KYKLOOPPIEN MAAHAN.

Odysseus astui täällä maihin kahdentoista valitun miehen kanssa tutkimaan, missä oltiin. He kantoivat mukanaan eväitä ja vuohennahkaleiliä, jossa oli »suloviiniä tummaa», »taivaallist' ihanaa ilojuomaa». Lähellä rantaa oli luola, jossa kyklooppi Polyphemos asusti. Kykloopit olivat eräänlaisia hirviöitä, joilla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Sillä hetkellä jättiläinen oli ulkona kaitsemassa lampaitaan ja vuohiaan, mutta kreikkalaiset päättivät jäädä odottamaan hänen takaisintuloaan. Annamme nyt Odysseuksen itsensä kuvailla Polyphemoksen saapumista luolaansa.

»Valtavan taakan kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen; hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen. Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan, lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat, korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan. Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden, kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain; moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon. Kyyryss' istuen nyt kutut määkivät lypsi ja lampaat kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain.»

Kun jättiläinen oli suorittanut päivän askareet, hän istahti ja sytytti tulen.

Tulen valossa hän huomasi kutsumattomat vieraat. Hän kohotti silloin meluisan äänensä ja kysyi heiltä, keitä olivat miehiään. Kreikkalaiset eivät peloissaan voineet saada sanaakaan suustansa, mutta Odysseus rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, että he olivat helleenejä, jotka myrsky oli ajanut hänen rannikolleen ja jotka nyt toivoivat hänen jumalien tahdon mukaan ottavan muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan ja antavan heille lahjan.

Ivallisesti jättiläinen vastasi silloin: »Luuletko minun välittävän jumalien tahdosta! Me kykloopit emme lainkaan huoli jumalista, sillä itse olemme heitä paljoa voimakkaammat. Ellen itse halua, niin en säästä sinua enkä tovereitasi.» Ja ilkeän pilkallisesti hän tarttui käsin kahteen Odysseuksen miehistä,

»ne permantoon kuni pennut iski, ja purskuin pois ajat lensi ja kasteli multaa. Iltaisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät, kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuin leijona vuorten, söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät. Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli. Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa, heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa.»

Odysseuksen ensimmäinen ajatus oli nyt pitää varansa ja työntää miekkansa kykloopin ruumiiseen. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän malttoi mielensä, sillä hän tuli ajatelleeksi, ettei hän eivätkä hänen miehensä koskaan voisi vierittää paatta pois luolan suulta. Jos Polyphemos surmattaisiin, he eivät ikinä pelastuisi luolasta. Hänen oli mietittävä toista keinoa vapauttaakseen itsensä ja kumppaninsa siitä kauheasta kohtalosta, mikä heitä odotti.

Kun kyklooppi aamun valjettua oli vaalinut eläimiään, hän koppasi jälleen kouraansa kaksi miestä ja söi ne suurukseksi. Syötyään hän nosti paaden luolan suulta niin helposti, kuin se olisi ollut lapsenleikkiä, ajoi karjansa laitumelle ja pani valtavan paaden uudelleen paikoilleen.

Polyphemoksen ollessa poissa laumaansa paimentamassa Odysseus ilmoitti onnettomuuskumppaneilleen nyt keksineensä keinon pelastua: kyklooppi oli sokaistava, jotta hän raivoissaan syöksyisi ulos luolastaan ja jättäisi sisäänkäytävän avoimeksi.

Löytyipä luolasta kykloopin öljypuinen sauva, samankokoinen kuin laivan masto. Sen Odysseus teroitti toisesta päästä ja kärvensi sitten kärjen hiilloksessa. Sen jälkeen hän kätki sen huolellisesti sokaistakseen sillä Polyphemoksen unen aikana.

Illalla jättiläinen palasi kotiin karjoineen, ja kun hän oli suorittanut päivätyönsä, uudistui sama hirvittävä näytelmä kuin edellisenä iltana. Mutta kun Polyphemos oli syönyt uhrinsa, Odysseus astui esiin, ojensi hänelle maljan täynnä väkevää viiniä, jota oli ottanut mukaansa, ja tarjosi hänen juotavakseen. Kyklooppi tyhjensi maljan yhdellä siemauksella. Tyytyväisenä maiskutellen hän pyysi saada toisenkin maljan. »Sepä oli jumalain juomaa», hän sanoi. Hän kyseli Odysseuksen nimeä ja lupasi antaa hänelle lahjan, josta hän olisi iloitseva.

Odysseus ei vitkastellut täyttäessään maljan päihdyttävällä viinillä, ja kun hän kolmannen kerran ojensi sen jättiläiselle, hän huomasi ilokseen, että väkevä juoma alkoi vaikuttaa. Sill’aikaa hän oli miettinyt, miten nimellänsä pettäisi Polyphemoksen. »Tahdot tietää nimeni», hän sanoi. »Nimeni on Ei-kuka. Mutta nyt on sinun myöskin annettava minulle lupaamasi vieraslahja.»

»Olet saava lahjan», hirviö vastasi, »ja se on oleva se, että syön suuhuni sinut viimeiseksi kaikista.» Mutta kyklooppi oli jo niin humaltunut, että hän samassa kellahti selälleen ja vaipui sikeään uneen.

Nyt oli toivottu hetki tullut. Odysseus miehineen otti pölkyn, kuumensi tulessa sen pään hehkuvan kuumaksi, ja yhdistetyin voimin he survaisivat sen syvälle hirviön silmään.

Hirmuisesti huutaen Polyphemos kavahti pystyyn ja huusi apuun muita kyklooppeja, joita asui hajallaan toisissa luolissa.

»Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä: 'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sä huudat rauhass' ambrosiolaisen yön havauttaen meidät? Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?' Vastasi luolastaan väki voimainen Polyphemos: 'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.' Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle ne siihen: 'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin, niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti, vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon'! Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäin siinä mä nauroin, heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva»,

sanoo Odysseus.

Vihdoin Polyphemoksen onnistui käsillään haparoiden päästä luolan suulle. Hän nosti paikaltaan paaden, joka sulki sen, ja istuutui aukon eteen käsivarret levällään ottaakseen kiinni jokaisen, joka yritti luolasta ulos.

Nyt luolassa olevat lampaat ja vuohet kävivät levottomiksi ja alkoivat pyrkiä ulos laitumelle. Kun elukat saapuivat luolan suulle, jättiläinen tunnusteli niiden jokaisen selkää ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan luolassa olevista miehistä pääsisi hiipimään ulos. Tämän Odysseus pani merkille ja mietti uuden petoksen. Lampaiden joukossa oli monta tavattoman suurta oinasta, kyllin voimakasta kantamaan miehen. Ne hän valitsi laumasta ja sitoi kykloopin vuoteesta löytämällään vitsoilla kunkin eläimen vatsan alle yhden miehistään. Mutta jottei jättiläinen ulottuisi liian tarkkaan tunnustelemaan isoja oinaita, hän sitoi kummallekin puolen kuormaeläintä toisen oinaan. Eläinten selässä olevia vitsoja kyklooppi ei voinut huomata, sillä ne peittyivät pitkään villaan.

Sidottuaan täten elossa olevat kuusi onnettomuustoveriansa Odysseus ajoi oinaat taakkoinensa luolan suuta kohti, ja kaikki pääsivät onnellisesti kykloopin ohitse. Itse Odysseus valitsi lauman suurimman jäärän ja ripustautui sen vatsan alle käsivarret eläimen villaisen selän ympäri. Viimeisenä tämä suuri oinas tuli ulos astua laahustaen taakkoineen.

»Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi: 'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen, ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen, aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit, illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan; viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää, kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi, kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain. Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen. Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt! Permantoon hänet iskisin, ett' yltympäri luolaa aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, luotti.'»

Näin sanottuaan Polyphemos laski suuren oinaankin menemään. Sitten Odysseus irroitti kumppaniensa siteet, ja ajaen edellään jättiläisen karjaa he palasivat kaikki laivaan, missä huolestuneina odottelevat maanmiehet riemuiten tervehtivät heitä. Mutta kun laiva oli päässyt jonkin matkan päähän rannasta, Odysseus ei kauemmin voinut hillitä itseään, vaan huusi: »Polyphemos, näetkö nyt, että jumalat ovat rangaisseet sinua ilkitöistäsi muukalaisia kohtaan; jotka tulivat asunnollesi!»

Sanat kuullessaan jättiläinen tunsi Odysseuksen äänen, otti vihapäissään valtavan suuren kallionlohkareen ja nakkasi sen siihen suuntaan, mistä huuto oli kuulunut. Kaikeksi onneksi se ei osunut laivaan, vaan putosi keulan eteen, mutta se nosti hyökylaineen, joka työnsi laivaa takaisin rantaa kohden. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistaen soutajien onnistui estää se ajautumasta maihin.

Mutta kun he olivat päässeet rannasta kahta kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, sai Odysseus jälleen vastustamattoman halun herjata pahansisuista jättiläistä ja huusi hänelle: »Jos joku kysyy sinulta, ken silmäsi sokaisi, niin vastaa hänelle, että sen tein minä, Odysseus, joka hallitsen Ithakaa!»

Silloin rukoili Polyphemos isäänsä Poseidonia, meren jumalaa, että tämä kostaisi häntä kohdanneen onnettomuuden ja estäisi Odysseusta milloinkaan pääsemästä kotiin Ithakaan tai ainakin antaisi hänen kärsiä paljon vaivoja merellä, saapua kotiin haaksirikkoisena ja siellä tavata omaisensa onnettomina.

Odysseus olikin pian kokeva, että Poseidon aikoi täyttää poikansa rukouksen.