjä, kaikki muut varat käytetty, ja vihollinen oli saanut lujan jalansijan Attikan sydämessä, sulki kauppatiet pääkaupunkiin ja tuhosi partioretkillään maamiehen vaivojen hedelmät.

Maaseudun turvattomuudesta ja elintarpeiden puutteesta oli seurauksena, että väestö pakeni alituisesti kasvavin joukoin kaupunkiin. Täällä asekuntoisen väestön täytyi päivin ja öin, vuodesta vuoteen, tehdä vahtipalvelusta muureilla, mikä luonnollisesti suuressa määrin haittasi elinkeinoelämää ja tuotantoa. Ja kun samaan aikaan Ateenan kauppa-alue meren toisella puolella kutistui kokoon, syntyi yhä ankarampi puute kaikista välttämättömimmistä tarpeista.

* * * * *

Sisiliassa kärsitty tuhoisa tappio ulotti vaikutuksensa myös Vähään-Aasiaan. Siellä oli siitä seurauksena, että sota Persian kanssa leimahti uudelleen liekkiin. Ateenalaisten oma syy oli, että suurkuninkaan ei enää tarvinnut pitää itseään vuoden 448:n rauhan sitomana. He olivat itse rikkoneet sen tukemalla suurvaltaunelmainsa päivinä erästä kapinallista persialaista satraappia. Saatuaan tietää, miten huonosti ateenalaisten oli käynyt Sisiliassa, Dareios II vastasi heidän rauhanrikkomukseensa käskemällä satraappejansa läntisessä Vähässä-Aasiassa jälleen kantamaan veroja joonialaisilta kaupungeilta.

Voidakseen täyttää käskyn persialaisten täytyi kuitenkin saada olla rauhassa ateenalaisilta, ja pitääkseen heidät poissa satraapit ryhtyivät neuvotteluihin sparttalaisten kanssa, jotka juuri olivat hankkineet itselleen ja peloponnesolaisliitolle vahvan laivaston. Niin pian kuin oli kysymyksessä ateenalaisten vahingoittaminen, sparttalaisia ei ollenkaan arveluttanut uhrata Jooniassa elävät maanmiehensä. Alkibiadeen neuvosta he antoivat sotalaivoja suurkuninkaan käytettäviksi sillä ehdolla, että hänen satraappinsa lupasivat maksaa miehistöjen palkat.

Se mahti, minkä ateenalaiset saivat vastaansa Jooniassa, oli sitäkin vaarallisempi, kun yksi toisensa perästä heidän liittolaisistaan käytti hyväkseen Sisilian katastrofia kaivattuna tilaisuutena vapautuakseen heidän »ikeestään», s.o. päästäkseen raha-avustuksista Attikan liiton solakassaan. Näin viholliset ja tyytymättömät liittolaiset yhdessä kolmelta eri taholta ahdistivat sodalla ateenalaisia. Tätä sotaa on nimitetty Joonian sodaksi, mutta oikeastaan se on vain kolmannen peloponnesolaissodan jatkoa ja merkitsee, että painopiste tässä sodassa nyt oli siirtynyt Vähään-Aasiaan.

Täytyy ihailla sitä tarmoa, millä ateenalaiset vaikeassa ahdinkotilassaan ryhtyivät taisteluun tuota mahtavaa liittoutumaa vastaan. Heidän vastustajainsa vaarallisuus kuitenkin väheni, kun Alkibiades joutui riitaan sparttalaisten kanssa. Hän oli nimittäin Spartassa hankkinut itselleen monia kiihkeitä kadehtijoita, jotka käyttivät hyväkseen tyytymättömyyttä muutamien sodassa sattuneiden vastoinkäymisten johdosta työntääkseen syyn hänen niskoilleen ja saattaakseen hänet epäluulonalaiseksi petoksellisesta vehkeilystä.[179] Ei ollut vaikeata saada kansan mielipidettä käännetyksi maanpakolaista ja seikkailijaa vastaan, johon sisimmässään ei koskaan oltu oikein todella luotettu. Olipa kaikkein korkeimmalla taholla suunniteltu poliittinen murha, jotta päästäisiin näin vaarallisesta miehestä, ja käsky oli jo annettu sopivalle henkilölle, mutta Alkibiadesta varoitettiin ajoissa, ja hän pelastautui meren yli Persian satraapin Tissapherneen luo Sardeeseen.

Täällä hän näyttelee oikeauskoista persialaista niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Yhdellä iskulla yksinkertainen sparttalainen muuttuu komeaksi itämaalaiseksi. Kehnon doorilaisen puvun hän vaihtaa kallisarvoiseen persialaiseen vaateparteen, eikä kestä kauan, ennenkuin hän on oppinut uusien ystäviensä kielen. Mutta ennen kaikkea hän osaa hienolla maailmanmiehen käytöstavallaan ja persoonallisella viehätysvoimallaan täydelleen lumota tuon ylpeän itämaalaisen despootin ja tehdä hänet vahaksi käsissään.

Tissaphernes oli vain välikappale kunnianhimoisen maanpakolaisen käsissä, hänen valmistaessaan sovintoa ateenalaisten kanssa ja kostaessaan kiittämättömille sparttalaisille. Mutta nyt oli luonnollisesti meneteltävä ovelasti, tyydyttävä yhteen askeleeseen kerrallaan. Muuten voisi Tissaphernes, joka oli salakavala mies hänkin, ehkä ruveta epäilemään.

Alkibiades sai siis aluksi rajoittua yrittämään pelastaa Ateenaa perikadosta ja siten hankkimaan entisten maanmiestensä kiitollisuuden. Mutta Tissapherneen edessä hänen täytyi tietysti selittää politiikkansa persialaisten etuja ajavaksi. Tunnetulla, vakuuttavalla kaunopuheisuudellaan hän osoitti satraapille, ettei millään muotoa voinut olla Persian valtakunnan etujen mukaista saada sota pian loppumaan. Olisi tietysti parempi ja tulisi halvemmaksi antaa helleenien raadella toinen toisiaan, ja niin Tissaphernes voisi mielensä mukaan autella milloin mitäkin puolta. Persian politiikan ei siis tullut auttaa vahvempaa puolta — s.o. tällä kertaa sparttalaisia — enempää, kuin mitä kohtuullisuus vaati ja oli tarpeen sodan liekin vireillä pitämiseksi. Heidän liiallinen auttamisensa olisi vaarallista myöskin siksi, että he silloin voisivat asettua pysyväisesti Vähän-Aasian rannikolle, ja sitten heistä ei koskaan voitaisi päästä eroon.

Suunnilleen näin Alkibiades puhui. Ja suurkuninkaan satraappi kuunteli hänen sanojaan. Hän alensi sparttalaisten palkan ja huvikseen maksoi sitä epäsäännöllisemmin kuin ennen. Lupaustansa maksaa palkka peloponnesolaiselle miehistölle Tissaphernes ei tietystikään tahtonut rikkoa — eipä suinkaan! Ei oltu vain koskaan sovittu mitään palkan suuruudesta! Eikä liioin ollut hyvä antaa laivaväelle niin paljon rahaa — se vain käytti sen irstailuihin, jotka pilasivat sen sotakuntoisuuden. Tämän vastauksen viekas Alkibiades oli pannut hänen suuhunsa. Samoin pidätteli Tissaphernes, niin paljon kuin voi, kun tuli kysymykseen jokin sotahanke. Kuukauden toisensa perästä peloponnesolaislaivasto sai olla toimettomana. Saavuttaakseen tämän kielteisen tuloksen satraappi käytti tuota hyvin tunnettua keinoa, nimittäin upseerien lahjomista. Lahjottavuus oli nyt kuten aina kreikkalaisten päälliköiden tunnetusti heikko puoli.

Kaikesta tästä oli seurauksena, että terve toimintatarmo peloponnesolaisliiton keskuudessa lamaantui ja miehistö alkoi tuntea itsensä haluttomaksi ja osoittaa tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyydestä kasvoi epäluottamus sekä omiin päällikköihin että Tissapherneeseen. Satraapin sielussa iti jo ennestään epäluulon arka, versova taimi, jota Alkibiades hoiteli hellästi.

Kaikki tämä vaikutti sen, että ateenalaiset saivat jälleen tuulta purjeisiinsa. Silloin Alkibiadeen mielestä oli tullut aika antaa isänmaanrakkauden versoa jälleen. Hän alkaa vähitellen tunnustella sovinnon mahdollisuuksia maanmiestensä kanssa. Hän antautuu varoviin neuvotteluihin attikalaislaivaston päällystön vaikutusvaltaisimpien miesten kanssa. Hän uskottelee heille, että jos he kutsuvat hänet takaisin, hän vetäisi Tissapherneen ja samalla suurkuninkaan itsensä ateenalaisten puolelle.

Niin paljon vaikutti yhä vielä hurmaajan nimi ja niin hyvin oli valittu hänen tarjouksensa ajankohta, että sotilaat omin neuvoin valitsivat hänet yhdeksi päälliköistään. Ja tämän johdosta tuli niin armeijaan kuin laivastoonkin uutta elämää. Osaksi hänen suoranaisella johdollaan, osaksi hänen asiaan puuttumisensa tuloksena, attikalainen laivasto sai voiton toisensa perästä sillä seurauksin, että sparttalaiset tarjosivat rauhaa. Mutta suurin vaikutusvalta Ateenassa oli eräällä demagogilla, joka oli samaa ainesta kuin Kleon ja jolla oli yhtä vähän poliittisia ja sotilaallisia tietoja kuin hänellä. Hänen nimensä oli Kleophōn ja hän oli tehtailija myöskin, mutta ei valmistanut nahkaa, vaan soittokoneita. Hänen syytään on, että suotuisa rauhan saamistilaisuus jälleen ylimielisesti torjuttiin. Innokkaana demokraattina Kleophon, kuten Kleonkin, oli täynnä vihaa ja epäluuloa Sparttaa kohtaan, eikä hän sen tähden tahtonut tyytyä vähempään kuin tuhoamissotaan. Ja kansan suuri enemmistö oli lujasti vakuutettu, että Alkibiadeen johdolla voitaisiin saavuttaa mitä tahansa.

Lähinnä seuraavana aikana näyttikin sotatapahtumien kehitys osoittavan Kleophonin ja hänen kannattajiensa olevan oikeassa. Alkibiades sai edelleen voittoja ja valtasi takaisin useita tärkeitä paikkoja. Kansan riemuitessa ja tervehtiessä häntä triumfaattorina ja pelastajana hän palasi vuonna 408 niiden luo, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin olivat tuominneet hänet menettämään henkensä ja omaisuutensa. Hän sai takaisin kansalaisoikeutensa, hänen menettämänsä omaisuus korvattiin kunnialahjalla, se kivipylväs, johon oli merkitty hänen tuomionsa, syöstiin meren syvyyteen. Ja muistamatta lainkaan sitä hirveätä kurjuutta, mitä hän oli tuottanut kotimaalleen, kansa antoi hänelle rajattoman käskyvallan maalla ja merellä sekä kaikkien valtioasioiden ylimmän johdon. Periklestä lukuunottamatta ei kenellekään ateenalaiselle ollut koskaan uskottu niin suurta valtaa.

Mutta niitten kuukausien aikana, jolloin hän Ateenassa nautti kansan riemusta ja vallan makeudesta, oli tilanteessa idässä tapahtunut muutos, jonka täytyi tuottaa Ateenalle perikato. Sparttalaiset olivat lähettäneet lähetystön Susaan, ja sen oli onnistunut saada Dareios uskomaan olevan suurkuninkaan etujen mukaista, että Spartta pääsisi voitolle ratkaisevassa taistelussa. Sillä sparttalaiset olivat, päinvastoin kuin ateenalaiset, halukkaita tunnustamaan persialaisten herruuden Vähässä-Aasiassa. Tämän johdosta Dareios päätti käydä sotaa joonialaisia ja ateenalaisia vastaan aivan toisella tarmolla kuin aikaisemmin. Nyt persialaisten ehtymättömät rikkaudet piti otettaman käytäntöön antamaan sodalle ratkaiseva käänne.

Täten lopputulos oli selvä. Sillä jalansijan säilyttäminen kaukana Vähässä-Aasiassa oli perin uupuneelle Ateenalle vallan toisenlaatuinen tehtävä kuin torjua Persian hyökkäysarmeija omasta maastaan. Sparttalaiset ryhtyivät myöskin uusin voimin taisteluun, kun he antoivat päällikkyyden mainiolle strategilleen Lȳsandrokselle, miehelle, joka kykeni kilpailemaan Alkibiadeen kanssa myöskin häikäilemättömyydessä ja diplomaattisessa oveluudessa. Kunnian- ja vallanhimoinen kuten Alkibiades oli hänkin. Mutta »tahto päästä valtaan» oli ainoa intohimo, joka hallitsi Lysandrosta. Kaikkia muita halujaan hän oli, kuten oikean Spartan pojan tuli, oppinut pitämään kurissa. Rikkaus ja loisto, kauniit naiset, pöydän nautinnot — ei mikään sellainen houkutellut häntä, vain valta ja kunnia. Vaikka valtavia summia kulki hänen käsiensä kautta eikä yrityksiä hänen lahjomisekseen puuttunut, hän oli ja pysyi köyhänä. Hän oli kylmä ja ovela ihmistuntija ja laskelmien tekijä ja sentakia verraton käyttämään hyväkseen toisia omiin tarkoituksiinsa. Hän oli ainoa huomattava poliitikko, minkä Spartta on tuottanut, mutta päämääränsä saavuttamiseksi hän ei kammoksunut mitään keinoja: lahjuksia, petosta, väärää valaa yhtä vähän kuin raakuuttakaan. »Kun leijonannahka ei riitä, täytyy jatkaa ketunnahalla», oli hänellä tapana sanoa.[180] Toinenkin lausuma, jota mainitaan hänen sanoinaan, on, että »poikia petetään arpanappuloilla, miehiä sen sijaan väärillä valoilla.»

Sodan viimeisestä, jännittävästä näytöksestä muodostui kaksintaistelu kahden sellaisen erinomaisen persoonallisuuden kuin Alkibiadeen ja Lysandroksen välillä. Vähässä-Aasiassa he joutuivat mittelemään voimiaan. Mutta Lysandros ei antanut vastustajansa houkutella itseään meritaisteluun, jota tämä toivoi. Sparttalaisethan elivät persialaisten palkalla, ja tämä oli suurkuninkaan politiikassa tapahtuneen käännöksen jälkeen tullut niin runsaaksi, että heillä oli kaikki voitettavanaan antaessaan ateenalaisten kuluttaa varojaan toimettomuudessa, josta oli seurauksena sotilaskurin höltyminen.

Lopulta Alkibiadeen täytyi omin neuvoin koettaa hankkia palkkaa ja elintarpeita väkensä ylläpitämiseksi. Hän lähti senvuoksi mukanaan osa laivastoa retkelle pitkin Vähän-Aasian rannikkoa kiskomaan pakkoveroa sellaisilta kaupungeilta, jotka olivat luopuneet ateenalaisista. Tällä tavoinhan hän voi toimittaa kuitenkin edes jotakin. Mutta alipäällikköään, joka jäi paikoilleen muun laivaston kanssa, hän kielsi nimenomaan antautumasta taisteluun lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen kanssa. Mies oli kuitenkin luonteeltaan omavaltainen ja tyhmänrohkea. Ja kun hän oli Alkibiadeen lapsuudenystävä, hän ajatteli ehkä, ettei hänen tarvinnut pitää niin tarkasti hänen määräystään. Niinpä hän antoikin Lysandroksen houkutella itsensä taisteluun ja joutui perinpohjin tappiolle. Kun oli tarjoutunut tilaisuus saada helppo voitto, tuli siis Lysandroksen toimettomuudesta heti loppu. Hänen sitkeä sparttalainen itsehillintänsä oli voittanut ateenalaisten hermostuneen innon.

Epäilemättä Alkibiades olisi helposti korjannut tämän tappion, jos hän edelleen olisi saanut olla häiritsemättä asiain johdossa. Mutta ei tarvittu enempää kuin tämä yksi epäonnistuminen, jotta hänen vihollisensa saivat yliotteen Ateenassa. Koko hänen asemansa perustui siihen uskoon että hän oli voittamaton. Ateenalaisilla oli mielettömän korkea käsitys hänestä. He suorastaan kuvittelivat, ettei sille miehelle ollut mikään mahdotonta. Jos hän ei voittanut, sen täytyi johtua siitä, ettei hän yksinkertaisesti tahtonut voittaa. Siispä hän oli kavaltaja, jonka viholliset olivat ostaneet, jotta hän voisi näiden avulla tuhota ateenalaiset. Ateena täyttyi huhuista, miten hän käytti väärin ylipäällikkyyttään viettääkseen hurjaa elämää hetairain ja juomaveikkojen kanssa, ja miten hän oli rakennuttanut itselleen kalliita linnoja Traakiaan, kun ei viihtynyt isänmaassaan.

Ei ollut ihmeteltävää, että kansa uskoi kaiken sen pahan, mitä puhuttiin miehestä, joka aina oli tehnyt itsensä tunnetuksi suurena viikarina ja elostelijana. Mutta ateenalaiset unohtivat, että Alkibiades suurine vikoineen oli kuitenkin ainoa mies helleenisessä maailmassa, joka oli Lysandroksen vertainen. Ei ollut lainkaan vaikeata Alkibiadeen vihollisille ajaa asiat siihen, että ateenalaiset toisen kerran erottivat hänet päällikkyydestä. Hänen poliittinen osansa oli ainiaaksi loppuun näytelty. Hän lähti silloin linnoihinsa Traakiaan.

Seuraukset siitä, että Alkibiades oli poissa, ilmenivät heti. Kesällä 406 tuli Ateenaan surusanoma, että koko attikalaislaivasto oli suljettu Lesboksen satamaan.

Mutta tämän hirveän onnettomuuden kohdatessa ateenalaiset osoittivat ihailtavaa toimintatarmoa. Hallitus ja kansa, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, ponnistivat kaikki voimansa yrittäessään toimittaa apua hädänalaiselle laivastolleen ja niinmuodoin torjua muuten välttämättömän Ateenan merivaltaa uhkaavan katastrofin. Kuumeisella innolla onnistuttiin uskomattoman lyhyessä ajassa osittain rakentamaan uudesta, osittain saattamaan sotakelpoiseen kuntoon satakunta laivaa. Nyt, kuten Salamiin luona, melkein koko asekuntoinen väestö astui laivoihin. Koska kaikki kassat oli tyhjennetty, täytyi tarpeellisten varojen saamiseksi sulattaa ne kultaiset ja hopeiset uhrilahjat, jotka oli asetettu Athenen Akropoliilla olevaan temppeliin. Tämän epätoivon vimmaan saatetun kansan sankarillisen voimainponnistuksen palkintona olikin menestys. Uusi laivasto sai jäljelläolevien liittolaisten avulla täydellisen voiton sparttalaisista etelään Lesboksesta vuonna 406. Se oli suurin meritaistelu, minkä helleenit koskaan olivat taistelleet keskenään. Saarrettu Ateenan päälaivasto oli pelastettu.

Ateenalaisten voitoniloa synkistytti kuitenkin se surusanoma, että paljon ihmishenkiä oli tuhoutunut. Taistelun jälkeen puhkesi nimittäin kova myrsky, niin etteivät ylipäälliköt voineet tehdä mitään miehistön pelastamiseksi niistä vahingoittuneista laivoista, jotka ajelehtivat ohjausta vailla. Enemmän kuin tuhat haaksirikkoutunutta sai kuolemansa aalloissa. Intohimoisessa tuskassaan niiden menetysten johdosta, jotka olivat kohdanneet melkein jokaista Ateenan kotia, kansa etsi syntipukkia. Kuusi laivaston komentavista ylipäälliköistä asetettiin kansan tuomioistuimen eteen ja tuomittiin kuolemaan. Yksi heistä oli Perikles nuorempi, suuren Perikleen ja Aspasian poika. He saivat kaikki ateenalaisen tavan mukaan tyhjentää kuoleman tuottavan myrkkymaljan, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiorahastoon.

Aivan syyttömiä he eivät varmaan olleet, sillä jos jokainen heti taistelun päätyttyä olisi lähettänyt pelastusretkikunnan sen sijaan, että he silloin pitivät yhteisiä neuvotteluja siitä, miten olisi meneteltävä, niin olisi moni urhea mies voinut säästyä surkeasta kuolemasta, ennenkuin myrsky puhkesi. Voi myöskin ymmärtää, kuinka syvää liikutusta täytyi herättää kuulijoissa, kun Ateenan kansankokouksessa astui esiin eräs mies ja sanoi: »Ateenalaiset, minä olin itse yksi noista haaksirikkoisista. Pelastuin vain siten, että minun oli onnistunut kavuta eräälle tyhjälle jauhotynnyrille. Mutta minun toverini, jotka ympärilläni vaipuivat meren syvyyteen, rukoilivat minua, jos tulisin pelastetuksi, kertomaan Ateenan kansalle, miten sen sotapäälliköt olivat jättäneet sotilaansa kuolemalle alttiiksi, sittenkuin nämä olivat urhoollisesti taistelleet isänmaansa puolesta.»

Kansan rajaton suru ja harmi ei antanut anteeksi sitä oikeudenvastaista, meluisaa tapaa, millä kysymystä syytettyjen syyllisyydestä käsiteltiin. Suuttumuksessaan kansankokous päätti itse tuomita heidät sen sijaan, että olisi luovuttanut asian lailliselle tuomioistuimelle. Olivatpa sotapäälliköt olleet rikollisia tai ei, kuitenkin on varmaa, että tässä poikettiin säännöstä, että syyllisellä on oikeus lailliseen tutkimukseen ja oikeudelliseen suojaan yhtä hyvin kuin syyttömälläkin. Ei edes pahimmille rikoksellisille ateenalaisilla ollut tapana tehdä tällaista vääryyttä. Miksi he tekivät sitä nyt miehille, jotka äsken olivat saavuttaneet ihanan voiton maalleen?

Mutta kansa oli kaikkien ponnistusten jälkeen sellaisessa hermojännityksen ja ylikiihtyneisyyden tilassa, ettei se enää ollut syyntakeinen. Se ei ollut kansa, se oli ihmisjoukko, jonka syvimpiä ja alkuperäisimpiä tunteita, rakkautta lähimpiin omaisiin oli loukattu. Jäljellejääneet eivät ajatelleet muuta kuin miten heidän rakkaansa olivat saaneet taistella pitkän ja tuskallisen taistelun kuoleman kanssa, kun sitävastoin toiset, joiden olisi pitänyt ojentaa heille auttava kätensä, olivat palanneet vahingoittumattomina kotiin. Näistä ihmisistä oli hävinnyt kokonaan valtiotunne, ja jäljellä oli vain vaistoja, jotka huusivat kostoa. Kun Sokrates osoitti, että koko menettelytapa ei ollut laillinen tuomio, vaan oikeusmurha, antoi kansa tietää, että sillä »oli oikeus tehdä, mitä se halusi!» Siis: kansantahto on laki! Se oli huippuunsa kehitettyä demokratiaa. Tuomio on todistus niistä ylen surkeista oloista, siitä hajoamistilasta, joka nyt vallitsi Ateenassa.

Jäljestäpäin ateenalaiset häpesivät syvästi menettelyään. He tekivät kansanpäätöksen, että ne miehet, jotka tuomiota langetettaessa olivat johtaneet kansaa harhaan, piti vangittaman ja asetettaman syytteeseen. Syytettyjen onnistui kuitenkin pakenemalla välttää oikeutta. Mutta rangaistus oli sen sijaan kohtaava koko kansaa.

Ateenalaiset ärsyttivät vielä enemmän Nemesistä[181] hylkäämällä ne rauhantarjoukset, joita sparttalaiset tekivät tämänkin tappion jälkeen. On käsittämätöntä, etteivät he olleet oppineet mitään Kleonin ja Kleophonin ylimielisyyspolitiikasta! Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Rankaisevaksi kädeksi tuli Lysandros. Katkaistakseen Ateenalta viljantuonnin Mustanmeren maista hän siirsi sotanäyttämön Hellespontokseen — suunnitelmallisesti toimeenpantu nälkäsaarto siis. Ottamatta huomioon Alkibiadeen varoituksia[182] ateenalaisten johtajat antoivat Hellespontoksessa viekkaan lakedaimonilaisen pettää itsensä. He antoivat Alkibiadeelle sellaisen pilkallisen vastauksen, että nyt ei ollut hänellä, vaan heillä päällikkyys.[183] Mutta rangaistukseksi vihollinen yllätti heidät aivan äkkiarvaamatta Aigospotamoin luona Traakiassa, ja Lysandros valtasi melkein koko laivaston, ilman että se, sikäli kuin näytti, edes yrittikään vastarintaa. Tämä suorastaan uskomaton voitto ei maksanut sparttalaisille yhtä ainoata laivaa tuskinpa yhtä ainoata miestäkään.

Uutta laivastoa Ateena ei enää kyennyt rakentamaan, ja merikaupunki ilman laivastoa, sen kohtalohan on selvä. Sydäntäsärkevä olikin se voivotus ja valitus, millä sanoma tästä hirveästä katastrofista otettiin vastaan Ateenassa. Surusanoma saapui yöllä, ja »valitushuudot etenivät Peiraieuksesta pitkien muurien välissä aina kaupunkiin saakka, toisen kertoessa sanoman toiselle», sanoo historioitsija Ksenophon, joka jatkaa Thukydideen keskeytynyttä peloponnesolaissotien historian kuvausta. »Sinä yönä», hän sanoo, »ei kukaan nukkunut, sillä ei surtu vain surmansa saaneita, vaan oltiin huolissaan siitä kohtalosta, mikä odotti ateenalaisia itseään.»

Heidän liittolaisiltaan ei nyt ollut apua odotettavissa — he luopuivat yleisesti. Lysandros saapui Ateenaan antaakseen periviholliselle kuoliniskun, mutta hän ei hätäillyt, sillä eihän saalis kuitenkaan pääsisi hänen käsistään. Ei asevoimin, vaan nälkäsaarrolla Ateena oli taivutettava. Kaupunki saarrettiin sekä maan että meren puolelta. Mitä auttoivat nyt kaikki erinomaiset toimenpiteet Ateenan puolustuksen lujittamiseksi, mitä auttoi se, että sen kansa lähestyvän kuolemanvaaran uhatessa oli vannonut Akropoliilla juhlallisen valan yleisestä sovinnosta ja vilpittömästä yksimielisyydestä! Kun nälänhätä ja kurjuus alkoivat käydä sietämättömiksi ja joukko ihmisiä oli kuollut nälkään, oli pakko pyytää sparttalaisilta rauhaa millä ehdoin hyvänsä. Se tapahtui kuitenkin vasta veristen puoluetaistelujen jälkeen, joiden aikana Kleophon tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Spartan kansankokouksessa ateenalaisten lähettiläät kohtasivat myöskin Spartan liittolaisten edustajia. Ja useat heistä, varsinkin korinthoslaiset ja thebalaiset, olivat siinä määrin kiukuissaan ateenalaisille, etteivät he tahtoneet tyytyä vähempään, kuin että tuo vihattu kaupunki hävitettäisiin maan päältä ja asukkaat myytäisiin orjiksi. Mutta tähän kostonhimoiseen ehdotukseen sparttalaiset antoivat vastauksen, joka on heille ikuiseksi kunniaksi. »Ei ole», he sanoivat, »oikeutta tehdä orjaksi kansaa, joka kerran mitä suurimmassa hädässä on tehnyt suurtyön Hellaan hyväksi.»

Luonnollisesti poliittiset vaikuttimet aiheuttivat perimmältään tämän lausunnon. Jos Ateena hävitettäisiin, sparttalaiset joutuisivat heti riitaan thebalaisten, mahtavimpien liittolaistensa kanssa Attikan omistuksesta. Sellainen teko, minkä liittolaiset tahtoivat tehdä, olisi sitäpaitsi vaikuttanut järkyttävästä laajoissa osissa helleenistä maailmaa, ennen kaikkea joonialaisten keskuudessa, ja saanut aikaan muutoksen mielialassa Sparttaa kohtaan. Ja mitäpä sparttalaiset olisivat tehneet Attikalla? Pääkaupungin alenevaa asukaslukua varten he saivat tarpeeksi väestöä Messeniasta. Jos sitävastoin thebalaiset saisivat Attikan, he tulisivat liian mahtaviksi. Mutta jos säästettäisiin ateenalaiset ja pidettäisiin heitä tiukasti kurissa, saataisiin heistä varmastikin tilaisuuden tullen käyttökelpoinen ase käytettäväksi Korinthosta ja Thebaa vastaan, ja heistä tulisi liittolaisina hyvä lisä Spartan mahtikeinoihin. — Mutta joskin tällaiset poliittiset hyötynäkökohdat olisivatkin olleet ratkaisevina sparttalaisten esiintymiseen tuona hetkenä, niin täytyy kuitenkin, kuten eräs nykyajan historioitsija sanoo, »vielä tänään kaikkien, jotka rakastavat Ateenaa, olla sparttalaisille kiitollisia tästä inhimillisyyden ilmauksesta; sillä jos nuo toiset olisivat saaneet tahtonsa perille, olisi tuskin jäänyt kiveä kiven päälle Perikleen Ateenasta». Se olisi saanut jakaa Niniven ja Sybariin kohtalon.

Ne ehdot, joilla sparttalaiset suostuivat rauhaan, olivat, että ateenalaisten oli luovuttava alusmaistaan ulkopuolella varsinaisen Hellaan, revittävä laajat ja kalliit linnoituksensa ja luovutettava koko laivastonsa paitsi kahtatoista laivaa. Ateenalaisten ei auttanut muuta kuin mukautua voittajan tahtoon, sillä ankara nälänhätä raivosi kaupungissa. Näin he saivat rajoittua Attikan ja Salamiin omistukseen. Rauhan solmiamisen jälkeen heidän täytyi tehdä liitto perivihollisensa kanssa ja sitoutua auttamaan tätä kaikkialla maalla ja merellä. Nämä sopimukset tehtiin vuonna 404 e.Kr.

Sen jälkeen tuli viimeinen traagillisen vihlova vahvistus Ateenan kukistumisesta. Lysandros purjehti kaupungin satamaan, ja ylimielisen riemun vallitessa ja huilujen soidessa hänen väkensä alkoi repiä maahan Ateenan muureja. Hellaan ei enää tarvinnut pelätä »sortajiansa». Ja vapaus oli saavutettu — kiitos Persian kuninkaan taloudellisen avun.[184]

* * * * *

Peloponnesolaissodan loppu on perimmältään luettava sen onnettoman Perikleen maltillisesta politiikasta poikkeamisen tilille, jonka ateenalaiset tekivät, antaessaan Alkibiadeen kunnianhimon houkutella itsensä Sisilian valloitusretkeen. Tämän päättyminen hirveään katastrofiin ei tosin ollut ollenkaan välttämätöntä, vaan se johtui siitä ateenalaisten epäviisaasta toimenpiteestä, että he ratkaisevalla hetkellä panivat retkikunnan aikaansaajan pois pelistä. Mutta vaikka yritys olisi onnistunutkin, Sisiliaa ei kuitenkaan koskaan olisi voitu liittää attikalaisvaltion kehyksiin — siihen oli saari aivan liian suuri ja kaukana sijaitseva. Tällainen alusmaa olisi vain lisännyt Ateenan vihollisten lukumäärää ja hajoittanut sen voimia.

Huolimatta siitä kauheasta mieshukasta, minkä ateenalaiset olivat kärsineet Sisiliassa, he tointuivat kuitenkin jokseenkin entiselleen; ja heidän sitkeä taistelunsa kuolettava haava ruumiissaan on ihailtavinta koko tässä sodassa. Tämän melkein yli-inhimillisen kestävyytensä avulla heillä oli mahdollisuuksia pelastaa ainakin oma riippumattomuutensa, kun heidän kohtalonsa ratkaisi persialaisten asiaan puuttuminen vuonna 408.

Kuta kauemmin tätä turmiotatuottavaa veljessotaa kesti, sitä julmemmiksi, verenhimoisemmiksi ja villimmiksi ihmiset tulivat. Kauhistuttavan nopeasti villiytyminen levisi. Se sopusointuinen kohtuullisuus, joka muinoin oli ollut tavoittelemisen arvoinen helleeninen hyve, tuli nyt halveksituksi ja leimattiin heikkoudeksi, kun taas tunnotonta kiihkoa pidettiin miehuutena.[185]

Kauheimpia olivat ne kansalaissodat, joita peloponnesolaissota toi muassaan, siksi että kansanpuolue yleensä haki apua Ateenasta, mutta harvainvaltainen puolue Spartasta. Missä tällaisia rikkirepiviä sotia puhkesi, siellä poliittisten vastustajien murhat ja heidän omaisuutensa takavarikoiminen kuuluivat päiväjärjestykseen. Kun lukee Thukydideen kertomusta sisäisistä levottomuuksista Korfussa, noista alituisista joukkomurhista poliittisten rangaistusten varjolla, lukee, miten apua etsivät raahataan temppeleistä, miten isät murhaavat poikiaan ja miten toinen puolue sytyttää taloja palamaan, niin että koko kaupunki on vähällä palaa, silloin saa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin väkivallahtekoihin kansalaissota voi ihmiset saada.

Aluksi tällaiset hirmuisuudet herättivät huomiota, mutta myöhemmin ne muodostuivat melkein tavaksi koko helleenisessä maailmassa, myrkyttivät yhteiskuntahengen ja raaistivat yksilöitä kaikkialla. Hellaan kansa alkoi olla ydintä myöten pilaantunutta.

Kirjallisuutta, joka käsittelee peloponnesolaissotaa.

Friedrich Blass, Die attische Beredsamkeit.

Ivo Bruns, Das literarische Porträt der Griechen im fünften und vierten Jahrhundert v. Chr.

Hans Delbrück, Die Strategie des Perikles, erläutert durch die Strategie Friedrichs des Grossen.

Wilhelm Ebstein, Die Pest des Thukydides (kirjallisuusviittein).

J. von Pflugk-Harttung, Perikles als Feldherr.

Gustav Friedrich Herzberg, Alcibiades, der Staatsmann und Feldherr (seikkaperäisin kirjallisuusviittein).

Henry Hussaye, Histoire d'Alcibiade et de la république athénienne depuis la mort de Périclés jusqu'à l'avénement des trente tyrans.