VIITTEET

[1] Loppu-e ei äänny, ensimm. é lähentelee ä:tä.

[2] Pers. Ahura Mazda, »viisas vallitsija». (Suomentajan huomautus.)

[3] Ahriman l. Angramainju, »paha henki». (Suomentajan huomautus.)

[4] Menstruaalinen = kuukautisiin kuuluva. (Suomentajan huomautus.)

[5] Askeesi = kieltäytyminen, lihan kuritus. (Suomentajan huomautus.)

[6] Lystikäs legenda kertoo, että hän matkallaan Vishtaspin luo kohtasi kaksi muuta ruhtinasta, joita hän koetti taivuttaa »omaksumaan puhtaan opin ja luopumaan pahoista töistään». Mutta he eivät välittäneet hänen sanoistansa. Silloin Zarathustra rukoili jumalaa, ja tämä nostatti myrskytuulen, joka tempasi molemmat kuninkaat ilmaan ja liehutteli heitä maan ja taivaan välillä kansan suuresti ihmetellessä. Paikalle lensi myöskin kaikilta ilmansuunnilta lintuja, jotka parveilivat ruhtinasten ympärillä ja nokin ja kynsin repivät heistä irti lihan, kunnes luut putosivat maahan.

[7] Herodotos kertoo, että Kroisoksen varustautuessa tuli muuan viisaudestaan kuuluisa lyydialainen ja sanoi kuninkaalle: »Herra kuningas, sinä varustaudut sotaretkelle miehiä vastaan, joilla on nahkaiset housut ja samoin kaikki muutkin vaatteet nahasta ja jotka eivät nauti herkkuja, vaan syövät, mitä voivat saada, sillä he asuvat karussa maassa. He eivät juo myöskään viiniä, vaan pelkästään vettä, eikä heillä ole viikunoita syötäväksi eikä mitään muutakaan hyvää. Jos nyt voitat, niin mitä sinä voit ottaa heillä, kun heillä ei mitään ole? Jos taas joudut tappiolle, niin ajattelepa kaikkea hyvää, mitä silloin menetät. Sillä jos he pääsevät meidän nautintojemme makuun, he eivät niistä luovu, emmekä heistä koskaan erillemme pääse.»

Tämä lausunto johtaa mieleen erään tapahtuman Kustaa Vaasan vapaussodasta. Taalalaiset ovat leiriytyneet Brunbäckin lautan luo. Kristian Tyrannin kätyri, tanskalainen piispa Jens Beldenacke on lähtenyt liikkeelle heitä kurittamaan. Hän kysyy, miten on mahdollista, että noin köyhä maankolkka voi saada kokoon niin paljon väkeä. Hänelle vastataan: »Tämä kansa on tottunut niukkoihin herkkuihin. Parhaasta päästä he juovat vain vettä; ja kun on tarpeen, he tyytyvät pettuleipään.» Tämän ja samantapaisten n.s. historiallisten lausuntojen vaellusten tutkiminen voisi ehkä johtaa kiintoisiin tuloksiin.

Suuri ero on kuitenkin siinä, että tanskalainen piispa oli varovaisempi kenraali kuin kuningas, jonka nimi on tullut miljoonikon vertauskuvaksi. Sillä Kroisos ei ajatellut eikä sanonut kuten Jens Beldenacke: »Ketkä voivat syödä puuta ja juoda vettä, niitä ei voita pirukaan, saatikka ihminen. Veljet, lähtekäämme täältä oikopäätä tiehemme.»

[8] Herodotoksen kertomus tuntuu epätodennäköiseltä nykyaikaisesta Itämailla matkustavasta, joka usein saa todeta, että hevonen ja kameeli viihtyvät hyvin yhdessä. Tämä johtuu kumminkin tottumuksesta samoin kuin yhdessä kasvaneiden kissan ja koiran sopeutuminen. Lyydialaisten hevoset eivät luultavasti koskaan aikaisemmin olleet nähneet kameelia eivätkä tunteneet sen hajua. Siitä johtui niiden järjetön kauhu noita merkillisiä kyttyräselkäisiä otuksia kohtaan.

[9] Herodotos kertoo, että hän itse oli käynyt taistelukentällä ja nähnyt siellä persialaisten ja kreikkalaisten pääkalloja eri kasoihin ladottuina. Hän teki silloin sen huomion, että persialaisten kallot olivat »niin hauraita, että jos niitä vain iski kivensirulla, niihin syntyi reikä, kun sitä vastoin egyptiläisien olivat niin kovia, että niitä tuskin sai särkymään vartavasten valitulla kivellä». Alkuasukkaat selittivät ilmiön siten, »että egyptiläiset ajelivat päänsä paljaaksi jo lapsena ja sen vuoksi pääkoppa kovettui auringonpaisteessa. Tämä onkin», Herodotos sanoo, »syynä siihen, että he eivät tule kaljupäiksi. Egyptiläisissä tapaa näet paljoa vähemmän kaljupäitä kuin muiden kansojen keskuudessa. Syynä siihen, että persialaisilla on niin hauraat kallot, on sitävastoin se, että he alun pitäen hemmoittelevat itseänsä pitämällä huopaisia päähineitä.»

[10] Tietenkään ei ollut ketään, joka niin vaaralliselle ja oikulliselle miehelle olisi uskaltanut sanoa totuuden. Herodotos kertoo oivan kaskun, miten Kambyseen omahyväisyyttä imarreltiin. »Kerran hän kysyi neuvonantajillaan, minkälaisena miehenä he pitivät häntä verrattuna hänen isäänsä Kyyrokseen. He vastasivat, että hän oli suurempi kuin isänsä, sillä hänellä oli kaikki, mitä tuollakin, ja lisäksi hän oli hankkinut Egyptin. Mutta Kroisosta, joka oli läsnä, ei vastaus tyydyttänyt, vaan hän sanoi Kambyseelle: 'Minun mielestäni sinä et vedä vertoja isällesi, sillä sinulla ei ole sellaista poikaa, minkä hän jätti jälkeensä.' Kambyses tuli iloiseksi tämän kuullessaan ja ylisti Kroisoksen vastausta.»

[11] Valtaistuimelle noustessaan hän otti haaremiinsa toisten ylhäisten naisten mukana kaksi Kyyroksen tytärtä, joista toinen oli veljensä Kambyseen leski. Samoinkuin Egyptin faaraot naivat monet Persiankin kuninkaat sisarensa tai sisarpuolensa. Ottipa Artakserkses II sitäpaitsi oman tyttärensäkin puolisokseen.

[12] Rawlinsonin jäljennös on kaikesta tarkkuudestaan huolimatta aikojen kuluessa osoittautunut osittain virheelliseksi ja puutteelliseksi. Senvuoksi toivottiin yhä hartaammin saatavan Rawlinsonin teksti tarkistetuksi nykyajan teknillisillä apuneuvoilla, ennenkuin ilma ja vesi ehtisivät korvaamattomalla tavalla piirtokirjoitusta vahingoittaa. Mutta mistä saada oikea mies vaikeaan tehtävään? Ensimmäisen onnistuneen yrityksen teki vuonna 1903 amerikkalainen Williams Jackson. Hän oli Rawlinsonin jälkeen ensimmäinen oppinut, joka uskaltautui hengenvaaralliseen nousuun kallio veistoksen tarkasteluun. Hänen onnistui ottaa valokuvia tekstin sellaisista osista, jotka olivat antaneet aiheita erilaiseen tulkintaan. Mutta myöhemmin täydensi hänen työnsä tuloksia kaksi englantilaista tutkijaa, King ja Thompson, jotka 70 metriä pitkän köyden varassa laskettiin piirtokirjoitusten ääreen. Muutamien viikkojen työskentelyn jälkeen he saivat jäljennöksensä valmiiksi, ja sitten British Museum voi julkaista tarkistetun tekstipainoksen.

[13] Asettaa Prokrusteen-vuoteeseen = väkisin sovittaa asiat ennakolta valmiisiin kaavoihin, joihin ne eivät sovi. (Suomentajan huomautus.)

[14] Tämän ajan on Evans runsaitten löytöjen perusteella jakanut kolmeen jaksoon, joissa jokaisessa on kokonaista kolme alajaksoa. Myöhemmin saamme nähdä, miten tällainen jako on ollut mahdollinen. Eri ajanjaksoille tyypilliset sivistysesineet ovat täällä kuten niin monilla muilla esihistoriallisilla sivistysalueilla erimuotoisia ja -värisiä saviastioita erilaisine koristemalleineen, joita on löydetty enemmän tai vähemmän särkyneinä eri ajanjaksojen kerrostumisia. Varsinkin koristeaiheet ovat tärkeitä maljakkojen ikää arvioitaessa.

Kreikkalaisen saviteollisuuden erikoistuntija päättelee sellaisen saviastian iän yhtä varmasti kuin vanhan posliinin tuntija omalla alallaan. Loistavana todistuksena siitä, miten pitkälle ihminen voi päästä kiinteästi keskittymällä erikoistehtäväänsä, jota varten on kuin luotu, on englantilainen Beazley, hienoin kreikkalaisen saviteollisuuden tuntija, mitä milloinkaan on elänyt. Tosin hänen erikoisalansa on paljon myöhemmällä ajalta, mutta esimerkki on joka tapauksessa valaiseva.

Beazley on erikoisesti tutkinut maljakoita, joissa on punaiset kuviot mustalla pohjalla; tämä muotisuunta alkoi noin 530 e.Kr. syrjäyttää vanhempaa muotia, jossa oli mustat kuviot savipohjalla, ja se säilyi noin vuoteen 300 e.Kr. Jo 22-vuotiaana Beazley esiintyi harvinaisen varmana tyylintuntijana tällä alalla. Sittemmin hän on vuosikymmeniä tehnyt järjestelmällistä työtä tutkiakseen ja jäljentääkseen kaikki punakuvioiset kreikkalaiset maljakot. Hän on valokuvannut tai piirtänyt käytännöllisesti katsoen joka ainoan olemassaolevan sellaisen maljakon, voidaanpa sanoa miltei jokaisen savisirpaleenkin, jossa on nuo luonteenomaiset punaiset kuviot. Hän on myös keksinyt enemmän kuin puoli sataa kreikkalaista maljakkomaalaria, joita ei aikaisemmin tunnettu. »Beazleyn muisti», sanoo Frederik Poulsen, »on niin ainoalaatuinen, että jos hänelle mainitsee minkä tahansa missä kreikkalaisessa tai italialaisessa maaseutumuseossa hyvänsä olevan punakuvioisen maljakon, hän voi silmänräpäyksessä lyijykynällä piirtää maljakkokuvan sommitelman, vieläpä lisäksi selostaa, miten hartian ja rinnan lihaksia, polviniveltä ja jalkoja on käsitelty asianomaisessa maljakossa. Varsin hyvin voi arvioida hänen aivojensa tällä tavalla hallitsevan noin 40.000 punakuvioista maljakkoa.»

Muutamia vuosia sitten Kööpenhaminassa sijaitseva Ny Carlsbergin glyptoteekki, jossa Poulsen on johtajana, hankki joukon kreikkalaisia maljakoita, joiden tyyliä ja ikää oli vaikea määrätä. Poulsen otti silloin mukaansa valokuvakokoelman niistä ja lähti kiertomatkalle useiden, eri maissa asuvien erikoistuntijoiden luo. Näiden joukossa oli Louvre’in museon oppinut konservaattori Pottier, joka on Ranskan etevin kreikkalaisten maljakkojen erikoistuntija, sekä Walters, saman alan tuntija British Museumissa. Poulsen kertoo matkansa tuloksista seuraavaa:

»Kukin heistä huomautti jostakin seikasta, johon en aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiotani, mutta heidän arviointinsa eivät olleet paljon tarkempia kuin omanikaan. Sitten tulin Oxfordiin ja tapasin ensi kerran Beazleyn henkilökohtaisesti.»

Ensimmäiseen kysymykseensä Poulsen sai heti vastauksen: »Tuon maljakon on koristanut eräs punakuviotyylin aikaisemman kauden maalari, joka oli työssä eräällä tehtailija Euergideellä ja myöskin kerran tilapäisesti toisella, Khelis-nimisellä tehtailijalla.»

Isku toisensa jälkeen osui naulan kantaan: Muuan maljakko oli »Tyskiewicz’in kokoelman mestarin» työtä, maalarin, jonka oivallisin teos on suuri viinimalja, joka aikaisemmin kuului kreivi Tyskiewiczin kokoelmaan ja nyt on Bostonissa, toinen maljakko oli Bologna-Boreasmaljakon mestarin käsialaa, j.n.e.

»Tyylinmäärittelyjen luotettavuus», Poulsen jatkaa, »varmistui minulle käydessäni seuraavina päivinä British Museumissa, sekä kokoelmissa että kirjastossa. Vielä valtavammalta vaikutti Beazleyn muisti, kun näiden eri maljakoiden syntyperä tuli kysymykseen: joku niistä oli aikaisemmin ollut Woodyatin kokoelmassa Napolissa, toinen Jekyllillä Cambridgessa, ja Beazley tunsi ne kuitenkin vain huutokauppaluetteloiden usein mikroskooppisen pienistä kuvista. Tällöinkin totesin Lontooseen palattuani hänen olevan oikeassa, mutta tunteakseni erään kuvassa olevista maljakoista minun täytyi käyttää suurennuslasia; Beazley oli muutamassa minuutissa löytänyt, mitä minun olisi vuosikausia pitänyt turhaan etsiä.

[15] Eräät rotumerkit viittaavat siihen, että kreettalainen sivistyskansa oli sekaantunut kansanainekseen, joka oli sukua Vähän-Aasian heettiläisille.

[16] Täällä ahersi keskimäärin 120 miestä. Schliemann oli antanut itse kantajoukolle ylväät homeroslaiset nimet. Kuului komealta — Dörpfeld kertoo —, kun kuuluisia nimiä huudettiin ja työmiehet ylpeästi vastasivat: »Täällä!» milloin »Agamemnonin», milloin »Odysseusta» tai »Akhilleusta» mainittaessa.

Turkkilaisien viranomaisten kanssa ei ollut erikoisen hauskaa olla tekemisissä. Kesken kaivaustöitä vuonna 1882 he yhtäkkiä keksivät kieltää kaikki mittaukset ja piirustukset kaivausalueella, pelosta että arkeologien mieleen juolahtaisi ruveta tekemään piirustuksia nykyaikaisista linnoituksista, jotka olivat sieltä kuuden kilometrin päässä. Vasta usean kuukauden kuluttua Saksan Konstantinopolin-lähettilään onnistui saada kohtuuton kielto peruutetuksi, ja Dörpfeldin sallittiin kahden turkkilaisen upseerin alituisen valvonnan alaisena suorittaa piirustus vuoden kaivaustuloksista. Mutta vuonna 1894 Turkin hallitukselta tuli äkkiä kielto, ettei töitä lainkaan saatu jatkaa, ja tätä päätöstä oli aivan mahdotonta saada muuttumaan. Nykyaikaiset patterit olivat muka liian lähellä!

[17] Näiden joukossa kokonaisia 9 000 kultaista korvarengasta ja muita sentapaisia pieniä kultaesineitä.

[18] Suurin otsaripa on koottu yli 16 000:sta pienestä kultarenkaasta ja kultalehdestä.

[19] Kuten hyvä arkeologinen perimätapa tällaisissa tapauksissa nykyjään vaatii, Dörpfeld tyytyi kaivamaan esiin vain sen verran kuin tarvittiin kaikkien olennaisten kysymysten selvittämiseksi ja säästi loput myöhempien aikojen arkeologeille, joilla oli paremmat teknilliset mahdollisuudet. — Samalla tavalla ovat esim. Ruotsin arkeologit menetelleet kaivaessaan esille lautta-asuinpaikkoja Alvastrassa.

[20] Mutta toiselta puolen Schliemann teki Tirynsissä — »muurien vyöttämässä», kuten Homeros sitä nimittää — mitä kohtalokkaimman erehdyksen. Tosin Dörpfeld viime hetkessä esti häntä linjoittamasta linnan muureja, joiden Schliemann luuli olevan »vain» roomalaisia tai keskiaikaisia rakennuksia, mutta erinomaisen arvokkaita seinämaalauksia hävitettiin kuitenkin, koska ne muka eivät voineet olla vanhempia kuin bysanttilaiselta ajalta! Myöhemmin saksalaiset tiedemiehet ovat jonkin verran parannelleet Schliemannin hairahduksia etsien tavattoman huolellisesti maasta jätteiden joukosta näiden maalausten pieniä palasia ja sovittaen ne jälleen yhteen äärimmäistä kärsivällisyyttä kysyvällä työllä. Näin on onnistuttu saamaan kokoon katkelmia mykeneläisistä seinämaalauksista, jotka vaikuttavat hämmästyttävän eloisilta ja raikasvärisiltä. Kreettalaiset esikuvat ovat ilmeisiä.

[21] Schliemann oli asettunut Ateenaan ja asui kaupungin kauneimmassa talossa, josta oli näköala yli Akropoliin. Täällä hän mielikuvituksessaan eli Homeroksen aikaa yhdessä uskollisen puolisonsa ja molempien lastensa, Andromakhen ja Agamemnonin kanssa. Aito muinaishelleenisellä vieraanvaraisuudella hän puolisoineen vastaanotti jokaisen, joka yhtyi heidän innostukseensa länsimaisen sivistyksen alkukodin asiaan. Isäntä tervehti tänne saapuvaa oppinutta Homeroksen kielellä.

[22] Latinalaisperäinen sanamuoto, joka on johtunut kreikkalaisista sanoista kyklos: ympyrä (vrt. ruots. »cykel») ja ops: silmä (vrt. »optillinen» ja »optikko»).

[23] Muutamat tämän ajan mykeneläiset saviastiat voivat olla mantereelle muuttaneitten kreettalaisten taiteilijain ja käsityöläisten koristamia; toiset kylläkin ovat syntyperäisten mykeneläisten käsityöläisten tekemiä, jotka ovat niin tottuneet kreettalaiseen taideteollisuuteen, että ovat ottaneet sen tuotteet esikuvikseen.

[24] On olemassa seikkoja, jotka osoittavat vilkkaan yhteyden vallinneen heettiläisten ja aigeialaisen sivistysmaailman välillä. Niinpä muutamia vuosia sitten muuan ruotsalainen arkeologi löysi Mykenestä heettiläisen kirjoituksen. Löydön voitiin arvella olevan 1200-luvulta e.Kr.

[25] Oscar Montelius, Ruotsin muinaistutkimuksen 'grand old man', omisti nuorekkaalla innolla elämänsä viimeiset kuukaudet tämän Ruotsille niin kunniakkaan yrityksen järjestelytyöhön.

[26] Savimaljakkojen lukumäärä nousee satoihin.

[27] Eräästä haudasta löydetty pronssiastia sisälsi kokonaista 250 kultahelmeä sekä enemmän kuin 400 sinistä tai vihreätä lasihelmeä, jotka kuuluivat neljään kaulanauhaan. Eräästä toisesta haudasta löydettiin m.m. hopeasormus, jossa oli rautainen sinetti — uusi todistus siitä, että mykeneläisenä aikana rauta oli kalliimpaa kuin jalot metallit.

[28] On melkein todistettu, että myöhempinä aikoina etruskit saivat meripihkansa Itämerenmaista.

[29] Sitä todistaa m. m. se, että Kreetasta on löydetty suuri kappale valmistamatonta norsunluuta.

[30] Tähän aikaan on tahdottu sijoittaa filistealaisten asettuminen Palestiinaan. Filistealaisia pitävät monet tiedemiehet aigeialaisena kansana. Sillä heistä käytetään egyptiläisissä kirjoituksissa nimeä »pulasata», mistä koko maa on saanut nimensä. Sillä Palestiina merkitsee juuri: »Pulasatan maa». Filistealaiset olivatkin kauan aikaa maan mahtavin kansa, kuten m.m. nähdään Vanhan Testamentin monista paikoista.

On myöskin herätetty mielenkiintoinen kysymys, ovatko filistealaiset samaa kansaa kuin pelasgit, joita helleenit itse pitivät Kreikan alkuväestönä. Tällaiset kielelliset vertailut perustuvat aina kerakkeihin, jotka muodostavat sanojen rungon. Ovathan kerakkeet p, l ja s samat sanoissa »pelasgi» ja »pulasata». Merkilliseltä vaikuttaa kuitenkin, että neljäs kerake sanassa »pelasgi», nim. g, olisi voinut muuttua t:ksi. Mutta sellainen äännevaihtelu lakiäänteen ja hammasäänteen välillä esiintyy todellakin kreikankielessä.

Olettamusta, että filistealaiset polveutuisivat Kreikan saaristosta, tukee myöskin Raamatun sanayhtymä »kreti ja pleti». Tätä ilmausta, joka on tullut sananparreksi, käytettiin Vanhassa Testamentissa kuningas Daavidin henkivartiosto. »Pleti» on oikeastaan lyhennys sanasta »pelishtim», filistealaisten heprealaisesta nimestä, ja liittämällä sen sanaan »kreti» arvellaan Vanhan Testamentin tahtoneen säilyttää muistissa filistealaisten polveutumisen Kreetan saarelta.

[31] Kansanliikkeistä tällä »kauhujen ajalla», kuten sitä nimitettiin vielä puolitoista vuosituhatta myöhemmin, mainittakoon seuraava erittäin mielenkiintoinen esimerkki. Taru kertoo, että Mykenen viimeisen hallitsijan, Agamemnonin pojan Oresteen, täytyi paeta Peloponnesoksen sisäosiin, Arkadian ylätasangolle. Perimätieto kertoo myös sukulaisuussuhteesta, joka olisi vallinnut Arkadian kansan ja Kyproksen sekä eräiden Vähän-Aasian seutujen asukkaiden välillä. Tämän perimätiedon totuudenmukaisuutta ovat meidän päivinämme yllättävällä tavalla vahvistaneet murretutkimukset. Arkadian ja Kyproksen väestö puhui historiallisena aikana samaa kreikan murretta, ja monien Vähän-Aasian murteiden, etenkin Pamphylian murteen, on huomattu olevan läheistä sukua tämän kielen kanssa. Mistä tämä johtuu? Doorilaisesta kansainvaelluksesta. Kun anastajat tunkeutuivat Peloponnesokselle, he ajoivat vanhan väestön kahdelle taholle: osaksi Arkadiaan, osaksi meren yli Kyprokseen ja Vähän-Aasian läheisiin osiin.

[32] Adolph Reinach.

[33] Mykeneläisen kulttuurin suhteen ei riitä vielä tämäkään sillä se ei ole jättänyt jälkeensä mitään mainitsemisen arvoisia kirjallisia muistomerkkejä. Tosin tavataan silloin tällöin jokin kirjain tai lyhyt kirjoitus mykeneläisistä saviastioista, mutta arkistoista, jollaisia Kreetan kuninkaan palatsista on tavattu ei mannermaalta ole löydetty jälkeäkään. Tämän ei tarvitse silti merkitä, että kreikkalaisten esi-isät olisivat olleet vähemmän kirjoitustaitoisia kuin kreetalaiset — se voi johtua siitäkin, että he käyttivät helpommin häviävää kirjoitusainesta. Tosiasia on, että mykeneläisen kulttuurin kukoistusaikana egyptiläinen papyrus syrjäytti Syyriassa aikaisemmin kirjoitukseen käytetyt savitaulut, Kreikan ja Egyptin silloisten suhteiden ollessa erittäin vilkkaat on hyvin mahdollista, että papyrus on tullut silloin käytäntöön Hellaassakin. Ja valitettavasti ei Kreikan ilmasto, kuten Egyptin, ole suotuisaa tämän kirjoitusvälineen säilymiselle.

[34] Akhaialaiset, akhajit esiintyy Homeroksessa kreikkalaisten yleisnimenä, joskus erityisesti Thessalian Phtiotiksen asukasten nimenä.

[35] Eräs Thessalian kansa, jota Akhilleuksen isä hallitsi.

[36] Timeo Danaos, et dona ferentes: Pelkään danaolaisia silloinkin, kun he tuovat lahjoja — näin panee roomalainen runoilija Vergilius hänet huudahtamaan sankarirunossaan Aineiaksen kärsimyksistä, Aeneis-eepoksessa. Sanat ovat muuttuneet puheenparreksi.

[37] Ares oli sodan jumala.

[38] »Kolmikulma»: Sisilian ikivanha nimi.

[39] Tarun kuningas, joka oli viekkain ja ahnein kaikista ihmisistä.

[40] Rasittavaa, mutta tuloksetonta työtä on tapa sanoa Sisyphoksen työksi.

[41] Yritykset löytää kartalta ne paikat, joissa Odysseus kävi, eivät yleensä ole onnistuneet, vaikka siihen on käytetty paljon päänvaivaa. Phaiaakkien tarunomaisen saaren kuitenkin jo muinaisajan kansat selittivät olevan meidän päiviemme ihanan Korfun, joka on pohjoisin ja suurin Joonian-saarista. Sen neljää miljoonaa öljypuuta pidetään laatujaan koko maailman komeimpina ja kauneimpina.

[42] Yksi kosijoista.

[43] Homeroksen olemassaoloa vastaan yleensä on väitelty, ettei nimi oikeastaan ole erisnimi, vaan ainoastaan merkitsee »sokea». Laulajat olivat — ja ovat myöskin meidän päivinämme — usein sokeita. Sokea oli phaiaakkien kuninkaan laulaja, ja Sisilian kaupungissa Palermossa on aina 1600-luvun keskivaiheilta asti ja aina meidän aikaamme saakka ollut olemassa sokeiden lauluseura, joka on kierrellyt kaupunkia ja esittänyt lauluja pyhimysten kunniaksi.

Samoin nykyajan Kreikassa on tai on ainakin ollut tällaisia sokeiden lauluseuroja.

[44] Fetishi, taikaesine, luonnonkansojen palvelema pyhä esine. (Suomentajan huomautus.)

[45] Vulkaaninen, tulivuoresta peräisin oleva. (Suomentajan huomautus.)

[46] Athenen pyhä pöllö samoin kuin Zeuksen kotka ovat epäilemättä jäännöksiä eläinten palvonnan ajoilla. Heran homerolainen lisänimi »lehmänsilmäinen» on luultavasti muisto sillä ajalta, jolloin tätä jumalatarta palveltiin lehmän muotoisena.

[47] Hādes merkitsee sekä manalan jumalaa että kuolleiden maailmaa.

[48] Oraakkeleita oli myöskin muinaisessa Egyptissä. Ainakin tuhat vuotta ennen Kristusta käytettiin niitä ratkaisemaan, oliko syytelty syyllinen vai ei. Amonin ylipappi laski kaksi taulua tai papyruslehteä, joista toiseen oli merkitty langettava, toiseen vapauttava tuomio, jumalan kuvapatsaan eteen ja pyysi sitten jumalaa antamaan merkin, kummanko vastauksen hän valitsisi. Millä tavoin hän tämän merkin antoi, sitä ei varmaan tiedetä. Mutta paikka paikoin kerrotaan jumalan »tervehtineen voimakkaasti» tai »nyökänneen voimakkaasti». Maspero on iästä tehnyt sen johtopäätöksen, että jumalalla oli liikkuvat käsivarret tai liikkuva pää, jotka papit panivat toimimaan.

[49] Delphoissa elää vielä tänä päivänä Kreikan kaunein ihmisrotu, sen ihanimmat nuoret naiset ja sen uljaimmat, kunnianarvoisimmat vanhukset, joiden ryhti on vapaa, liikkeet plastilliset ja kasvot todistavat hyvyyttä ja sielun hienoutta. Varmaan tämä muinaiskreikkalainen heimo on näiden vaikeapääsyisten kallioiden turvin säilynyt puhtaampana kuin useimmissa muissa Keski-Kreikan seuduissa.

Puhtaimpana helleenien veri kylläkin on säilynyt Lakonian vuoriseuduissa. Siellä puhuttu zakonian kieli on uuskreikan murteista ainoa, joka perustuu muinaiskreikkalaiseen kielimurteeseen (lakonialaiseen).

[50] Samoin on laita Idän tanssivien ja ulvovien dervishien, Lapin ja Siperian shamaanien eli noitapappien ja intiaanien »lääkemiesten».

[51] Kuinka Sokrates myöhemmin sisällytti tähän mietelmään toisen ja syvällisemmän merkityksen, saamme nähdä tuonnempana.

[52] Yksi näistä aarreaitoista, nimittäin ateenalaisten, on meidän päivinämme uskomattomalla vaivalla saatettu entiseen kuntoon, ja tämä ylevän yksinkertainen rakennus on nyt ainoa, joka kullanhohtavassa marmoriloistossaan kohoaa pyhän alueen raunioista. Se rakennettiin alkujaan Marathonin taistelun muistoksi. Siltä ajalta säilyneet marmorilohkareet ovat ulkopuolelta peitetyt piirroksilla, jotka kuvaavat Delphoissa joka neljäs vuosi vietettyjä juhlakisoja urheilukilpailuineen. Näiden piirrosten joukosta on löydetty muutamia kiinnostavia, Apollonin kunniaksi sepitettyjä hymnitekstejä niihin kuuluvine nuotteineen sanottujen kisojen ajoilta. Ne ovat sitäkin kallisarvoisempia, kun ne ovat ainoat jäännökset laajemmista muinaiskreikkalaisista sävelteoksista. Laulut esitti kuoro huilun ja kitaran säestyksellä, ja niiden sanotaan huomattavasti muistuttavan kreikkalaiskatolisia kirkkolauluja.

Aarrekammion viereiselle pengermälle olivat kerran ateenalaisten Marathonin taistelussa valloittamat voitonmerkit asetettuina. Ne ovat aikoja sitten hävinneet teille tietymättömille, mutta kivessä on vielä luettavana sanat: »Ateenalaiseen lahja Apollonille sotasaalii(sta), jonka he Marathonin taistelussa ottivat meedialaisilta.»

[53] Viitta oli kullasta, mutta ruumiin näkyvät osat norsunluulevyistä.

[54] Mutta voimmeko tosiaankin Kreikan nykyisestä ilmastosta ja luonnonsuhteista päätellä, millaista siellä oli muinaisina aikoina? Eikö ilmasto ole muuttunut ankarammaksi? Niinhän väittivät jo muinaiset kreikkalaiset. Vieläpä aivan yhtä oikeutetusti kuin kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina on valitettu, että sekä ilmasto että ihmiset huononemistaan huononevat.

On kyllä totta, että Kreikassa muinaisina aikoina oli enemmän metsiä kuin nyt. Metsää kaadeltiin jo silloin paljon sekä polttopuiksi että rakennustarkoituksiin, etenkin laivojen rakentamista varten. Mitä enemmän metsää kulutettiin, sitä karummiksi ja paljaammiksi tulivat maisemat. Kun puiden latvat eivät enää suojaa vuorenrinteitä ankarilta rankkasateilta, jollaisia etelän sateet tavallisesti ovat, tempaavat eteenpäinvyöryvät vesitulvat mukaansa suuria multamääriä ja tekevät vuoret yhä paljaammiksi. Jo Platon valitti, että vuoret vanhenevat ja tulevat yhä luisevammiksi ja laihemmiksi aivan kuin hivuttavan taudin vaikutuksesta. Seudut, joista metsä on hakattu pois, kärsivät myös enemmän ilmaston vaihteluista, ja maa kuivuu lämpimänä vuodenaikana enemmän kuin ennen.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vain paikallisia ilmiöitä. Se, että keskimääräinen lämpö Kreikassa ei ole muuttunut, voidaan todeta erinomaisen herkän lämpömittarin, taatelipalmun avulla. Se tarvitsee 17—18° C keskimääräisen lämmön kantaakseen hedelmiä. Hedelmät kypsyvät puolittain 18—19°:n lämmössä, mutta vasta 20°: n tai 21°: n lämössä niistä tulee syötäväksi kelpaavia. Ensiluokkaiset taatelit vaativat vielä korkeampaa keskilämpöä.

Muuan vanhan ajan kirjailija kertoo, että Kreikassa siihen aikaan taatelipalmu kantoi hedelmiä, mutta ne eivät kypsyneet, kun taas Kypros-saarella taatelit kypsyivät sen verran, että niitä juuri voi syödä. Asian laita on samoin vielä tänä päivänä, ja siitä voi päätellä, ettei keskimääräinen lämpö ole muinaisajasta lähtien muuttunut astettakaan.

[55] Etruriassa esimerkiksi voi selvästi havaita, miten korinthoslaiset tuotteet syrjäyttävät foinikialaisten maljakoitten maahantuonnin, ja miten korinthoslaiset maljakot vuorostaan väistyvät attikalaisten tieltä, jotka viidennellä vuosisadalla kokonaan hallitsevat markkinoita.

[56] Useissa indoeurooppalaisissa kielissä on vielä muistoja siltä ajalta, jolloin nautakarja oli arvonmittana. Intialainen hopearaha rupi on saanut nimensä sanasta rupa: härkä. Muinaisessa ruotsinkielessä oli kaiken omaisuuden, myöskin rahan, nimenä fä, sama sana kuin englanninkielen fee, joka merkitsee palkkiota, palkkaa.

[57] Vanhimmat rahat olivat soikeita, mutta vähitellen ne yhä enemmän lähenivät ympyränmuotoa. Vanhimmat lyydialaiset rahat ovat elektronista, joka on kullan ja hopean sekoilusta.

[58] Nykyjään tuo kerran niin satumaisen hedelmällinen seutu Taranton-lahden rannalla on melkein autiota, epäterveellistä ja malarian saastuttamaa, sen jälkeen kuin muinaisajan salaojajohdot ovat päässeet rappeutumaan. Vanhan ajan Tarentum, jonka seuraaja on nykyinen Taranto, on hävinnyt miltei jäljettömiin. Mutta lähiseuduilla sanotaan rannikon paikoittain olevan punaisena ruukunsirpaleista, ja kaupungin lähellä on suuria röykkiöitä purppurasimpukan kuoria. Taranton museossa on m.m. erinomainen kokoelma kreikkalaisia taide-esineitä, niiden joukossa ihana Athenen pää ja yhtä ihailtava Aphroditen pää. Useimmat näistä muinaisesineistä tulivat näkyviin, kun nykyistä kaupunkia perustettiin entisen paikalle.

Antiikin Kroton on hävinnyt yhtä jäljettömästi kuin kilpailijansa, mutta paikka ei ole sentään autio kuten muinainen Sybaris — siihen on kasvanut pieni kaupunki, joka vanhassa nimessä tapahtuneen konsonanttisiirron vaikutuksesta sai nimekseen Cotrone. Korkealla jyrkkärinteisellä kallionkielekkeellä sijaitsevasta kuuluisasta Heran temppelistä, jonne koko Suur-Kreikka ennen teki pyhiinvaellusmatkoja, on jäljellä yksi ainoa pilari. Kallion uloimmalla reunalla tuo valtava temppelipylväs yksinään piirtyy taivaan ja meren vaaleansinistä äärettömyyttä vasten »ikäänkuin koko Suur-Kreikan menneen loiston muistomerkkinä» — näillä sanoilla etevä suomalainen antiikintuntija Emil Zilliacus lopettaa hienosti ja herkästi piirretyt muistelmansa pyhiinvaellusmatkoiltaan Hellaassa.

[59] Se, jolla on ollut tilaisuus nähdä ne aarteet, jotka ovat kertyneet Pietarin Eremitage'in kuuluisaan Kertshin kultaiseen saliin, minne on koottu Asovan-meren suulla sijaitsevasta Kertshin kaupungista saadut kallisarvoiset muinaislöydöt, voi kuvitella niiden kaupparuhtinaitten rikkautta, jotka hallitsivat Mustanmeren kauppaa ja hankkivat puolet Ateenan viljantarpeesta.

[60] Mielenkiintoisia arkeologisia tutkimuksia on suoritettu varsinkin Beresanj-saarella Dnjeprin ja Bugin suulla. Saari on muinoin ollut yhteydessä mantereen kanssa, jossa myöskin esiintyy samantapaisia muinaismuistoja kuin Beresanjissa. Täältä löydettyjen savipalasien joukossa on paljon sellaisia, joiden kotipaikkana on Naukratis, kukoistava kreikkalainen satamakaupunki Egyptissä; toisia on Attikasta ja Korinthoksesta, toiset runsaine ja kauniine kuvineen, jotka esittävät laitumella olevia vuohia, metsästyskohtauksia j.n.e., ovat miletoslaista alkuperää.

[61] Argolla purjehtijain.

[62] Tanskal. Holborgin huvinäytelmästä »Valtioviisas kannunvalaja» saatu nimitys, jolla tarkoitetaan itsevarmaa poliittista suunsoittoa. (Suomentajan huomautus.)

[63] Boiotian murre esim. oli aiolialaisen ja doorilaisen sekoitusta.

[64] Eurotas-joen laakso on yhä vielä Kreikan viljavimpia seutuja. Sieltä saadaan Euroopan parhaat appelsiinit, ja etelä-Lakonian banaanit tulevat tosin vain sormenmittaisiksi kuten sisilialaisetkin, mutta päinvastoin kuin nämä karvaat ja mauttomat jalon suokasvin hedelmien irvikuvat, Lakonian banaanit ovat melkoisen nautittavia.

[65] Iäkkäiden »vanhainpoikain» kerrotaan Spartassa säälittä joutuneen yleisen halveksimisen alaisiksi. Kerran vuodessa, sydäntalvella, heidän täytyi puolialastomina käydä pitkin toria ja laulaa heisiä itsestään sepitettyä häväistyslaulua, ja eräässä uskonnollisessa juhlassa aviovaimot ajoivat heitä raipoilla alttarin ympäri.

[66] »Mutta jää piti kuin pitikin», vastasi lakonisesti vakaa Skoonesta kotoisin olevan talonpoika tanskalaiselle, joka tarkastellessaan Kaarle X Kustaan patsasta Malmössä varomattomasti kylläkin puhui epäkunnioittavasti Hänen Majesteettinsa tanakkuudesta.

[67] Senpävuoksi onkin nykyinen Spartta köyhä suuruudenaikansa muinaisjäännöksistä. Ainoa, niitä on jäljellä muinaisesta Spartasta, on teatterin ja muutamien muiden rakennusten rauniot. Henkinen ruoka, jota tarjotaan Spartan museossa, on, kuten Zilliacus sanoo, »yhtä yksinkertainen ja alkeellinen kuin sparttalaisten kuuluisat leiriannokset, mutta siinä on hyvin voimakasta, karmeaa ja hyvin vanhanaikaista maustetta». Siellä on kummallisia maalattuja naamioita, joita käytettiin Artemiin palveluksessa, siellä on jokin jäykkä ja kömpelö vanha sparttalainen veistos, joko harmaasta kivestä tahi tummasta lakonilaisesta marmorista. Usein tapaa Dioskuurien kuvia — Zeuksen poikien, kuten suomeksi sanottaisiin — Helenan veljien, kaksoisten Kastorin ja Polluksin, noiden »naistenryöstäjien ja nyrkkitaistelijain, sparttalaisen nuorison erikoisten suojelussankarien» kuvia, aina heidän ensimmäisestä kömpelöstä tunnuskuvastaan, poikkipuiden yhdistämästä kahdesta pystysuorasta lankusta, enemmän ihmisolentoja muistuttaviin muotoihin asti. Usein on heillä hevosensa mukanaan, ja usein seisoo heidän sisarensa, piippalakki päässään, heidän välillään, jäykkänä ja koteloituneena kuin vanhanaikainen epäjumala. Eräässä huoneessa kohtaa kokoelman karkeita ja koristelemattomia hautapatsaita, joihin on piirretty vain nimi ja lakoninen lisäys: ’taistelussa'. Oikeastaan on tämäkin tarpeetonta, koska ainoastaan kuolo taistelukentällä oikeutti muistokiveen. »Spartta», sanoo se matkakuvausten mainio tyylimestari, jonka lauseita tässä on lainailtu, »Spartta on minulle Taygetos ja sen kivet. Yhdessä niistä tavataan vanhanaikaisin kirjainmerkein piirrettynä: 'onnellinen, kaatunut sodassa'.»

[68] Spartan väkiluku väheni sotien aiheuttaman suuren mieshukan takia jatkuvasti — sparttalainenhan antoi mieluummin tappaa itsensä, kuin väistyi paikallaan. Herodotoksen aikana — 5:nnen vuosisadan keskivaiheilla — oli sparttalaisia 8 000. Vuosisataa myöhemmin Aristoteles arvioi heidän lukumääränsä tuskin tuhanneksi. Väkiluvun aleneminen ilmenee sotakutsunnoissa. Plataian taistelussa, v. 479, sparttalaisia oli 5.000, Leuktran taistelussa vuosisataa myöhemmin he voivat viedä rintamalle vain 700 miestä, joista taistelukentälle jäi 400. Sitävastoin ilmenee perioikien luvussa ainakin suhteellisesti katsoen muutos vastakkaiseen suuntaan. Sikäli kuin sparttalaisten luku väheni, täytyi perioikien ja myöhemmin myös heloottien astua riveihin hopliiteiksi. Plataian taistelussa oli yksi perioiki jokaista sparttalaista kohti, mutta Leuktran taistelussa jo 2—3 perioikia yhtä sparttalaista kohti.

[69] Väite, että ateenalaiset olisivat piloillaan lähettäneet sparttalaisille tämän ramman johtajan, on peräisin myöhemmiltä ajoilta, jolloin Ateena ja Spartta olivat verivihollisia.

[70] Yhden niistä on Viktor Rydberg »Dexippos» runoelmassaan mestarillisesti uudelleenrunoillut »Ateenalaisten lauluksi» (Eino Leinon suomennos, Jean Sibeliuksen sävellys).

[71] Messenialaiset puolustivat epätoivon vimmalla jälleen saavutettua vapauttaan jalon kansallissankarin, tarujen ja laulujen ylistämän Aristomeneen johdolla. Kolme kertaa kerrotaan hänen joutuneen vangiksi, mutta päässeen aina vapaaksi ihmeellisellä tavalla. Kerran syöstiin hänet monien onnettomuustoveriensa mukana syvään kalliorotkoon. Kaikki muut saivat surmansa, mutta Aristomenes menetti vain tajuntansa. Sillä aikaa oli luolaan hiipinyt susi, mutta kun Aristomenes tuli tajuihinsa ja alkoi liikkua, susi säikähti ja ryömi ulos luolasta. Vanki seurasi perästä ja pääsi jälleen vapauteen.

Pian hän osoittikin sparttalaisille elävänsä. Useita vuosia hän puolustautui muutamassa vuoristolinnassa Messenian koillisosassa, mutta kun vihdoin kaikki toivo oli mennyttä, hän raivautui sankarijoukkonsa etunenässä läpi vihollisrivien ja haki itselleen turvapaikan vieraasta maasta.

Osa messenialaisia pakeni Suur-Kreikkaan ja muuan näiden jälkeläinen sai myöhemmin valtaansa sen Sisilian kaupungin, joka hänen kotiseutunsa mukaan sai nimekseen Messina.

[72] Tästäkin näyttämövaihdoksesta oli liikkeellä hauska kertomus. Avuksi kerrottiin otetun tavattoman, melkeinpä yli-inhimillisen komea ja kaunisvartaloinen nainen, nimeltään Phye. Hänet puettiin täyteen Pallas Athenen sota-asuun. Hänen seurassaan Peisistratos nousi vaunuihin, ja niin tulivat Peisistratos ja Athene — alias Phye — ajaen rinnan kaupunkiin. Airueet riensivät edellä ja ilmoittivat ateenalaisille, että itse Athene oli luomassa kukistettua valtiasta takaisin Akropoliille. Ja uskollinen kansa kiiruhti luonnollisesti mahdollisimman nopeasti vakuuttamaan sekä kaupungin suojelusjumalattarelle että sen entiselle yksinvaltiaalle horjumatonta kunnioitustaan.

[73] Toisten kertojien mukaan kukistettiin hänet vain kerran, jolloin hän otti asemansa takaisin asevoimin.

[74] On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka Beresanjissa ja useissa muissa paikoin Mustanmeren ympärillä attikalainen kulttuuri tähän aikaan tunkee tieltään joonialaisen. Keramiikkilöydöt ovat epäämättömiä todisteita siitä. Mustakuvioiset attikalaiset maljakot syrjäyttävät kaikkialla miletoslaiset saviastiat.

[75] Kleistheneen suku oli saanut tehtäväkseen rakentaa uudelleen Delphoin temppelin, jonka tulipalo oli hävittänyt. Tämän suurenmoisen rakennusyrityksen oli laskettu maksavan 300 talenttia — s.o. noin 14 miljoonaa markkaa — ja rakennuttajat olivat saaneet tästä suuresta summasta huomattavan osan etukäteen. Niillä rahoilla he hankkivat palkkajoukkoja, joita käyttivät Hippiasta vastaan. Mutta he ymmärsivät muullakin tavoin hyötyä ystävyyssuhteestaan kuuluisaan oraakkeliin. Niinpä kun joku sparttalainen tuli kysymään neuvoa Pythialta, olipa hän sitten omissa tai valtionsa asioissa, hän sai aina vastukseksi, että lakedaimonilaisten tuli pelastaa Ateena.

Sparttalaisilla oli kuitenkin syvällisempiäkin syitä yhtyessään Kleistheneeseen. Hän edusti näet Ateenan ylimysvaltaista puoluetta, ja sparttalaisten periaatteena oli kaikkialla asettua ylimysten puolelle. Kansanvaltaiselle pohjalle perustuva yksinvaltius ei sopinut heidän poliittiseen järjestelmäänsä. Sitäpaitsi olivat heissä herättäneet epäluuloa Hippiasta kohtaan hänen ystävälliset suhteensa Spartan vanhaan kilpailijaan Argokseen ja Persian kuninkaaseen. Persian vaikutusta Hellaan asioihin sparttalaisten tuli kaikin voimin koettaa estää.

[76] Tällaisessa jaossa on kuitenkin tarjolla vaara, että maa hajautuu pieniin paikalliseduistaan riiteleviin alueihin. Kleisthenes osasi kuitenkin välttää tämän järjestämällä poliittisiksi kokonaisuuksiksi pieniä, kauempana toisistaan, hajallansa siellä täällä olevia alueita — niitä voitaisiin sanoa pitäjiksi −, joista jokaisella oli oma kylänsä keskuksena.

[77] Platon ja Aristoteles ovat myöhemmin antaneet tälle sanalle sen vastenmielisen merkityksen.

[78] Latinaksi Agrigentum, italiaksi Girgenti, muutettu v. 1927 hallituksen päätöksellä Agrigentoksi.

[79] Täällä hänen kerrotaan opettaneen oppimestareitaan määräämään pyramidien korkeuden niitten varjon pituudesta. Hän osoitti näet heille, että hetkellä, jolloin ihmisen varjo oli yhtä pitkä kuin ihminen itse, täytyi pyramidinkin varjon olla yhtä pitkän kuin itse pyramidin.

[80] Suuri filosofi Platon kertoo hänestä ensimmäisen tunnetun jutun oppineen miehen hajamielisyydestä. Kerran kun Thales kulki tähtiä tutkien katse korkeuksiin kohotettuna, hän putosi kaivoon. Hän päästi huudon ja muuan palvelustyttö tuli apuun. Tytöllä oli silmää huomaamaan heti koomillisuuden, mikä piili siinä, että filosofi koetti tunkeutua taivaan salaisuuksiin välittämättä vähääkään siitä, mitä hänen jalkojensa alla oli. »Saman pilanteon alaisiksi», sanoo Platon itsensä tuntevan varmuudella, »joutuvat kaikki muutkin, joilla on taipumusta antautua filosofointiin.»

Eräästä toisesta, vaikkakaan ei juuri myötätuntoisia tunteita herättävästä jutusta näemme, ettei Thales ollut yksinomaan syvällisesti ajatteleva, vaan myös syvästi tunteva mies. Siinä kerrotaan, kuinka viisas Solon kerran käydessään Thaleen luona ihmetteli, miksei hän ollut mennyt naimisiin ja hankkinut itselleen perillisiä. Filosofi ei sanonut siihen mitään, vaan antoi vastauksensa toisella tapaa. Hän käski erään miehen mennä Solonin luo ja kertoa hänelle, että hän oli tullut juuri Ateenasta. »Mitä uutisia sinulla on sieltä?» Solon kysyi. »Eipä muuta», mies sanoi, »kuin että siellä vietettiin erään nuorukaisen hautajaisia, ja koko kaupunki oli mukana ruumissaatossa, sillä vainajan isä oli hyvin arvossapidetty ja kunnioitettu mies.» — »Onneton isä!» Solon huudahti. — »Mutta isä ei tiedä vielä mitään onnettomuudesta, sillä hän on jo kauan oleskellut ulkomailla», sanoi mies. — »Mikä hänen nimensä oli?» kysyi Solon tuskan väre äänessään. — Sen oli mies unohtanut. Solon mainitsi useita nimiä ja kysyi lopuksi, tuskasta aivan kalpeana: »Eihän hän vain liene ollut Solon?» — »Juuri niin oli hänen nimensä.»

Seuranneitten epätoivon purkausten aikana tuli Thales paikalle ja sanoi: »Oi Solon! Juuri tämä, joka saattaa Sinutkin, miehistä voimakkaimman, epätoivoon, pidättää minut hankkimasta lapsia maailmaan. Mutta surusi jätä, sillä miehen kertomus oli vain keksittyä.»

[81] Hengityksen lakkaamistahan pidetään tavallisesti pettämättömänä merkkinä siitä, että sielu on jättänyt ruumiin. Tästä tosiasiasta, että hengitys oli elämän merkki, Anaksimenes näyttää tehneen sen helposti ymmärrettävän virhepäätelmän, että se oli myös elämän syy, sielu itse. Itse asiassahan hengitys on vain elämän ylläpitämisen edellytyksiä.

[82] Muuan hänen myöhemmistä kannattajistaan kehitti lauselmaa niin pitkälle, ellei sitä voi tehdä edes yhtä kertaa, sillä jo niinä hetkinä, jolloin veteenastuminen tapahtuu, virtaa paikalle uutta vettä.

[83] »Hämärää» ephesoslaista ei tosin moni ymmärtänyt, mutta eräs henkilö omaksui kuitenkin ihastuneena hänen oppinsa, vaikkakin omalla tavallaan, nimittäin koomikko Epikharmos, joka päätteli näin: »Jos Herakleitos on oikeassa, niin minun ei koskaan tarvitse maksaa velkojani, sillä se »minä», jonka pitäisi ne maksaa, on toinen kuin se »minä», joka ne teki. Mutta on ikävää etten voi vastaanottaa vieraskutsua huomiseksi, sillä enhän silloin enää ole sama mies, joka vastaanotti kutsun.»

[84] Tuli on elämä, mutta vesi on kuolema. »Myöskin sielulle kastuminen merkitsee kuolemaa. Kuivin sielu on paras ja viisain. Juopunutta miestä pieni lapsikin voi taluttaa ja eksyttää hänet; sillä hän ei huomaa, mihin kulkee, siksi että hänen sielunsa on kostea.»

[85] Pythagoraan ansiot aritmetiikan ja geometrian alalla ovat tultuja kaikille koululaisille, jotka ovat lukeneet verranto-oppia ja päntänneet geometriasta päähänsä Pythagoraan väittämän. — Astronomian alalla hän on ensimmäisenä opettanut, että maa pyörii, sekä että se on pallonmuotoinen eikä, kuten ennen luultiin, ympyränmuotoinen levy.

[86] Miten suurenmoisesti vahvistaakaan tämän teorian se uusi näköala maailmankaikkeuden lainalaisuuteen, jonka Berzelius 2.300 vuolta myöhemmin avasi suorittamalla alkuaineinen kemiallisten yhdistysten analyyseja! (Ks. Grimberg, Svenska folkets underbara öden, IX: 359.)

[87] Pythagoraan usko sielunvaellukseen, joka muuten tavataan useilla maailman kansoista, ilmenee karkeammassa muodossa eräässä kaskussa, jonka hänen hieman nuorempi aikalaisensa, filosofi Ksenofanes kertoo: Kerran kun Pythagoras näki jonkun pahoinpitelevän pientä koiraa, niin että se ulvoi, kerrotaan hänen sanoneen: »Älä lyö eläintä! Sillä kuulen sen ulvonnasta, että erään ystävä-vainajani sielu on asettunut siihen.»

[88] Vrt. Herakleitoksen sanoja niiden ihmisten silmistä ja korvista. joilla on »barbaarisielu»!

[89] Jumalille ei Abderan filosofin maailmankuvassa myöskään näytä olleen tilaa. Kun hänelle kerran näytettiin uhritauluja, joita oli ripustettu temppeleihin kiitokseksi merihädästä pelastumisen johdosta ja joissa sentähden ylistettiin jumalien armollista kaitselmusta, kerrotaan Demokritoksen vastanneen: »Entä kaikki ne, jotka makaavat meren pohjassa, missä heillä on jumalansa?»

[90] Lausutaan: Kruasé. Kuuluisa ranskalainen kirjallisuushistorioitsija.

[91] Kyproksen saarella sijaitsevaa Paphoksen kaupunkia ylistettiin Aphroditen lempipaikaksi. Siellä kerrotaan »meren vaahdosta syntyneen» nousseen merestä, ja siellä hänelle oli rakennettu muhkea temppeli kuuluisille oraakkeleilleen.

[92] Vierasvarainen meri: Mustameri.

[93] Kohtalotar.

[94] Toisen hymnien sepittäjän boiotialaisen naisrunoilijan Korinnan — jolta muutama kymmenen vuotta takaperin on löytynyt kaksi suurehkoa runokatkelmaa — kerrotaankin huomauttaneen hänen liian tiheistä mytologisista viittauksistaan ja hymyillen sanoneen: »On kylvettävä kädellä, ei koko säkillä.»

[95] Lētō oli Apollonin ja Artemiin äiti.

[96] Pierian maakuntaa etelä-Makedoniassa pidettiin runotarten alkuperäisenä kotipaikkana.

[97] Tartaros — manala.

[98] Typhon alkukauden jättimäinen hirviö, jolla oli sata päätä, tulta leiskuvat silmät ja valtavan karjuva ääni, lojui tarun mukaan kahleissa maan uumenissa, ja kun se ravisteli kahleitaan, syntyi maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia.

[99] Kýmē oli pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen. Tämäkin seutu on tuliperäistä, kuten Sisilia.

[100] Vähää ennen tämän runon sepittämistä oli tapahtunut voimakas Etnan purkaus.

[101] Edellä mainittu äsken perustettu Etnan kaupunki.

[102] Delphoin vanhempi nimi.

[103] »Ruhtinaspeili» on opettavainen esitys hallitsijan esikuvasta. Tällaisista mainittakoon Ksenophonin »Kyropaideia» (Kyyroksen kasvatus), Fénelon'in »Télèmaque» ja — Machiavellin »Il principe». (Suomentajan selitys.)

[104] Todennäköisesti apusopimus Ateenan ja Spartan välillä oli jo ennen tehty ja pikalähetin tehtävänä oli vain kehoittaa sparttalaisia viipymättä tulemaan.

[105] Tähän on varovaisuuden vuoksi lisättävä: »Jos persialaisten hevosväki yleensä olikaan mukana taistelussa.» On nimittäin huomiota herättävää, että Herodotos ei virka siitä sanaakaan eikä mainitse hevosia olleen kreikkalaisten saamassa saaliissa. Eivätkö persialaiset olleet vielä ehtineet taluttaa maihin hevosia, kun taistelu alkoi? Siinä tapauksessa voi olettaa, että Miltiades on yllättänyt persialaiset heidän juuri maihin noustessaan.

Mutta tämä hypoteesi ei sovellu yhteen sen kuvauksen kanssa, minkä Herodotos on antanut itse taistelusta. Tämän mukaan on päätaistelu varmasti suoritettu lähes peninkulman päässä rannikolta. Hevosväen ilmeinen poissaolo on tällöin siten selitettävissä, että Miltiades oli päättänyt ryhtyä puolustustaisteluun ja valinnut sellaisen maaston, jossa ratsuväen oli mahdotonta mitään toimia. Ja taistelun jälkeen persialaisten paluumatka on ehkä tapahtunut siksi hyvässä järjestyksessä, että hevoset on ehditty viedä laivoihin.

[106] Miltiades oli tahallaan tehnyt keskustansa siipiä heikommaksi, saadakseen yhtä pitkän rintaman kuin lukuisammilla persialaisilla oli ja estääkseen näitä onnistumasta saartamaan ja sivulla ahdistamaan hänen joukkojaan.

[107] Myöhemmin syntyi hyvin vähän todennäköinen kertomus, että muka Datis voitettujen joukkojensa jäännöksen kanssa olisi purjehtinut etelään päin aikoen yrittää kaapata Ateenan. Mutta nähdessään, mitä oli tulossa, Miltiades oli sotilaineen lähtenyt henkensä edestä rientämään kohden kotikaupunkia ja päässyt perille ennen persialaista laivastoa. Tällä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin lähteä omaan maahansa takaisin.

[108] Noin 2.000.000 markkaa.

[109] Kertomus, että hänet olisi muka pantu vankeuteen, kun hän ei heti saanut hankituksi sakkosummaa, vaikuttaa myöhemmin tehdyltä kaunistelulta tuossa sittenkin kyllin surullisessa historiassa. Herodotos ei mainitse sanaakaan hänen vangitsemisestaan. Eihän sellainen toimenpide olisi ollut tarpeenkaan, kun hän oli niin sairas, että hänen olisi ollut mahdotonta karkaamalla välttää lain kouraa. Hän oli nimittäin saanut kylmänvihat haavaansa.

[110] Kostonjumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.

[111] Koska ostrakismos on Kleistheneen järjestämän hallitusmuodon hengen mukainen, ovat muutamat historiankirjoittajat pitäneet tätäkin laitosta hänen luomanaan.

[112] »Kunnianimi», puhkeaa Plutarkhos sanomaan, »kuninkaille ja jumalille, vaikka hallitsijat eivät ole välittäneet sen tavoittelemisesta, vaan ovat enemmän mieltyneet nimityksiin Valtionkukistaja, Salama, Voittaja, vieläpä Kotka ja Haukka, ja siten osoittaneet pitävänsä voimasta ja vallasta johtuvaa kunniaa korkeammassa arvossa kuin hyveen suomaa.

Plutarkhos valaisee hänen oikeamielisyyttään oikeudenkäsittelystä ottamallaan jutulla, Aristeides oli haastanut vihamiehensä oikeuteen, ja syyte miestä vastaan oli niin painava, että tuomarit pitivät tarpeettomana edes kuulla vastaajaa, vaan tahtoivat heti julistaa tuomion. Mutta silloin Aristeides hypähti paikaltaan pystyyn ja kannatti syytetyn vaatimusta, että häntäkin kuultaisiin, »sillä», hän sanoi, »laillista oikeutta ei saa keneltäkään riistää.»

Sama historiankirjoittaja valaisee Aristeideen nauttimaa suurta arvoa esittämällä jutun, joka monesta syystä kuuluu kaikkein vähimmin uskottaviin. Se on, kuten koko joukko muita, laitettu reseptin mukaan: pääveitikka Themistokles väijyy vastustajiaan, jos vain häntä ei satu estämään siitä hyveen esikuva Aristeides. Tässä tarkoitettu juttu kuuluu seuraavasti. Sittenkuin persialaisvaara oli torjuttu, oli Themistokles suunnitellut tehdä yhdellä kertaa Ateenan yksinvaltiaaksi merellä. Mutta niin pirullinen oli ehdotus, ettei hän rohjennut julkisesti puhua siitä. Tämän hän sanoa kansankokouksellekin ja ilmaisi vain sen verran, että hänen suunnitelmansa tuottaisi valtiolle suuren edun, jos se pantaisiin täytäntöön. Kansa antoi silloin Aristeideelle sen erinomaisen luottamuksenosoituksen, että hän yksin sai tutkia ja ratkaista asian. Themistokles ilmoitti siis hänelle tuon suuren salaisuuden. Sen tarkoituksena oli sytyttää tuleen muiden kreikkalaisten valtioiden laivastot, jotka sattuivat silloin olemaan satamassa yksillä paikoin, niin että ateenalaiset pääsisivät yksinvaltiaiksi merellä.

Aristeides astui silloin kansan eteen ja selitti, että Themistokleen suunnitelma kyllä oli varsin edullinen Ateenalle, mutta suurimmassa määrin epämoraalinen; ja Aristeideen arvostelu oli ateenalaisille riittävä syy kieltää ottamasta asiaa keskusteltavaksi.

[113] Sota Aiginaa vastaan taukosi itsestään, kun persialaisten joukot saapuivat ja molemmat kilpailijat siis saivat yhteisen vihollisen. Mutta persialaissotien jälkeen ateenalaiset kukistivat saaren ja karkoittivat sieltä vihdoin kaikki sen asukkaat.

[114] Mutta jumalat kostivat sparttalaisille sen, että he olivat loukanneet kansainvälistä oikeutta ja antoivat heille kauan aikaa jälkeenpäin yhä vain epäsuotuisia enteitä. Silloin sparttalaiset pitivät neuvottelun ja antoivat julkisesti kuuluttaa kysymyksen, haluaisiko joku sparttalainen kuolla Spartan puolesta ja siten lepyttää jumalat. Kaksi rikasta, jalosukuista sparttalaista selitti tahtovansa sovittaa maanmiestensä rikoksen. Kserksestä vastaan. He lähtivät siis Susan hoviin. Matkalla sinne, Herodotos kertoo, heidät kutsuttiin erään persialaisen satraapin luo. Pitojen kestäessä tämä kysyi lähettiläiltä: »Lakedaimonilaiset, miksi olette niin haluttomia tulemaan suurkuninkaan ystäviksi? Jos tarkastelette minua ja minun asemaani, voitte huomata että kuningas ymmärtää pitää arvossa urhoollisia miehiä. Jos siis te, joita hän kunnioittaa urheina miehinä, antautuisitte kuninkaalle, niin hän tekisi teistä jokaisesta Hellaan hallitsijoita.» Tähän toiset vastasivat: »Meille antamasi neuvo ei ole joka suhteessa hyvä. Sillä sinä neuvot meitä siksi, että olet kokenut yhtä, vaan et toista. Sinä tiedät, millaista on orjana oleminen, mutta vapautta et milloinkaan ole maistanut etkä tiedä, onko se hyvää vai ei. Mutta jos olisit sitä koettanut, neuvoisit meitä taistelemaan vapautemme puolesta ei vain keihäillä, vaan vielä kirveilläkin. Näin Herodotos kertoo ja jatkaa: »Kun sparttalaiset sitten tulivat Susaan ja astuivat Kserkseen eteen, niin henkivartijat tahtoivat pakottaa heidät heittäytymään maahan ja palvomaan kuningasta. Mutta he selittivät, että vaikka heidät painettaisiin pää maata vasten, he eivät sittenkään koskaan sitä tekisi. Sillä heidän keskuudessaan ei ollut tapana palvoen kumartaa ihmistä, ja sitä varten he eivät olleet saapuneet.» Silloin heidän kaikesta huolimatta anneltiin esittää asiansa. »Meedialaisten kuningas», he sanoivat, »lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät kärsimään rangaistusta niiden airueiden vuoksi, jotka surmattiin Spartassa.» Näihin sanoihin Kserkses ylevästi vastasi, ettei hän halunnut tehdä samaa syntiä kuin lakedaimonilaiset; myöskään hän ei tahtonut surmaamalla näitä kahta miestä päästää heidän maanmiehiään rikoksesta, jolla he olivat loukanneet kaikkien ihmisten yhteistä oikeutta.

[115] Herodotos ilmoittaa koko sotavoiman, kuormasto mukaanluettuna, olleen 4 200 000 miestä. Tavallisen nykyaikaisen marssijärjestyksen mukaan 10 000 miestä muodostaa peninkulman pituisen jonon, kun otetaan huomioon pienten pysähdysten tasoittamiseksi välttämättömät välimatkat aliosastojen välillä. Persialaisten marssikolonna olisi siis ollut 420 peninkulman pituinen, s.o. kun etupää oli ehtinyt Thermopylain luo, niin viimeiset osastot olisivat juuri lähteneet liikkeelle Susasta — jos nimittäin armeija olisi lähtenyt suoraan sieltä. Herodotos väittää myös, että missä sotajoukko kulki, se joi kuiviin kaiken veden paitsi suuria jokia. Kulku Hellespontoksen yli kahta Kserkseen rakennuttamaa siltaa myöten oli muka kestänyt seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Maajoukon taistelukelpoisen osan väenlasku tapahtui seuraavalla tavalla. Kymmenentuhannen miehen annettiin marssia samalle alueelle, ja heidät ahdettiin mahdollisimman tiukkaan, jonka jälkeen viitoitettiin kehä heidän ympärilleen. Sitten nämä kymmenentuhatta saivat marssia pois, ja kehää myöten rakennettiin aita. Nyt annettiin uusien miesten vuoron perään astua aitaukseen, kunnes täten oli laskettu kaikki. Sotamiesten koko lukumäärän havaittiin olevan 1.700. 000. Herodotoksen suhteettomasti liioitellut numerot osoittavat kuitenkin, että Kserkseen armeija joka tapauksessa oli verrattomasti mahtavin, minkä kreikkalaiset konsanaan olivat nähneet. Ja kun nyt kreikkalaiset itse todellisuudessa olivat saaneet kootuksi Plataian luo 40 000 miestä, niin Kserkseen sotajoukon täytyi olla sitä huomattavasti voimakkaampi.

Toimivien sotajoukkojen voimasuhteita koskevat nykyaikaiset laskelmat perustuvat Persian armeijaan nähden kuljetus- ja elatusmahdollisuuksiin, kreikkalaisten suhteen Kreikan myöhemmän sotahistorian nojalla tehtyihin johtopäätöksiin sekä Kreikan väkilukua koskeviin laskelmiin, joita on voitu tehdä, kun tunnetaan maan suuruus ja elinkeino-olot. Eräitä johtopäätöksiä voimasuhteista voidaan myös tehdä taistelukenttien perusteella.

[116] Muutamat sotahistorioitsijat arvelevat, ettei laivoja mitenkään ole voinut olla enempää kuin 500.

[117] Persialaisen ratsuväen eräällä osastolla ei ollut muuta asetta kuin lasso, jonka he heittivät vihollistensa tai näiden hevosten kaulaan ja vetivät heidät luokseen.

[118] Olemme kerran aikaisemmin maininneet sen omalla tavallaan kiintoisan seikan, että Makedoniassa leijonat ahdistivat Kserkseen sotajoukkoa. Herodotos kertoo tästä: »Hänen täällä kulkiessaan leijonat hyökkäsivät muonavaroja kantavien kameelien kimppuun, öisin leijonat nimittäin laskeutuivat tasangolle vuorilla olevista luolistaan. Ne tappoivat kuitenkin vain kameelit eivätkä koskeneet mihinkään muuhun, ei ihmisiin eikä eläimiin. Minua ihmetyttää, mistä syystä ne kävivät juuri kameelien kimppuun, eläinten, joita ne eivät olleet milloinkaan nähneet ja joista niillä ei ollut minkäänlaista kokemusta.»

[119] Thermopylai merkitsee »lämpimät portit». Paikka on saanut nimensä Oita-vuoren juurella sijaitsevista kuumista, rikkipitoisista lähteistä.

[120] Sparttalaisten päävoiman oli määrä saapua myöhemmin, sillä pyhä juhla, johon ehdottomasti kuului aselepo, oli useimmille sparttalaisille sotaanlähdön esteenä. Tästä jotkut kirjailijat ovat saaneet aiheen puhua paatuneiden esteistä, että nim. sparttalaiset vain näön vuoksi olisivat asettaneet Leonidaan Thermopylain solaan ja uhranneet hänet väkineen voidakseen sen sijaan ryhtyä puolustamaan Peloponnesosta. Mikään ei aiheuta sellaista epäluuloa. Sparttalaiset olivat erinomaisen tarkkoja uskonnollisten menojen noudattamisessa. Myöhästyiväthän he samanlaisten syiden vuoksi Marathonistakin, vaikka he mitä hartaimmin halusivat auttaa siellä ateenalaisia. Ja Korinthoksen kannaksen linnoittamiseen ryhdyttiin vasta Thermopylain onnettoman ratkaisun jälkeen. Joka tapauksessa on kuitenkin hieman vaikeata olla tekemättä samaa johtopäätöstä kuin muuan etevä ruotsalainen tämän alan tutkija, nimittäin että »sparttalaisten politiikalle on kuvaavana piirteenä, etteivät he yleensä apujoukkoja lähettäessään kärsineet vahinkoa, koska he onneksi aina tulivat hieman liian myöhään.»

[121] Nykyjään vuoren yli johtaa monta tietä, multa siitä ei ole tehtävä johtopäätöstä, että asianlaita oli samoin persialaissotien aikana, jolloin vuorta suurimmaksi osaksi peitti miltei läpitunkematon metsä.

[122] On huomautettu kuitenkin, että niin kokeneet soturit kuin persialaiset eivät solan kiertämiseen tarvinneet välttämättä »kavaltajan» opastusta. Saman tien suorittivat myöhemmin makedonialaiset ja roomalaiset monesti ilman paikallisia oppaita. (Suomentajan huomautus.)

[123] Näistä ylpeistä sanoista huokuu sama henki kuin siitä vastauksesta, jonka muuan ruotsalainen soturi kerran antoi tsaari Pietarille vähän sen jälkeen kuin kahden ruotsalaisen sotalaivan päällystö epätoivoisesti taisteltuaan venäläisten ylivoimaa vastaan oli räjäyttänyt laivat ilmaan. Kun tsaari nyt kysyi karoliinilta, »miksi ruotsalaiset tappelivat niin vimmatusti ja lensivät ilmaan», hän sai ylpeän vastauksen: »Meillä on sellaiset artikkelit (sotalait): joko upota tai palaa.»

Idän itsevaltiaat eivät luonnollisesti voineet mitenkään käsittää Hellaan vapaata kansalaishenkeä. Ei edes Kyyros ymmärtänyt sen ydintä. Hän lausui kerran halveksivansa »sellaista kansaa, jolla keskellä kaupunkiaan on erikoinen paikka, johon he kokoontuvat vannomaan väärin ja pettämään toisiaan». On jokseenkin selvää, että hänen lausuntonsa tarkoitti valtiollista elämää Kreikan kaupunkien toreilla eikä, kuten Herodotos hieman naiivisti luulee, siellä harjoiteltavaa kaupantekoa.

[124] Jälkimmäisen mielipiteen kiivain puolustaja oli Eurybiádēs, sparttalaisien amiraali, joka oli saanut ylipäällikön arvon peloponnesolaislen vaatimuksesta. Ateenalaiset sitävastoin, joiden tuoma laivasto oli suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä, olisivat tehneet vastarintaa niin kauan kuin suinkin, sillä he eivät halunneet käskijäkseen vieraan valtion miestä. Silloin Themistokles vaaran hetkellä pelasti tilanteen luovuttaen vapaaehtoisesti ylipäällikkyyden Eurybiadeelle ja pakottaen maanmiehensä seuraamaan häntä. »Hänen ansionsa oli», Plutarkhos sanoo, »että ateenalaiset urhoollisuudessa voittivat vihollisensa ja jalomielisyydessä liittolaisensa.»

Hän kertoo edelleen sotaneuvoston keskusteluista, että Eurybiades halusi nostaa ankkurit ja purjehtia Korinthoksen kannakselle, mutta Themistokles vastusti häntä. Eurybiades kiivastui ja huudahti: »Themistokles, se joka urheilukilpailuissa lähtee liian aikaisin, saa raippoja.» — »Niin», Themistokles vastasi, »mutta sillä, joka tulee liian myöhään, ei ole mitään osuutta laakeriin.» Silloin Eurybiades raivostuneena kohotti sauvansa lyödäkseen riitaveljeään, mutta tämä sanoi rauhallisesti: »Lyö sinä vain, kunhan kuuntelet!» Ja Themistokleen tyyneys ja lujuus teki Eurybiadeeseen niin valtavan vaikutuksen, että hän mielellään kuunteli hänen puheensa jatkoa.

Myöhemmin muuan peloponnesolainen oli kyllin julkea kiusoitellakseen Themistoklesta selittäen, että miehellä, jolla ei enää ollut isänmaata, ei ollut oikeutta houkutella muita jättämään kotinsa ja kaupunkinsa oman onnensa nojaan. Themistokles nuhteli häntä seuraavin voimakkain sanoin: »Tosin me ateenalaiset olemme jättäneet kotimme ja muurimme, mutta yksi kaupunki meillä vielä on, ja se on koko Hellaan suurin: kaksisataa laivaamme, jotka nyt ovat valmiit auttamaan teitä, jos tahdotte antaa niiden pelastaa itsenne. Mutta jos te vielä toisen kerran jätätte meidät, niin pian saadaan Hellaassa kuulla, että ateenalaisilla on sekä vapaa kaupunki että maa, joka ei ole heidän menettämäänsä huonompi.» Silloin peloponnesolaiset alkoivat pelätä, että ateenalaiset kukaties jättäisivät liittolaisensa pinteeseen ja purjehtisivat Sisiliaan tai Suur-Kreikkaan.

[125] Nykyaikaisten historioitsijoin keskuudessa on olemassa kriitillinen koulukunta, joka rohkeasti tahtoo syrjäyttää melkein kaikki historialliset kaskut eikä anna näille kertomuksille muuta arvoa, kuin että ne heijastavat sitä vaikutusta, jonka historiallisesti huomattavat persoonallisuudet ovat tehneet aikalaisiinsa tai seuraaviin sukupolviin. Tavallisen yksinkertaisen järjen kannalta niin jyrkkä menettelytapa kuitenkin usein verraten läheisesti muistuttaa sitä vähemmän suositeltavaa toimenpidettä, että lapsi heitetään pois pesuveden mukana. Tämän suunnan historioitsijat pitävät kertomusta Themistokleen valekavalluksesta legendana. He sanovat, ettei Kserkses ollut päättänyt hyökätä kreikkalaisten kimppuun siksi, että Themistokles petkutti häntä, vaan koska syysmyrskyjen aika lähestyi ja hänen sitä ennen täytyi saada asia ratkaistuksi. Kuningas oli nyt puolitoista kuukautta toimettomana odottanut, että kreikkalaiset lähtisivät Salamiin poukamasta väljemmille vesille: mutta kun he eivät osoittaneet lainkaan halua jättää edullista asemaansa, hänen täytyi lopulta hyökätä heidän kimppuunsa siellä. Mahdollista on myöskin, että hän oli saanut vihiä melkoisesta apulaivastosta, joka oli tulossa Kreikan länsirannikolla olevalta Korfun saarella kiertäen Peloponnesoksen ympäri, ja tahtoi nyt iskeä, ennenkuin apulähetys oli ehtinyt perille.

Sitävastoin sellaisen viestin, joka Themistokleen kerrotaan salaa lähettäneen Kserkseelle, olisi pitänyt — kriitikkojen mukaan — vaikuttaa aivan päinvastoin kuin lähettäjä oli tarkoittanut. Sillä suurkuninkaan hartain toivomus oli, että Kreikan laivasto poistuisi Salamiin ahtailta vesiltä. Etevä, mutta ylen kriitillinen saksalainen sotahistorioitsija Delbrück sanoo, että Kserkses luultavasti olisi vastannut: »Se on erittäin ilahduttavaa — silloinhan voin vaaraan antautumatta selvittää välini jokaisen kanssa erikseen.» Itse asiassa Themistokleen suurimpana vaikeutena ei ollut saada kreikkalaiset pysyttelemään Salamiin luona, vaan saada persialaiset ryhtymään taisteluun. Tämän suunnan edustajat arvelevat, että Herodotos vahvasti liioittelee kreikkalaisten pelkoa.

Heidän mielestään Persian laivaston yöllisen liikehtimisen tarkoituksena ei ole ollut vihollislaivaston sulkeminen ahtaaseen lahteen, vaan se että he itse mahdollisimman häiritsemättä pääsisivät sisään kapeitten ja vaikeakulkuisten väylien kautta. Themistokles lienee tehnyt hyökkäyksen, kun persialaiset vielä liikehtivät eivätkä olleet ehtineet järjestyä taisteluun. Tällä tavoin kreikkalaiset, Delbrückin käsityksen mukaan, olisivat voineet hyötyä väylän ahtaudesta. Itse Salamiin poukama ei näet ollut kovinkaan ahdas, vaan sinne johtavat kulkuväylät kylläkin.

Nykyajan sotahistorioitsijoiden teorioja tämän taistelun kulusta on muutoin melkein yhtä monta kuin niiden sommittelijoitakin.

[126] On sotahistorioitsijoita, jotka väittävät suorastaan, että kreikkalaisia oli enemmän kuin heidän vastustajiaan.

[127] Kuultuaan sanoman persialaisten paosta ilmestyi kiitettävällä nopeudella taistelukentälle osia kreikkalaisten entisestä keskustasta — saadakseen osansa kunniasta ja saaliista. Mutta ne, jotka olivat niin varomattomia, että tulivat aivan pakenevan vihollisen kinterille, eivät saaneet saalista eivätkä kunniaa. Thebalainen ratsuväki teki näet täyskäännöksen näitä kelpo maanmiehiään vastaan ja antoi heille aimo selkäsaunan. »Siinä on», kuten Kromayer sanoo, »tämän suuren päivän koomillinen aines, satyyrinäytelmä valtavan draaman jälkeen.»

[128] Herodotoksen kertomus, että kreikkalaiset olisivat leirin valloitettuaan polttaneet laivat, on tolkuton. Siinä tapauksessa sen on täytynyt tapahtua vahingossa.

[129] Siitä syystä muutamat sekä muinaisajan että nykyajan historiankirjoittajat ovatkin olettaneet, että Persia ja Karthago keväällä 480 olisivat telineet keskenään sopimuksen yhteisestä hyökkäyksestä kreikkalaisia vastaan. »Hetki oli tullut, jolloin molempain suurvaltojen, jotka olivat kasvaneet idässä ja lännessä itämaisella sivistyspohjalla, tuli ojentaa kättä toisilleen tukahduttaakseen kehtoonsa tämän kreikkalaisen sivistyksen, joka oli alkanut versoa niiden välissä», sanoo Eduard Meyer.

Komea ajatusyhtymä, tämä suurvaltain liitto! Sen todennäköisyyssyistä mainittakoon, että foinikialaisten emämaa kuului Persiaan ja että Kserkseellä sotaretkellään kreikkalaisia vastaan oli suurta apua sen merimiehistä. Miten lieneekin Susan ja Karthagon välisen varsinaisen liiton laita, niin varmastikaan ei ollut sattuma, että karthagolaiset valitsivat hyökkäykselleen juuri sen ajankohdan, jolloin Kserkses varustautui sotaan helleenien emämaata vastaan. Aivan varmasti tässä ilmenee, joskaan ei sopimuksenmukaista, niin ainakin tietoista yhteisvaikutusta.

Joka tapauksessa on totta, että karthagolaisten hyökkäys esti Sisilian kreikkalaisia auttamasta emämaataan persialaisia vastaan.

[130] Gelonin puolisolle, joka oli ollut lähettiläille suureksi avuksi rauhanneuvotteluissa, rikkaat karthagolaiset antoivat kunnialahjaksi kultaisen seppeleen, joka painoi vähän enemmän kuin 2 1/2 kg.

Voiton muistoksi Gelon pystytti Delphoihin kallisarvoisen kultaisen kolmijalan.

[131] Latinan Cumae, pari peninkulmaa nykyisestä Napolista länteen päin.

[132] Pronssinen etruskilaiskypärä, jossa oli tätä voittoa koskeva kirjoitus, löydettiin v. 1817 Olympiasta, jonne syrakusalaiset olivat sen lähettäneet uhrilahjaksi Zeukselle.

[133] Nykyaikaiset tutkijat ovat kovin epäilleet kirjeen todenperäisyyttä, ainakin avioliittoehdotuksen suhteen, joka — käyttääksemme erään heikäläisen sanoja — »tuntuu jokseenkin yhtä uskottavalla, kuin jos Theodore Roosevelt olisi kosinut Ison-Britannian kuninkaan tytärtä. Niin kauan kuin Persian valtakunta oli olemassa, naitettiin suurkuninkaan tyttäret yksinomaan kuninkaallista sukua oleville Persian suurmiehille».

Todenmukaisemmalta tuntuu tieto, jonka Herodotos mainitsee, vaikka epäillen jo senkin todenperäisyyttä, nimittäin että Pausanias olisi tehnyt avioliittosopimuksen erään persialaisen satraapin tyttären kanssa, joka oli läheistä sukua suurkuninkaalle.

[134] Delos, Kykladeista karuin ja luonnon antimista osattomin, oli ikimuistoisista ajoista ollut niistä mainehikkain, ja juuri pyhättönsä takia. Sen ikivanhuutta todistaa esihistoriallinen, alkeellinen luolatemppeli, joka on löydetty eräästä rotkosta keskeltä saarta sijaitsevasta Kynthoksen pyöreästä vuorikeilasta.

[135] Thukydides, Kreikan suurin historiankirjoittaja, jonka kertomusta tässä olemme noudattaneet, lisää, että linnoitusrakennukset olivat hätiköityä työtä. Perustuksina nimittäin oli kaikenlaisia kivilohkareita, joita monin paikoin ei oltu ehditty hakata, niin että ne olisivat oikein sopineet yhteen. Muurien rakentamiseen käytettiin myös paljon muista rakennuksista otettuja kiviä, vieläpä hautakiviäkin.

Tämän tiedon ovat vahvistaneet oikeaksi kaivaukset, joita meidän päivinämme on suoritettu Dipylonin, pohjoisen kaupunginportin. tienoilla.

Kaskua siitä, miten Themistokles petkutti sparttalaisia, nykyisten historioitsijoin vahvasti kriitillinen suunta pitää lapsellisena ja mahdottomana, kuten useita muitakin kertomuksia, jotka tahdotaan seuloa pois. Se oli muka sepitetty vasta peloponnesolaissodan loppunäytökseen, Ateenan linnoitusten hävittämisen jälkeen. Kaskun tarkoituksena muka oli selittää osaksi, minkätähden sparttalaiset eivät ajoissa olleet ehkäisseet näitten linnoitusten rakentamista, jotka tuottivat heille niin paljon vaikeuksia peloponnesolaissodassa, osaksi myöskin, minkävuoksi varustusten perustuksiin on muurattu niin paljon vanhempain rakennusten ja muistomerkkien pirstaleita.

Sellainenkin otaksuma on esitetty, että Themistokles on käyttänyt sparttalaisten vastalausetta hyväkseen saadakseen vauhtia muurinrakennukseen, mikä luultavasti olisi edistynyt hitaasti ilman ulkonaista ärsytystä. Ja sen Themistokles sai aikaan pitämällä mahdollisimman suuria ääntä sparttalaisten vastalauseista ja pelästyttämällä niillä ateenalaisiansa.

[136] Hänen pakonsa jälkeen takavarikoitu omaisuus lienee noussut 80—100 talenttiin; ja kumminkin hän pelasti suuren osan rikkauksistaan Aasiaan. Valtiollista uraansa aloittaessaan hänen kerrotaan omistaneen 3 talenttia. Themistokles ei ollut koskaan antelias kuten Kimon, joka myöskin osasi rikastua sotaretkillään.

[137] Vanha tieto, että hän olisi kuollut köyhyydessä, tuntuu kuitenkin vain kaunistelevalta jutulta. Hänen poikansa sitävastoin, josta Platon puhuu hyvin halveksivasti, joutui köyhyyteen. Mutta palkinnoksi isänsä ansioista hän sai maata ja raha-avustusta valtiolta, ja hänen sisarensa saivat myötäjäiset valtionrahastosta.

[138] Vapauttamalla Traakian persialaisten vallasta hän sai takaisin suuret perheomaisuutensa niihin kuuluvine, kaivoksineen. Ja hänestä tuli yhdellä iskulla mahtavan rikas mies. Sieltä kertyvät tulot ja ne suuret rikkaudet, joita hän hankki meriretkillään, tekivät hänelle mahdolliseksi harjoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Suuren osan rahoistaan hän käytti myöskin rakentaakseen omalla kustannuksellaan kauniita julkisia rakennuksia ateenalaisille.

[139] Missä määrin heillä oli siihen syytä, on vaikea sanoa. Parasta on olla arveluissaan varovainen, sillä muistettava on, että meidän käytettävissämme olevat tiedot ovat peräisin Ateenan historiankirjoittajilta. On hyvin todennäköistä, että apujoukoissa oli paljon sellaista väkeä, jonka myötätunto oli sorrettujen heloottien puolella.

Joka tapauksessa oli sparttalainen ja ateenalainen järjestys niin perin eri maata, että jo senkin johdosta helposti voi syntyä hankausta.

[140] Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin hänet kutsuttiin takaisin, vieläpä itsensä Perikleen ehdotuksesta. Kimon jatkoi sitten persialaissotaa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka, vuoteen 448.

[141] Kerran häntä koko päivän seurasi julkea hyväkäs, joka kaduilla ja toreilla syyti hänelle herjauksia ja haukkumisia, mutta Perikles ei ollut luota otusta huomaavinaankaan. Vasta kuin hän illalla palasi kotiportilleen, hän oli huomaavinaan herjaajan. Hän sanoi silloin palvelijalleen: »Ota soihtu ja saata tuota miestä, että hän löytää kotiinsa pimeässä!»

[142] Kreikan daimon merkitsee »jumaluusolento». Siitä — merkityksen erikoistuessa tarkoittamaan alempaa jumaluusolentoa — johtuu meikäläinen lainasana demoni, paha henkiolento, »riivaajainen».

[143] Yleisemmin tunnettua muotoa Klytaimnestra pidetään myöhempänä muunnoksena.

[144] Sen niminen oli, sadun mukaan, Theban perustaja.

[145] Tähän lauluun on liittynyt kasku itsestään runoilijasta. Eräs hänen pojistaan näyttää harmistuneen siitä, että vanha runoilija suosi erästä toisesta avioliitosta syntynyttä pojanpoikaa enemmän kuin häntä. Suvun edustajien edessä, joilla oli perheoikeudellisia valtuuksia, hän vaati, että isältä vanhuudentuhlaavaisuuden perusteella otettaisiin oikeus itse hallita omaisuuttaan. Silloin ei tarvittu muuta, kuin että Sophokles luki ylistyslaulunsa Kolonokselle, ja samassa oli kaikki puhe vanhuudenraihnaisuudesta loistavalla tavalla kumottu.

[146] Manalan jokia.

[147] Sanansaattajan ja vartijan osat esiintyvät usein antiikin draamassa, riippuen siitä, että kreikkalaisessa teatterissa ei säännöllisesti tapahtunut mitään näyttämönmuutosta. Mitä oli tapahtunut aina muuttumattoman näyttämön ulkopuolella, täytyi kertoa. Siten säästyivät myöskin yleisöltä sellaiset kauhunäyt kuin Agamemnonin murha ja Iokasteen itsemurha.

[148] Hänen kasvavaa yleisönsuosiotaan todistavat parhaiten monet kokoelmat »siivekkäitä sanoja», jotka poimittiin hänen draamoistaan.

[149] Kaksi vastakkain liikkuvaa kalliota, joiden välitse argonautit soutivat.

[150] Ingénue (lue ānzený; ransk., < lat. ingenuus = synnynnäinen) luonnollinen, teeskentelemätön, naiivi nuori tyttö. (Suomentajan huomautus.)

[151] Aulis muinaisajalla satama Boiotiassa, vastapäätä Euboian saarta. (Suomentajan huomautus.)

[152] Nykyinen Krim.

[153] Muuan papyruslöytö on hiljattain paljastanut myöskin Sophokleen satyyrinäytelmän, mutta valitettavasti se ei ole säilynyt kokonaisuudessaan.

[154] »Meluaja», »Remusen poika».

[155] Farssi = pieni vallattoman koomillinen ilveily. (Suomentajan huomautus.)

[156] Ainoana poikkeuksena on itse asiassa Aiskhyloksen »Persialaiset».

[157] Heroismi = sankarius, urhoollisuus. (Suoment. huomautus.)

[158] Hekatombi (kreik. hekatombē = sadan härän uhri), suuri teurasuhri. (Suomentajan huomautus.)

[159] Ks. 3:tta nidettä. Se edellyttää nimittäin tullakseen oikein arvioiduksi, tietoja Peloponnesolaissodan ajasta.

[160] Arkeologien löytämät sentapaiset hajuvoideastiat ovat kuitenkin yleensä peräisin paljon vanhemmalta aikakaudelta.

[161] Kurtisaani (ransk. courtisane), oikeastaan hovinainen; kiemaileva ilonainen. (Suomentajan huomautus.)

[162] Hetaira (kreik., = naistoveri, ystävätär), muinaisilla kreikkalaisilla nainen, joka perhe-elämän ulkopuolella vapaasti seurusteli miesten kanssa; portto. (Suomentajan huomautus.)

[163]Jos ei aina ollutkaan sotaa käynnissä, niin sen sijaan pikkuvaltioiden välillä oli alati kahnauksia. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista todeta, että kreikankielen sana eirēnē (rauha) merkitsemässä rauhansopimusta tavataan virallisessa asiakirjakielessä vasta v:n 387 e.Kr. jälkeen, jolloin tehtiin rauha kreikkalaisten ja persialaisten välillä. Tämäkin osaltaan osoittaa, että vanhoina aikoina ei sotaa pidetty poikkeuksellisena tilana, vaan normaalisena, vain välirauhojen joskus keskeyttämänä asiain tilana.

[164] Pahinta ei ollut se, että viholliset polttivat talonpoikain talot, sillä kun ne olivat tehtyjä puusta ja auringossa kuivatuista tiilistä, ne oli helppo rakentaa uudelleen. Eikä vuoden sadostakaan luopuminen ollut pahimpia uhrauksia kansalta, joka vallitsi merta ja joka siksi voi korvata menetyksensä tuomalla viljaa ulkomailta, etenkin Mustanmeren maista. Viinitarhojen hävittäminen ja viikunapuiden kaataminen tuotti jo suurempaa vahinkoa. Mutta pahimmin koski Attikan maalaisväestöön öljypuitten kaataminen, sillä sen hyvinvointi perustui etupäässä oliiviöljyn tuottoon, eikä öljypuusta saada mainittavaa satoa ennenkuin 15 vuoden ikäisenä, ja parhaan voimansa se savuttaa vasta 40—60: n vuoden iässä.

[165] Tällä hänen puolustautuvalla sodankäyntitavallaan on nykyajan sotahistorioitsijoissa ihailijansa ja moittijansa. Pflugk-Harttung sanoo Periklestä hyväksi sotaministeriksi, mutta ala-arvoiseksi sotapäälliköksi. Hänen voimansa oli valtion hallinnossa. Perikles oli oikeastaan »suuri pormestari». Hän oli liian inhimillinen omatakseen rohkeata, häikäilemätöntä toimintavoimaa, jota joskus vaaditaan kenraalilta, sanoo eräs toinen historioitsija. Kolmannen mielestä olisi Perikleen, sen sijaan että hän antoi Attikan asekuntoisten miesten joutua ruton uhreiksi Ateenan muurien sisälle sullottuina, pitänyt »muuttaa heidän epätoivonsa toimintavoimaksi ja johtaa heidät ase kädessä vihollista vastaan. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin.» Puhumattakaan siitä, että hän olisi levittänyt tartunnan vihollisiin ja »tehnyt rutosta Ateenan pelätyimmän liittolaisen.» Tähän vastaa Delbrück: »On todella valitettavaa, ettei Perikles käyttänyt tätä keinoa kohottaakseen toimintatarmoa. Millaisen esimerkin hän olisikaan antanut myöhempien aikojen sotapäälliköille. Kuinka toisin Napoleonkin olisi v. 1813 suoriutunut, jos hän olisi muuttanut miestensä epätoivon toimintatarmoksi suomalla heille kunniakkaan kuoleman taistelukentällä, sen sijaan että antoi viisisatatuhantisen armeijansa paleltua pakkaseen. Kuoltavahan heidän oli kuitenkin. Jos silloin jokainen ranskalainen olisi vienyt mukanaan hautaan yhden venäläisen, ei hänen vastustajallaan, keisari Aleksanterilla, olisi ollut enää sotajoukkoa, ja Napoleon olisi yhä edelleen ollut maailman valtias.»

Perikleen maalla puolustautuvan sodankäyntitavan arvostelu perustuu ainakin osaksi otaksumaan, että peloponnesolaissodan tarkoitus täytyi olla Ateenan tekeminen Spartan ja koko Hellaan ylivaltiaaksi. Jos tämä olettamus olisi oikea, niin Perikleen puolustussota olisi tietenkin ollut riittämätön. Mutta Perikleen itselleen ja Ateenalle asettama päämäärä oli, kuten olemme nähneet, paljon vaatimattomampi ja ateenalaisten mahdollisuuksia vastaavampi. Se tyytyi pysyttämään Ateenan johtavana merivaltana pyrkimättä sitä tekemään herraksi myös maalla. Sparttalaiset, korinthoslaiset, boiotialaiset ja muut heidän vihollisensa tahtoivat murtaa Ateenan ylivallan, joka perustui sen merien herruuteen. Ateena tahtoi näyttää, etteivät he siihen kyenneet. Mutta vihollisten täydelliseen masentamiseen eivät Ateenan voimat riittäneet. Sen Perikles tiesi liiankin hyvin. Sillä ateenalaiset eivät voineet velvoittaa liittolaisiaan yleiseen asevelvollisuuteen — siihen oli heidän johtaja-asemansa Attikan liitossa liian heikko. Liittolaisten osanotto sotaan supistuikin sangen vähiin — he avustivat Ateenaa vain rahallisesti.

Toisin oli laita Peloponnesoksen liiton. Liittolaiset eivät avustaneet sodankäyntiä rahoilla, vaan joukoillaan. Tästä johtui Spartan ehdoton ylivoimaisuus maalla, jonka mukaan Perikleen tuli toimia. Niin olisi muutoin jokaisen sotapäällikön täytynyt tehdä, mikäli hänen joukkonsa eivät olisi olleet laadultaan suunnattomasti ylivoimaisia. Ja sitähän ei voitane väittää, kun on kyseessä Ateenan ja Spartan välinen taistelu.

[166] Rutto alkoi Peiraieuksesta. Senvuoksi levisi huhu, että viholliset olivat myrkyttäneet vesisäiliöt. Siihen aikaan ei siellä näet vielä ollut vesijohtokaivoja, kuten Ateenassa, jonne Peisistratoksen seuraajat olivat rakentaneet vesijohdot. Säiliöinen sadevesi oli tietysti helpompi myrkyttää kuin juokseva vesi. Ja vaikkakin myrkytyshuhua täytyy pitää perättömänä, on tietysti mahdollista, että sellainen paikallaan seisova vesi helposti tuli epäterveelliseksi kesäkuumalla.

Samanlaisia huhuja on ollut liikkeellä muulloinkin suurten kulkutautien aikoina. Niinpä väitettiin mustan surman hävittäessä Saksanmaata 14:unen vuosisadan keskivaiheilla, että juutalaiset olivat myrkyttäneet kaivot, vieläpä ilmankin.

[166] Väkivaltaisuuttaan ja häikäilemättömyyttään hän osoitti aivan erikoisen epämiellyttävällä tavalla, kun Lesbos-saari oli tehnyt epäonnistuneen kapinayrityksen Attikan liittokuntaa vastaan. Hän sai silloin kansankokouksen päättämään, että saaren koko miehinen väestö, syylliset ja syyttömät, teloitettaisiin ja naiset ja lapset myytäisiin orjiksi.

Mutta kun ateenalaisten suuttumus oli vähän asettunut, he alkoivat hävetä päätöstään. Lähemmin asiaa harkitessaan arvelutti heitä heimolaistensa joukkomurha, heimolaisten, jotka puolen vuosisataa olivat taistelleet heidän rinnallaan barbaareja ja helleenejä vastaan. Olihan heidän luopumisensa nyt sitäpaitsi puoluejohtajien syytä, eikä sitä voitu lukea kansan suuren enemmistön viaksi, joka koko ajan oli ollut ateenalaisille uskollinen. Niin barbaarisen teon, kuin mihin Kleon oli kehoittanut, täytyi herättää inhoa kaikkien helleenien keskuudessa ja riistää ateenalaisilta se myötätunto, joka heillä vielä oli jäljellä. Kysymys otettiin sentähden uudelleen pohdittavaksi kansankokouksessa.

Silloin ryhtyi Kleon puhumaan. Hän pilkkasi niitä, jotka »heikkoudesta ja häilyväisyydestä» tahtoivat muuttaa päätöstä, ja varoitti kansaa »antamasta niitten kauniisti kalskahtelevien sanojen eksyttää itseään, joita lausuilivat miehet, jotka joko tahtoivat näyttää puhetaitoaan tai jotka olivat rahalla ostettuja». Ainoastaan kauhua herättämällä, hän sanoi, saattoivat ateenalaiset hallita liittolaisiaan. »Sääli on yksi turmiota tuottavimpia haittoja toisten hallitsemisessa», hän huudahti. »Pahinta, mitä voitte tehdä», hän jatkoi, »on näyttää maailmalle, että meidän päätöksemme eivät ole järkähtämättömän lujia, olkootpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä. Sillä lujuus on kansalle hyödyllisempää kuin nerous.» Tässä ei saanut, hän sanoi, antaa kauniilta kalskahtelevien sanojen johtaa itseään harhaan, vaan oli katsottava todellisuutta suoraan silmiin eikä unohdettava, mitä veristä vääryyttä lesboslaiset olivat tehneet »herroilleen». Sentähden ei mitään muutosta päätökseen, ei mitään lykkäystä! »Kosto seuratkoon välittömästi vääryyttä; muutenhan kehoitamme toisia epäluotettavia liittolaisia luopumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.» Ja hän lopetti huutamalla kansalle: »Ajatelkaa kaikkea sitä pahaa, mitä lesboslaiset olisivat tehneet teille, jos heidän kapinansa olisi onnistunut! Kuvitelkaa niin elävästi kuin mahdollista niitä kärsimyksiä, joita he olivat aikoneet teille, ja kostakaa sitten osoittamalta heikkoa arkuutta ja unohtamatta sitä vaaraa, mikä teitä uhkasi! Kurittakaa kapinallisia, niinkuin he ansaitsevat, ja antakaa toisille liittolaisillenne kouraantuntuva esimerkki siitä, että sitä, joka luopuu, rangaistaan kuolemalla!»

Ateenalaisten enemmistö ei kuitenkaan osoittautunut niin veren- ja kostonhimoiseksi kuin Kleon, vaan päätti rajoittaa kuolemanrangaistuksen kapinan johtajiin.

[167] Itse asiassa hän oli jättänyt sotilaallisen johdon mainiolle sotapäällikölle Demostheneelle. Kleonilla oli sitäpaitsi se onni, että vähää ennen hänen tuloaan Sphakterialle siellä syttyi metsäpalo. Siten ateenalaiset saivat vapaan näköalan yli saaren. Sparttalaiset eivät voineet enää salata hankkeitaan ja valmistaa ateenalaisille ikäviä yllätyksiä näiden tehdessä maihinnousuyrityksiä.

[168] Plutarkhos kertoo kuvaavan kaskun Alkibiadeesta, miten tämä kerran painissa oli joutumaisillaan häviölle vastustajastaan. Alkabiades silloin viime hetkessä käytti tilaisuutta hyväkseen ja puri toisia peukaloon, niin että tämä päästi otteensa sanoen: »Hyi, Alkibiades, sinähän puret kuin nainen!» — »Enpäs», tämä vastasi, »vaan kuten leijona.»

Kerran, kun hän lapsena pelasi noppaa muutamien leikkitoveriensa kanssa ahtaalla kadulla, kuormavaunut tulivat ajaen tätä kapeata kalua. »Älä aja noppani yli!» hän huusi ajurille. Kun mies ei välittänyt siitä, mitä poika huusi, juoksivat kaikki lapset kauhistuneina pois tieltä paitsi Alkibiades — hän heittäytyi pitkin pituuttaan maahan hevosten eteen. »Aja nyt, jos haluat!» hän huusi ajajalle. Ja miehen täytyi säikähtyneenä peräyttää hevosensa.

[169] Varsinkin intohimoansa hevosurheiluun, joka maksoi hänelle paljon. Kukaan ei ollut koskaan esiintynyt Olympiassa niin monin ja komein kilpa-ajovaljakoin kuin hän. Mutta hän syyti näin paljon rahaa tietenkin vain muka voittaakseen kotikaupungilleen kunniaa — näin hän vakuutti kansankokouksessa. Häntä ei pitäisi moittia siitä, että hän »omalla kustannuksellaan hyödytti ei vain itseään, vaan myöskin valtiota».

[170] Sisilia on kymmenen kertaa niin suuri kuin Attika. Kuormalaiva tarvitsi kokonaisen viikon kulkeakseen saaren ympäri, Syrakusa yksinään voi vetää vertoja Ateenalle asukaslukuun nähden.

[171] Se kaupunki, joka ensimmäisenä pyysi ateenalaisilta apua, oli Segesta Sisilian länsirannikolla. Sen lähettiläät puhuivat paljon sen rikkaudesta ja vakuuttivat, että kaupunki oli halukas itse kustantamaan Ateenasta tulevan apuretkikunnan. Ateenalaiset lähettivät silloin sinne muutamia henkilöitä ottamaan selvää, olivatko nämä mainitut rikkaudet todella olemassa.

Niillä juhla-aterioilla, joita kaupungin ylhäissukuiset nyt tarjosivat lähettiläille, nämä saivat, minne vain tulivatkin, iloita siitä näystä, minkä tarjosivat kotien kulta- ja hopea-astiajoukot. Ja niin he palasivat Ateenaan kertoen innostavia kuvauksia segestalaisten rikkauksista.

Eiväthän he voineet aavistaa, että suurimmaksi osaksi samat loistoesineet oli asetettu kaikkialla katseltaviksi. Oli koottu kalleuksia lainaamalla eri tahoilta kaupungista ja sen ympäristöstä.

Hyvin valtavan vaikutuksen ateenalaisiin teki myöskin se, että Segestasta seurasi tutkimuskomissionia kotiin Ateenaan lähettiläitä, tuoden mukanaan 60 talenttia hopeaa erään ateenalaisen laivastoeskaaderin miehistön ensimmäiseksi kuukausipalkaksi. Tämä muka oli kyllin hyvä todistus kaupungin maksukyvystä!

Pian oli koko Ateenalla mitä mielikuvituksellisimpia käsityksiä Segestasta. Luultiin, että siellä oli kokonaisia vuoria kultaa ja niin innostus sotahankkeeseen kasvoi yhä enemmän.

Segesta on nyt kuin maa olisi sen niellyt. Vain doorilaisen temppelin rauniot todistavat, että tällä paikalla kerran oli kaupunki, joka kutsui ateenalaisia Sisiliaan. Samoin tai melkein samoin on käynyt useimpien Sisilian muinoin niin kukoistavien kaupunkien, ja muinaisten temppelien jäännökset puhuvat katoavaisuuden mahdista, ikäänkuin sukupuuttoon kuolleitten jättiläiseläinten luurangot ja kylkiluut.

[172] Hermes-patsaassa oli nelikulmainen kivipylväs, päässä partainen Hermeen-pää.

[173] Todennäköisintä onkin, että tässä oli kysymyksessä aristokraattien salaliitto, jonka tarkoituksena oli aikaansaada uskonnollista hätää taikauskoisissa ateenalaisissa, tehdä tyhjäksi Sisilian-retki sekä saattaa epäluulon alaiseksi ja kukistaa Alkibiades, demokraattisen puolueen suosikki ja johtaja. Mutta epäluulot kohdistuivat myöskin erääseen toiseen mieheen nimeltä Androkles, kaupungin pahimman roskaväen johtajaan, sillä hän tunsi jäytävää vihaa hienoa Alkibiadesta kohtaan.

[174] Kameleontti, sisilisko, joka kykenee helposti vaihtelemaan ihonsa väriä; kuvaannollisesti: epävakainen ihminen. (Suomentajan huomautus.)

[175] Sotajoukko oli lopulla jakautunut kahteen osaan. Ensiksi antautui se, jota johti Demosthenes. Toisella, jota johti Niklas, oli heikko toivo voida pelastautua Asināros-joen yli. »Sinne marssivatkin polttavan janon uuvuttamat sotilaat», Thukydides sanoo. »Ja kun he olivat päässeet joelle, heittäytyivät he veteen välittämättä enää säilyttää järjestystä. Janonsa sammuttamiskiihkossa he syöksyivät tiheissä ryhmissä yli toinen toistensa ja polkivat maahan tovereitansa. Muutamat saivat surmansa tovereittensa keihäistä, kun taas toiset kadottivat lujan jalansijan, ja virta tempasi heitä mukaansa joukoittain.

Nyt kävikin selville, että syrakusalaiset olivat jo ennättäneet joen yli. Jyrkältä rannalta toisella puolen jokea he ampuivat ateenalaisia, sillä aikaa kuin suurin osa näistä ahnaasti hotki vettä. Vaikka se oli verensekaista ja mutaisia, kuitenkin useimmat tappelivat saadakseen juoda.» Silloin Niklas antautui ja Gylippos käski lopettaa murhaamisen. Osan ateenalaisia, erittäinkin sellaisten, jotka olivat ratsain, oli kuitenkin onnistunut pelastautua ystävällismieliseen Katanen kaupunkiin, nykyiseen Cataniaan, pohjoiseen Syrakusasta.

[176] Erästä näistä luolista, jotka nyt ovat Syrakusan kuuluisimpia nähtävyyksiä, nimitetään »Dionysioksen korvaksi». Dionysios-tyranni piti nimittäin siellä poliittisia vastustajiaan vangittuina, ja luolan omituinen rakenne muistuttaa korvan käytävää. Kerrotaan, että suuri taiteilija Michelangelo on keksinyt nimen.

[177] Varsinkin sellaiset vangit, jotka sivistyksellään ja hyvällä käytöksellään voittivat herransa suosion, saivat osakseen lempeää kohtelua ja pääsivät lopulta vapaiksi. Useat heistä kiittivät kotiin palattuaan tragediankirjoittaja Euripidestä saavuttamastaan vapaudesta. Kykyään esittää kohtia hänen näytelmistään he saivat nimittäin kiittää siitä, että heidän oli käynyt hyvin. Euripideeseen olivat näet sisilialialaiset suuressa määrin ihastuneet.

[178] Toinen heistä, Demosthenes, oli vihattu sen kovan iskun takia, jonka hän oli antanut sparttalaisille Pyloksen luona Sphakterian saarella. Mutta syrakusalaiset, jotka olivat ylvästyneet menestyksestään ja olivat tyytymättömiä Gylippoksen tiukkuuteen ja ankaruuteen, epäsivät pilkallisesti hänen pyyntönsä.

[179] Hänen vihollistensa johdossa oli kuningas Agis, jota Alkibiades oli loukannut viettelemällä hänen puolisonsa, sillä aikaa kuin mies oli sodassa. Ja viettelijä oli kyllin julkea kerskuakseen julkisesti »urotyöstään» ja sanoakseen, että hän oli tehnyt sen »ei siksi, että olisi ollut hurmaantunut kuningattaren kauneuteen, vaan ainoastaan siksi, että sparttalaiset kerran saisivat herrakseen hänen siittämänsä äpärän».

[180] Tällä hän tarkoitti, että hän itse, kuten osa toisiakin ylhäisiä sparttalaisia, piti itseään Herkuleen jälkeläisinä, sankarin, jolla oli leijonan talja hartioillaan.

Plutarkhos mainitsee paljon puhuvan esimerkin miehen kavaluudesta. Vuonna 405 hän auttoi salaa harvainvaltaista puoluetta kumoamaan demokraattisen valtiomuodon Miletoksessa. Juuri silloin, kun vallankumous puhkesi, marssi hän joukkoineen kaupunkiin. Julkisuudessa hän sätti oligarkkijohtajia ja uhkasi heitä rangaistuksella, mutta demokraateille hän lupasi juhlallisesti, ettei heille tehtäisi mitään pahaa, niin kauan kuin hän oli paikalla. Seurauksena hänen kauniista lupauksestaan oli, että kaikki demokraatit, jotka luottivat hänen sanaansa ja jäivät kaupunkiin, murhattiin. Lysandroksen petollisen puheen tarkoituksena oli nimittäin rauhoittaa demokraattien ensimmäisiä miehiä, etteivät he pakenisi, ja niinmuodoin, mikäli mahdollista, kitkeä pois kaikki demokraattisuus.

[181] Nemesis, kreik. = paheksunta; olennoituna oikeutta valvova ja sen rikkomista rankaiseva jumalatar. (Suom. huomautus.)

[182] Hän toivoi kai vielä kerran pääsevänsä sovintoon maanmiestensä kanssa, ja ennen kaikkea hän soi vihatun vastustajansa Lysandroksen saavan selkäänsä. Hän tarjoutui auttamaan ateenalaisia traakialaisten ystäviensä joukoilla, jos hänelle tahdottaisiin antaa osuus päällikkyydessä.

[183] Johtajat tiesivät liiankin hyvin, että jos kävi onnettomasti, he saisivat syyn niskoilleen, mutta jos saataisiin voitto, Alkibiades saisi kunnian.

[184] Sisilian sotaretken aiheuttaja oli vähää ennen sodan loppua päättänyt seikkailurikkaan elämänsä. Ateenalaisten Traakiassa kärsimän tappion jälkeen hän ei tuntenut enää olevansa turvassa sparttalaisten kostolta. Sen sijaan hän oli paennut toisen Persian satraapin, Pharnabatsoksen, luo Vähään Aasiaan ja koettanut päästä yhteyteen Susan hovin kanssa, toivoen voivansa näytellä siellä samaa osaa kuin kerran Themistokles. Mutta hänen epäluotettavuutensa oli niin yleisesti tunnettu, että hänen pelkkä olemassaolonsa herätti kaikissa asianomaisissa levottomuuden tunteen. Ennen kaikkea sparttalaiset saivat mielestään nyt odottaa pahinta hänen juonitteluistaan, ja Lysandroksen uhkaavasta pyynnöstä Pharnabatsos päätti raivata pakolaisen tieltään. Hän lähetti aseistetun joukon siihen kylään, jossa Alkibiades asui, murhaamaan hänet. Mutta yksikään noista miehistä ei uskaltanut käydä näin vaarallisen vastustajan kimppuun. Ainoa, mihin heillä riitti rohkeutta, oli ympäröidä talo ja sytyttää se tuleen. Alkabiadeen onnistui kuitenkin sammuttaa tuli, ja tikari kohoteltuna hän syöksyi murhapolttajiaan kohti. Kaikki väistyivät kauhistuneina tieltä, mutta peittivät hänet sen sijaan nuolilla ja keihäillä, kunnes hän heitti henkensä. Näin hänen päivänsä päättyivät hänen ollessaan 47 vuoden iässä.

Tokkopa tarvinnee mainita, että rakastunut nainen seurasi häntä ja teki hänen kuolleelle ruumiilleen viimeisen palveluksen.

Alkibiades, jolla oli ollut suhteita niin monien naisten kanssa, jätti luonnollisesti jälkeensä suuren joukon lapsia. Yksi laillinen poika hänellä oli, jolla oli isänsä nimi, mutta joka muistutti häntä vain kauneudessaan ja paheissaan. Hänen kerrotaan myöskin suorastaan naurua herättävällä tavalla matkineen isäänsä. Erään kerran hänet tuomittiin jonkin lainrikkomuksen takia menettämään omaisuutensa ja poliittiset oikeutensa. Sen jälkeen hän katoaa historiasta.

Myöskin Gylippos päätti surullisella tavalla päivänsä. Peloponnesolaissodan päätyttyä Lysandros lähetti hänet kotiin viemään suuria rahasummia, joita oli kiskonut ateenalaisten liittolaisilta. Mutta matkalla Gylippos avasi rahapussit ja anasti itselleen suuren osan sisällyksestä. Eforit keksivät heti kavalluksen ja tuomitsivat hänet kuolemaan. Erään kertomuksen mukaan hän olisi pelastanut henkensä pakenemalla maasta.

[185] Vuonna 416 ateenalaiset tekivät itsensä syypäiksi samanlaiseen julmuuteen Melos-saaren väestöä kohtaan, kuin mitä Kleon oli aikonut lesboslaisiin nähden. Melos oli ainoa Kykladeista, joka ei ollut yhtynyt Attikan liittoon. Kun meloslaiset nyt uskalsivat vastustaa ylivoimaa, jonka ateenalaiset lähettivät heitä vastaan pakottaakseen heidät alistumaan, niin kaikki saaren miehet surmattiin ja naiset ja lapset myytiin orjiksi. Sitten asutettiin Melos ateenalaisilla.