TOINEN KREIKKALAINEN UUDISASUTUS.

Sitä mukaa kuin uudet elinkeinohaarat voittivat alaa ja kehittyivät, täytyi hankkia kotiteollisuudelle enemmän raaka-aineita sekä jalostetuille tuotteille uusia markkinoita. Tämä oli sitäkin tarpeellisempaa, kun sekä itse Kreikan niemimaan että joonialaisten siirtokuntien väestö alkoi lisääntyä niin runsaasti, että se ei voinut enää elättää itseään, vaan sen täytyi koettaa saada viljaa hedelmällisemmiltä seuduilta. Sellaisia oli etenkin Mustanmeren rannikolla. Kunnolliselle ja yritteliäälle kansalle avautui näin uusia mahdollisuuksia saavuttaa vieraassa maassa parempi toimeentulo kuin liiaksi kansoitetussa kotimaassa, missä, kuten pian näemme, intohimoiset puoluetaistelut myös katkeroittivat elämän ja pakottivat monen jättämään kotinsa.

Maastamuutto on vielä kahdeksannella vuosisadalla verrattain vähäistä, mutta se lisääntyy suuresti seitsemännellä sen johdosta, että kaupan ja teollisuuden alalla silloin äkkiä tapahtui valtava nousu. Ja mistä tämä taas vuorostaan johtui? Siitä, että kulta- ja hopea_rahat_ alkavat tulla käytäntöön maksuvälineinä ja vanha hankala vaihtokauppa muuttuu vähitellen rahasta myynniksi. Kauppias on saanut käsiinsä vähän tilaa vievän ja helposti käsiteltävän maksuvälineen, joka on käypää kaikkialla, sillä valtion leima takaa, että valtio itse milloin tahansa vastaanottaa rahaa maksuksi. Vanhin tunnettu arvonmitta oli nautakarja. Homeroksen runoissa arvioidaan kaikki niin ja niin monen härän arvoiseksi. Pronssikattila esimerkiksi oli yhden härän veroinen, kelpo orjatar vastasi neljää, mutta Odysseuksen imettäjästä oli sankarin isä tämän nuorena ollessa maksanut 20 härkää.[56] Rahan lähimpiä edeltäjiä olivat kultaiset ja hopeiset harkot, tangot tai ruuvikierteiset langat, joista kauppaa tehdessä hakattiin pois määrätyn kokoinen pala. Mutta miten vaivalloista olikaan, kun jokaista pientäkin kaupantekoa varten täytyi käyttää koetinkiveä ja vaakaa! Paitsi sitä, että leimattu raha on helposti käsiteltävää, on sillä se etu vaihtokaupan suhteen, että milloin ostajalle soveltuu, hän voi vaihtaa sen niihin tavaroihin, joita hän juuri silloin haluaa.

Se nerokas keksintö, että rahaa ruvettiin leimaamaan, on vaikuttanut mullistavasti koko ihmiskunnan talouteen, ja vielä tänä päivänä elämme sen vaikutuksen alaisina. Keksintö tehtiin noin v. 700 e.Kr., Herodotoksen tietojen mukaan Lyydiassa. On kuitenkin yhtä todennäköistä, että leimattua rahaa ensinnä käytettiin kreikkalaisissa rannikkokaupungeissa, kenties Miletoksessa.[57] Joka tapauksessa uusi keksintö levisi sekä joonialaisiin että Kreikan emämaan kauppakaupunkeihin. Siellä koko talous pian muuttuikin rahataloudeksi. Sitävastoin vanha luontaistalous jatkui sisämaanvaltioissa kuten Spartassa, missä maanviljelys oli vallitsevana elinkeinona ja koko maa muodosti yhden ainoan suuren omavaraistalouden, joka ei juuri kaivannut vienti- tai tuontiyhteyttä muiden valtioiden kanssa.

Jos nyt luomme yleissilmäyksen historialliseen yhteyteen, niin huomaamme yllä sanotusta, että rahanleimaamisen keksiminen on muun muassa todellakin ollut tärkeimpiä syitä suureen kansavirtaukseen, joka seitsemännellä vuosisadalla kulki yli Välimeren ja Mustanmeren ja sai aikaan sen, että nämä rannikot vahvasti kreikkalaistuivat. Erotukseksi akhaialaisen ja doorilaisen kansainvaelluksen aikaisesta siirtymisestä pois kreikkalaisesta emämaasta on näitä kahdeksannella, seitsemännellä ja kuudennella vuosisadalla e.Kr. tapahtuneita suuria väestönsiirtymisiä nimitetty toiseksi kreikkalaiseksi uudisasutukseksi. Se eroaa ensimmäisestä uudisasutusliikkeestä — mikäli näistä väestön siirtymisistä lainkaan voidaan sitä nimeä käyttää — paitsi syittensä puolesta myöskin tapahtumain kulun suhteen. N.s. ensimmäinen kreikkalainen uudisasutus ei ollut uudisasutusta tavallisessa mielessä, vaan se oli pakoa kodista, kansainvaelluksen seurausta: kansa pakenee toisen kansan tieltä ja pelastautuu vieraalle rannikolle. Mutta n.s. toinen uudisasutus ei ole mitään joukkopakoa, vaan se on yksityisten kansalaisten maastamuuttoa, jotka vieraassa maassa toivovat pääsevänsä parempiin oloihin. Nyt eivät vihollislaumat ole ahdistamassa, vaan muuton aiheuttajina ovat sisäiset syyt — ja nekin pelkästään ilahduttavaa laatua — nimittäin kaupan ja teollisuuden voimakas nousu. Niin syntyi tämä maastamuuttoliike, joka on koko maailman asutushistorian loistavimpia lukuja.

Toinen kreikkalainen uudisasutus eroaa ensimmäisestä siinäkin suhteessa, että uudet siirtokunnat olivat yksityisten kaupunkien perustamia, kun taas vanhimpien joonialaisten kaupunkien perustajat olivat toisiinsa sekoittuneita kansoja kaikista mahdollisista emämaan osista. Uudet siirtolaiset olivat lujin sitein — etenkin uskonnollisin — liittyneet kukin omaan »emäkaupunkiinsa». He olivat tuoneet mukanaan tulen emäkaupungin pyhästä liedestä; he ottivat osaa kotiseutunsa suuriin uskonnollisiin juhliin ja lähettivät uhrilahjoja vanhan kotikaupungin suojelusjumalille. Sillä tavoin uudet ja vanhat kaupungit olivat henkisessä sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Muodostui kokonaisia kaupunkien perhekuntia: emäkaupunkeja tytärkaupunkeineen; ja siirtokuntia, joilla oli yhteinen emäkaupunki, sanottiin sisarkaupungeiksi. Jos siirtokuntia uhkasi vaara, ne turvautuivat emäkaupunkiinsa. Siirtokunnan ja emäkaupungin välistä sotaa pidettiin yhtä jumalattomana, kuin että lapsi löi äitiään. Tämä ei kuitenkaan estänyt siirtokuntaa muodostumasta emäkaupungilleen vaaralliseksi kauppakilpailijaksi.

* * * * *

Helleenien ja heidän kilpailijainsa foinikialaisten siirtokuntien välillä on suuri ero. Sen voi lyhyesti lausua siten, että kreikkalaiset uudisasukkaat eivät uusilla asuinpaikoillaan tunteneet olevansa hajaannustilassa eläviä siirtolaisia. Foinikialaiset siirtokunnat — paitsi Karthago sisilialaisine tytärkaupunkeineen — olivat pelkkiä kauppapaikkoja, jotka oli perustettu valvomaan Tyroksen, Sidonin ja muiden Foinikian kaupunkien enimmäkseen tilapäisiä kauppaetuja. Kreikkalaisista siirtokunnista sitävastoin kehittyi oikeita kaupunkeja, asukkaittensa vakinaisia kotipaikkoja; ja kaupunkien ulkopuolellakin asui aina kreikkalaisia maanviljelijöitä. Tämä selittää myös sen, että kreikkalaisten siirtokuntien sivistysvaikutus oli paljon perinpohjaisempi kuin foinikialaisten. Kreikkalaisista siirtokunnista tuli Hellaan sivistyksen todellisia etuvartijoita, kun taas foinikialaisten tarkoituksena oli vain tilapäisen voiton saavuttaminen. Foinikialaisten ainoana harrastuksena oli alkuasukkaitten nylkeminen; kreikkalaiset sitävastoin koettivat myöskin sivistää heitä.

Yhä kiristyvässä ottelussa kreikkalaisten ja foinikialaisten välillä oli kreikkalaisilla varma yliote vastustajistaan, sillä Kreikka sijaitsi laajan Välimeren-kaupan keskuksessa, sillä oli erinomaisen runsaasti satamapaikkoja, ja se oli valtiollisesti riippumaton. Sitävastoin foinikialaisten asema kolmen mahtavan, keskenään kilpailevan naapurikansan, egyptiläisten, assyrialais-habylonialaisten ja heettiläisten välissä sai aikaan valtiollisen epävarmuudentilan, joka tietysti haittasi liike-elämänkin kehitystä.

Ja jos vertaamme toisiinsa kreikkalaisten ja foinikialaisten siirtokuntien lopullista tulosta, mikä ero! Miten monet kreikkalaisten perustamista kaupungeista ovatkaan uhmanneet kaikkia hävittäviä voimia aina tähän päivään saakka. Kuten Egyptin, Assyrian, Babylonian ja Persian vanhat kaupungit ovat foinikialaisten siirtokunnat menettäneet kaiken tai miltei kaiken merkityksensä, mutta muinainen Bysantion on vielä tänä päivänä Konstantinopolin nimisenä Levantin kaupan keskus, ja Marseille — muinainen Massilia — nauttii yhä vielä Ranskan tärkeimmän satamakaupungin arvoa, joka sillä oli jo kreikkalaisten aikana. Sen ikivanhoja tytärkaupunkeja on Nizza. Massilian vaikutus ulottui kautta koko Ranskan ja Espanjan Rivieran aina Ebron suulle asti, ja Provence'in maalaisväestö kreikkalaistui. Nykyaikainen matkailija, joka käy Arles'ssa ja näkee sen kauniiden naisten ikäänkuin leijailevan eteenpäin vesiruukku pään päällä, luulee yhdellä iskulla siirtyneensä muinaiseen Hellaaseen, kauniitten kreikatarten ja Aphroditen maahan; ja kaupungin valtava amfiteatteri yhdessä muitten muinaismuistojen kanssa on palanen Kreikkaa, joka on unohduksesta jäänyt Rhône'in laaksoon.

Massilia todistaa, miten suuressa määrin kreikkalaiset siirtolaiset yhdistivät sivistystehtävän liiketoimintaansa. Kun foinikialaiset vuosisatojen aikana olivat käyttäneet hyväkseen ympäröivää seutua antamatta sille mitään mainittavaa vastalahjaa, opettivat kreikkalaiset sekä Ranskan että Espanjan väestölle kirjainkirjoituksen. Ja Massilian kreikkalaiset toivat öljypuun ja viiniköynnöksen ensinnä omalle seudulleen, joka ei soveltunut maanviljelykseen, ja sitten koko etelä-Ranskaan. Viini oli ennestään tuntematon juoma alkuasukkaille, jotka siihen asti olivat aina juoneet olutta.

Massilian asukkaat harjoittivat laajaa kauppaa sekä Välimerellä että pitkin joki verkkoa, jonka päähaarat ovat osaksi Rône—Saône—Seine, osaksi Rhône—Saône—Mosel— Rein. Varmana todistuksena Massilian kauppaverkon haarautumisesta ovat sille ominaiset rahat, joissa toisella puolella on Artemiin pää ja toisella leijona. Niitä on tavattu koko Ranskassa, Sveitsissä ja pohjois-Italiassa korkealla alppilaaksoissa. Siitä siemenestä, jonka helleeniset merenkulkijat kerran olivat peittäneet »barbaariseen» multaan kaukaisessa Lännessä Rhône'in suulla, versoi sitten keskiajalla runsaasti uusia toisenlaisia vesoja. Sillä Provence'ista on keskiajan ranskalaisen kuvanveistotaiteen lisäksi lähtöisin myöskin runsas runous, provence'ilaisten trubaduurien lemmenlaulut, jotka vaikuttivat valtavasti melkein koko Euroopan kirjallisuuteen ritariaikana.

* * * * *

Etelä-Italiasta kehittyi toinen Kreikka. Helleenit itse nimittivät sitä »Suur-Kreikaksi» vastakohtana köyhemmälle emämaalle ja sen pienille oloille. Tämän maan ja Sisilian löytäminen oli tosin tapahtunut paljon aikaisemmin — se kuvastuu tarinassa Odysseuksen harharetkistä —, mutta nyt kasvoi näihin molempiin onnellisiin seutuihin tiheä kreikkalainen siirtokunta-asutus. Italian ja Sisilian hedelmällisestä maasta tuli kreikkalaisten vilja-aitta, ja myöskin karjanhoito oli varsin tuottavaa. Kreikkalaiset ovat nähtävästi tuoneet mukanaan öljypuun sekä Italiaan että Sisiliaan kuten etelä-Ranskaankin. Ainakaan ei siellä ole esihelleeniseltä ajalta löydetty jälkeäkään tästä puusta.

Sisiliassa kreikkalaisten kuitenkin täytyi jakaa rannikkoalueitten omistusoikeus karthagolaisten kanssa, jotka ottivat länsiosan ja pohjoisrannikon haltuunsa. Kreikkalaiset taistelivat myös monta kiivasta taistelua maan asukkaita, sikuleja vastaan, joita sotaiset ylimykset johtivat, mutta etelä-Italia kreikkalaistui melkein kokonaan. Erikoisen tavoiteltuja olivat Taranton-lahden rannat, jotka jo aikaisemmin olivat houkutelleet foinikialaisia purppura-, simpukka- ja kalarunsaudellaan. Lampaat, jotka kävivät laitumella näillä viljavilla seuduilla, olivat tunnettuja hienosta villastaan, ja oivallinen savi synnytti siellä kukoistavan maljakkoteollisuuden. Monet »Suur-Kreikan» siirtokunnista tulivat kuuluisiksi rikkaudestaan ja ylellisyydestään, etenkin Tarentum, Kroton ja ylväs Sybaris, joka aikoinaan oli rikkaampi kuin mikään muu kreikkalainen kaupunki. Sybarislaiset lienevät pitäneet suorastaan kunnia-asiana olla velttoja ja ruikuttaa pienimmästäkin rasituksesta. He tulivat niin kuuluisiksi nautinnonhimostaan ja velttoudestaan, että vielä tänä päivänä käytetään sanaa sybariitti merkitsemään ylellisyyden veltostuttamaa henkilöä.

Helposti voidaan kuitenkin arvata, miten sellaisen yhteiskunnan lopulta kävi, jonka puolustajina oli sybariitteja. Krotonista ja Sybariksesta tuli vähitellen leppymättömät kilpailijat. Krotonissa kasvanut heimo oli aivan toista ainesta. He olivat urheilijoita, jotka kerrankin voittivat kaikki Olympian seitsemän kilpailua. Kun Krotonin ja Sybariksen välinen vihamielisyys puhkesi ilmisodaksi ja ratkaiseva taistelu oli tulossa, kerrotaan, että Sybariksen ratsuväen hevoset alkoivat tanssia kuullessaan vihollisen torvien ja huilujen äänet. Ne olivat tottuneet paraatiharjoituksiin enemmän kuin todelliseen sotaan. Sota loppui Sybariksen häviöön noin v. 510 e.Kr. Voittajat eivät tyytyneet vähempään, kuin että hävittivät kaupungin maan tasalle, kertovatpa tarut heidän johtaneen joen uoman sen paikan yli, niissä rikas Sybaris kerran sijaitsi, hävittääkseen vihatun kilpailijansa jäljettömiin. Joka tapauksessa ei sen muinaisesta loistosta enää ole pienintäkään jälkeä.[58]

Länteenpäin kreikkalaiset seurasivat kilpailijainsa foinikialaisten jälkiä aina Guadalquivirin suulle asti toiselle puolen Herkuleen patsaita ja veivät sieltä mukanaan kotimaahan haluttua kuparia.

* * * * *

Kreikkalaisten toinen uudisasutus ulottui Espanjasta itäänpäin aina Krimille saakka. Melkein kaikkien satamien läheisyyteen syntyy nyt kauppapaikkoja, ja kaikkialla puhutaan kreikkaa. Myöskin Egyptin kanssa alkaa vakinainen yhdysliikenne, ja miletoslaiset perustavat erään Niilin suuhaaran varrelle Naukratis-nimisen uudisasutuksen, joka aina Aleksandreian perustamiseen saakka pysyi maan suurimpana kauppapaikkana. Kreikkalaisista oli tullut merikansa, ja he viihtyivät vain merellä ja meren läheisyydessä. Vuoristojen metsäisillä rinteillä kaikuvat kirveeniskut; honka kaatuu, laivastoja rakennetaan, ja leveä, kantava kuormalaiva laskeutuu raskaasti mereen, kun taas kevyt, kapea sotapursi ikäänkuin lentää aalloilla. Sen tehtävänä on kaupan suojeleminen — tai merirosvous.

Uuteen siirtokuntaliikkeeseen eivät ota osaa vain emämaan asukkaat, vaan ehkä yhtä paljon Vähän-Aasian vanhat joonialaiset siirtokunnat, erikoisesti Miletos, joka yksinään perusti kokonaista yhdeksänkymmentä uutta kaupunkia.

Miletoslaiset merimiehet tunkeutuivat rohkeasti Mustallemerelle, »vieraanvarattomalle merelle», kuten kreikkalaiset ensi näkemältä kauhuissaan nimittivät tätä autiota merta vailla saaristoa ja saaria. Sen etelärannalla uhkaavat vuorijonot suistuivat jyrkkinä mereen, ja pohjoisessa oli matalia, rämeisiä rantoja, missä sumut ja usvat tekivät ilman painostavaksi ja raa'aksi. Oli kuin kotimaan lauhkeilta seuduilta olisi täällä tullut uuteen maailmaan, missä tasangot olivat alttiina jäätäville pohjoismyrskyille, jotka tupruttivat maahan valtavia lumikasoja ja jäädyttivät veden. Täällä ei voinut viettää elämäänsä ulkoilmassa ja päivänpaisteessa toreilla ja aukeilla paikoilla niinkuin Kreikassa. Kaikki tuntui täällä aluksi kammottavalta ja peloittavalta kansan mielestä, joka enemmän kuin puolen vuosituhannen aikana oli tottunut Aigeianmeren kirkkaaseen taivaaseen ja leutoon ilmastoon ja oli ehtinyt unohtaa, että aikaisemmat sukupolvet kerran olivat asuneet kylmemmillä seuduilla.

Toiselta puolen löytöretkeilijät pian huomasivat, että täällä oli paljon, melkeinpä kaikkea sitä, mitä heidän kotimaastaan puuttui. Vuorten lomassa piilevien pienten peltotilkkujen asemesta täällä aukenivat rajattomat tasangot, joiden multa oli mitä hedelmällisintä. Täällä aaltoili vilja niin laajoilla vainioilla, ettei yhdenkään kreikkalaisen silmä koskaan ollut nähnyt niiden vertaista. Toisilla vainioilla viljeltiin hyvällä menestyksellä oivallista hamppua. Ja mitä olivatkaan kotimaan karjalaumat niiden määrättömien hyödyllisten eläinten rinnalla, jotka kävivät laitumella aroilla ja tuottivat pohjattomia varastoja lihaa, vuotia ja talia!

Toisissa osissa maata kasvoi oikeita aarniometsiä, jotka tarjosivat mitä parhaimpia tammia, saarnia ja jalavia laivojen rakennuspuiksi. Rannikkosatamien ja suojelevan saariston puutteen korvasivat mahtavat, kauas sisämaahan saakka purjehduskelpoiset joet, jotka olivat helleeneille aivan uusi elämys. Mutta kaikkein ensinnä löytöretkeilijät luultavasti kuitenkin huomasivat uskomattoman kalarunsauden. Merenkulkijoita houkuttelivat Mustalle merelle todennäköisesti etupäässä juuri valtavat tonnikalaparvet, jotka keväisin idästäpäin tulvivat Bosporiin. Olihan mielenkiintoisia tutkia, mistä kaikki tämä meren siunaus sai alkunsa; ja kun kreikkalaiset olivat saaneet sen selville, he perustivat pyyntiasemia sopiville paikoille. Siellä pyydystetty kala valmistettiin ja kuivattiin ja vietiin sitten myytäväksi joonialaisiin rannikkokaupunkeihin, missä rahvas suureksi osaksi eli tästä meren antimesta.

Tämän meren satamiin tuli myös Kaukasoksen sotaisia kansoja purjehtien jokia pitkin mukanaan laivanlastittain vankeja, joita he halusivat myydä. Parhaat orjat saatiin kuitenkin etelärannikolta.

Mustanmerenretket saivat vihdoin odottamattoman viehätysvoiman, kun helleenit huomasivat alkuasukkailla kultakoristeita ja asiaa tarkemmin tutkiessaan saivat tietää että kauempana sisämaassa oli vuoria, joissa oli runsaat määrät tätä jaloa metallia.

Näin kreikkalaisten käsitys »epävieraanvaraisesta merestä» vähitellen muuttui »vieraanvaraiseksi mereksi», eikä kestänyt kauan, ennenkuin Miletos tytärkaupunkeineen oli ympäröinyt tämän meren kokonaisella sarjalla siirtokuntia, joita oli varsinkin jokien, Dnjestrin, Bugin, Dnjeprin ja Donin suissa ja Krimillä. Venäjän joet kuljettivat näihin siirtokuntiin suurten tasankojen tuotteita, ja Krimillä kreikkalaiset olivat saaneet haltuunsa tavattoman rikkaan vilja- ja puutarhamaan. Kreikkalaiset vaihtotavarat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kauas Venäjän jokien varsille. Miletoksesta vietiin varsinkin kankaita ja kudoksia. Mutta ennen kaikkea öljy ja viini tuottivat kreikkalaisille hyvää ansiota Mustanmeren rannoilla. Tässä kosteassa ja kylmässä maassa tervehdittiin rypäleen lämmittävää ja kiihdyttävää nestettä äärettömän paljon suuremmalla ihastuksella kuin konsanaan itse Kreikassa; ja kun »barbaarit» olivat sitä kerran maistaneet, eivät he koskaan saaneet sitä tarpeekseen. Vielä tänä päivänä etelä-Venäjä on Kreikan saariston viinien tärkeimpiä vientipaikkoja, ja niin oli laita jo 25 vuosisataa sitten. Lukemattomia kreikkalaisia saviastioita täynnä tuota haluttua juomaa kuljetettiin siihen aikaan yli Mustanmeren vesien, ja joonialaisia saviastioita on löydetty sisämaasta aina Kievistä saakka.[59] Kubanin alueella Asovanmeren rannalla, Kaukasoksen pohjoispuolella syntyi omalaatuinen kreikkalais-persialainen sekasivistys, josta meidän päivinämme runsaat kultalöydöt todistavat.

Mustanmeren _etelä_rannalla sijaitsevien siirtokuntiensa kautta kreikkalaiset joutuivat yhteyteen maailmankaupan ikivanhojen teitten kanssa, jotka päättyivät täällä ja joiden toinen päätekohta oli Babyloniassa ja sisä-Aasiassa.

Mustanmeren rannan koonti- ja vientisatamat ovat suuresti edistäneet Kreikan varallisuutta. Mutta kreikkalaiseen _sivistys_maailmaan ei Mustanmeren seutuja koskaan luettu. Kreikkalainen sivistys ei kyennyt täällä kasvattamaan uusia vesoja. Se kuihtui pohjatuulten ja sumujen maassa. Muutamia harvoja lukuunottamatta kreikkalaiset siirtokunnat pysyivät täällä vain eristettyinä kohtina barbaaristen alkuasukkaitten keskellä. Maan todellista kreikkalaistumista, kuten etelä-Italiassa, etelä-Ranskassa ja osittain Sisiliassa, ei voinut tapahtua täällä. Kreikkalainen ei koskaan oikein kotiutunut tähän kolkkoon ilmastoon. Vain ankara puute tai runsaan liikevoiton mahdollisuudet voivat pakottaa hänet luopumaan kotimaastaan sellaisen maan vuoksi.

Monet kreikkalaiset siirtokunnat Mustanmeren rannikolla säilyttivät kaupallisen merkityksensä aina kauas keskiajalta saakka, jotkut vieläkin kauemmin. Kansatulva toisensa jälkeen huuhteli näitä yhteiskuntia, mutta ihmeellisen sitkeästi kreikkalainen väestö sai kansallisuutensa säilymään jokseenkin sekoittumattomana.[60]

Kuten tarinat Odysseuksen harharetkistä sisältävät muistoja Sisilian ja etelä-Italian löytämisestä, siten kreikkalaisten löytöretket Mustallamerellä ovat pohjimmaisena aiheena tarinaan argonauttien retkestä, johon pian palaamme.

* * * * *

Kreikkalaisten valtava maastamuutto Välimeren ja Mustanmeren rannikoille, jota nyt otamme seuranneet, aiheutui taloudellisista olosuhteista, mutta siirtolaisuuden seuraukset eivät ota yksinomaan aineellista laatua. Sillä on ollut tärkeä maailmanhistoriallinen merkitys varsinkin sen johdosta, että kreikkalainen sivistys täten levisi kaikkiin Välimerenmaihin. Mutta siirtolaisuus on myös vuorostaan vaikuttanut tähän sivistykseen itseensä verrattomasti avartamalla kreikkalaisten omaa henkistä näköpiiriä. Kotona laaksot olivat ahtaita ja olot pieniä. Mutta kreikkalaisesta tuli merenkulkija ja kauppias, ja meri antoi hänelle avaran taivaanrannan. Sellaisen kaupungin kuin Miletoksen asukkaille, jotka merimiehinä ja kauppiaina risteilivät Mustallamerellä ja melkein koko Välimerellä, täytyi keräytyä sille ajalle ainoalaatuisen runsaat tiedot vieraista maista ja kansoista herättäen vertailua ja ajattelua. Ei ole suinkaan sattuma, että Kreikan filosofian kehto on keinunut siellä, ja että tästä kaupungista, »Joonian ylpeydestä», näin tuli kaikkien tieteitten emäkaupunki. Miletoslaisten kokoama tietoainehisto koko sen ajan sivistysmaailmasta oli valmistanut maaperää, ja oli vain ajankysymys, milloin näitten merenkulkijain »keksimishalu» kääntyisi uusilta ulapoille, filosofiaan ja tieteellisiin ongelmiin. Niinkuin meidän päiviemme Iso-Britannia Kreikka oli etupäässä siirtomaavalta, jonka kukoistus perustui emämaan ja siirtokuntien väliseen vuorovaikutukseen.

Kreikkalaisten omalta kannalta katsottuna siirtokunnat myös vaikuttivat rauhoittavasti sisäisiin levottomuuksiin. Kaikki, jotka kotona tunsivat olevansa yhteiskunnan lapsipuolia, saattoivat vieraissa maissa hankkia itselleen tyydyttävämmät olot.

* * * * *

Toisen kreikkalaisen uudisasutuksen taukoaminen 6:nnen vuosisadan keskivaiheilla johtui siitä, että joonialaisista silloin, Kyyroksen valloittaessa Lyydian mahtavan valtakunnan, tuli Persian suurkuninkaan alamaiskansa. Vapautta rakastavia kreikkalaisia ei sitten enää niinkään haluttanut siirtyä itäänpäin. Lännessä tapahtui samaan aikaan samantapaisia muutoksia. Siellä karthagolaiset yhdessä etruskien kanssa keskeyttivät kreikkalaisten vallan leviämisen.

Kirjallisuutta:

J.L. Heiberg, En graesk Forpost (»Studier fra Sprog- og Oldtidsforskning» 1906).

Ernst von Stern, Die griechische Kolonisation am Nordgestade des Schwarzen Meeres im Lichte arcbäologiscber Forschung (C. F. Lehmann-Haupt und E. Kornemann, Klio: Bd. IX).

Prins Wilhelm, Sydfranskt. Skildringar från strövtåg i Provence.

Rhys Carpenter, The Greeks in Spain (Laaja kirjallisuusluettelo).