»KOLMIKYMMENVUOTINEN RAUHA», JOKA OLIKIN VAIN VIISITOISTAVUOTINEN.

Ns. ensimmäinen peloponnesolaissota oli vain alkuvalmisteluja tuleviin taisteluihin. Molemmat päävastustajat olivat tunnustelleet voimiaan ja koonneet kokemuksia tulevaa, suurta loppuratkaisua varten.

Kuka oli syyllinen uuteen, tuhoisaan veljessotaan? Ateenalaiset ja sparttalaiset syyttivät luonnollisesti toisiaan. Näköjään ateenalaiset kylläkin olivat oikeassa, sillä olihan Spartta sotilasvaltio. Mutta sotilasvaltio ei, kuten aikaisemmin olemme nähneet, tässä tapauksessa ollut samaa kuin sotainen valtio. Spartan järjestelmä oli puolustusta, mutta ei sodankäyntiä varten vieraassa maassa. Sparttalaisilla oli voimakas sotajoukko, mutta he pitivät sitä kuin silmäteräänsä eivätkä tahtoneet panna sitä vaaraan kuin äärimmäisessä hädässä. Jos se kärsi vaurioita, olivat ne vaikeasti korvattavissa. Ja rahoistahan sparttalaisilla oli vieläkin suurempi puute kuin sotilaista.

Lisäksi Spartan hallitus pelkäsi sotaa senkin vuoksi, että se helposti voi aikaansaada sisäisiä rauhattomuuksia. Sillä saatuaan aseet käsiinsä helootit ja perioikit tunsivat olevansa herrojensa veroisia voiden syystä vaatia osuutta valtion hallitukseen, koska he osaltaan myös sitä puolustivat. Toisena vaarana vieraalla maalla käytävässä sodassa oli, että sotapäälliköt voivat tulla liian omavaltaisiksi ja tehdä itsestään yksinvaltiaita. Kaiken kaikkiaan sparttalaiset pitivät sodankäyntiä ulkopuolella Peloponnesosta liian uskallettuna.

Spartta tahtoi siis välttää hyökkäyssotaa. Mutta Peloponnesoksen asiat eivät olleet yksin sen ratkaistavissa. Eräs toinen peloponnesolaisliiton valtioista, Korinthos, joka melkein kaikessa oli Spartan vastakohta, antoi aiheen itse sodan syttymiseen. Korinthoksella oli tässä liitossa paljon sananvaltaa, sillä sillä oli kaksi valttia, joita ei ollut Spartalla, laivasto ja rahaa. Sillä oli edullinen asema Pohjois-Kreikkaa ja Peloponnesosta yhdistävällä kannaksella kahden meren läheisyydessä. Siten se joutui hallitsemaan kolmea tärkeää kauppatietä, kahta meri- ja yhtä maatietä. Sen kauppa ja sotalaivastot olivat persialaissotien aikoihin asti Kreikan suurimmat. Sen käsityöläiset valmistivat kallisarvoisia vientitavaroita, laadultaan ennen kaikkea ylellisyystavarani luontoisia huonekaluja ja vaatteita. Kuuluisia olivat myöskin korinthoslaiset pronssiesineet ja taiteelliset, väritetyt korinthoslaiset savimaljakot. Erikoisen haluttuja olivat pienet, sirot ruukut, joissa myytiin korinthoslaista hajuvoidetta[160]. Niillä oli hyvä menekki Välimeren maiden hienoston maailmassa. Sillä Korinthos oli aikansa muotikuningatar, ja Kreikan kauneimmat ja hienoimmat kurtisaanit[161] viettivät siellä loisteliasta elämäänsä. Ylhäällä Korinthoksen akropoliilla loisti Aphroditen puolittain itämainen pyhättö tuhansine kaupan olevine papittarineen majakkana merenkulkijoille. Se Aphrodite, jota siellä palveltiin, oli Astarte, Raamatun »Astarot, sidonilaisten iljetys», joka oli tuotu Foinikiasta samaan aikaan kuin Tyroksen purppurakin. Pindaros laulaa hillitysti »vierasvaraisista ja houkuttelevista nuorista naisista» mahtavassa Korinthoksen kaupungissa. Peloponnesolaissodan aikana eli Lais, kaunein kaikista näistä kevytmielisistä naisista, Korinthoksen Kirke, kuten häntä huvinäytelmäin kirjoittaja Aristophanes nimitti. Kaikista maista tuli miehiä hänen luokseen tuodakseen Aphroditelle uhrinsa, ja Laiksen asunto täyttyi kullalla, niin että hän voi huvitella rakennuttamalla temppeleitä ja muita julkisia rakennuksia.

Kaikki on katoavaista. Myös Korinthosta oli tuho kohtaava. Mutta vielä peloponnesolaissodan aikoina pidettiin sitä maailman loistoa rakastavimpiin kaupunkeihin kuuluvana. Korinthoslaista juhlaa pitivät toiset kreikkalaiset saavuttamattomana, melkeinpä sadunomaisena. »Vain rikkaat voivat matkustaa Korinthokseen», sananlasku sanoo tai »Ei mieliteolla Korinthokseen päästä», s.o. ei riitä, että vain toivoo sinne pääsevänsä.

Korinthos oli Ateenan vaarallinen kilpailija merellä Ennen kaikkea kilpailu koski Sisiliaa, jonne Korinthoksen-lahdesta on niin helppo ylläpitää yhteyttä. Ylipäänsä Korinthos pyrki monopoliin Joonian meren liikenteessä ajatellen, että ateenalaisille riittivät hyvin Aigeianmeri ja Mustameri kaupankäyntialueiksi. Mutta ateenalaiset olivat iskeneet silmänsä Sisiliaan, eivätkä tahtoneet kuulla puhuttavankaan heidän kauppaansa rajoittavista esteistä Kerran toisensa jälkeen he olivat korinthoslaisten tiellä.

Jännitys kasvoi alati molempien voitonhimoisten kilpailijoitten välillä, ja lopulta oli tarpeen vain mitätön tapahtuma saattamaan molemmin puolin mielet sotaisaan vireeseen. Kun asiat olivat kehittyneet niin pitkälle, seurasivat tapahtumat nopeasti toisiaan, ja ristiriita kärjistyi yhä enemmän.

Nyt oli korinthoslaisten saatava sparttalaiset ja Peloponnesoksen liitto mukaansa. He lähettivät lähetystön Sparttaan innostamaan luonnostaan hitaita lakedaimonilaisia. Lähettiläät tekivät ärsyttäviä vertailuja ateenalaisten ripeän päättäväisyyden ja sparttalaisten hitauden välillä. »Ateenalaiset», he sanoivat, »ovat aina rohkeita ja kaikkeen valmiita, kun taas teidän luonteenne mukaista on tehdä aina vähemmän kuin voitte, sekä tuskastuttavan kauan epäröidä ja viivytellä päätöksen teossa. He ovat aina halukkaita lähtemään kauas kotoaan, kun taas te olette kotikamaraanne juuttuneita.» Lopuksi korinthoslaiset lähettivät Sparttaan jonkinlaisen uhkavaatimuksen, jonka täytyi saada aikaan sota: he ilmoittivat, että ellei Spartta halua ryhtyä sotaan, he aikovat ottaa liittolaisekseen Argoksen, Spartan vanhan kilpailijan. Spartan kansankokouksessa taisteli keskenään kaksi vastakkaista mielipidettä. Toista edusti sodanhaluinen nuoriso, jolla ei ollut kokemusta sodan varjopuolista, ja toista vanhemmat ja ajattelevammat sparttalaiset, jotka perintätavan mukaan olivat haluttomia arveluttaviin sotahankkeisiin. Nuoriso voitti.

Samalla tavoin kävi Peloponnesoksen liiton liittokokouksessakin, missä thebalaisten vanha kateus ateenalaisia kohtaan myös osaltaan auttoi sodanhaluisia.

Pelkkää ilveilyä vain olivat sen jälkeen ne nöyryyttävät vaatimukset, joita Ateenalle esitettiin, kuten esim. vaatimus »kiron painaman» Perikleen karkoittamisesta. Moisten vaatimusten tarkoituksena oli vain siirtää syy sodan aloittamisesta vastustajalle.

Perikleen suuri valtiomiestaito kävi ilmi tällä kriitillisellä hetkellä. Rauhallisesti ja arvokkaasti esiintyen hän sai kansalaisensa vakuutetuiksi, että Ateenan kunnia vaati moisten häpeämättömien vaatimusten torjumista ja että kansan tuli pää pystyssä ottaa vastaan välttämätön sodanuhka. Vielä silloinkin, kun viholliset röyhkeästi vaativat Attikan liiton purkamista, Perikles säilytti mielenmalttinsa ja vastasi vain, että siitä v:n 446:n sopimuksen mukaan oli päätettävä välitystuomioistuimessa. Kieltäytymällä tästä laillisesta ratkaisusta sparttalaiset ja heidän liittolaisensa tosiasiallisesti ovat joutuneet vastuuseen sodan puhkeamisesta. Silti ei ole sanottu, etteivät sodan syvimmät syyt tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa, olisi olleet molemminpuolisia. Peloponnesoksen liitto koetti kylläkin naamioida vastuunsa sodan aloittamisesta julistamalla, että se taisteli vapauttaakseen helleenit Ateenan tyranniudesta. Tunnussana »vapaussota» oli taitavasti valittu voittamaan heidän puolelleen niitä Attikan liiton valtioita, jotka olivat tyytymättömiä Ateenan hegemoniaan. Ja he olivatkin laskeneet oikein. Jo sekin, etteivät sparttalaiset ateenalaisten tavoin ottaneet veroa liittolaisiltaan, oli kylliksi tekemään sparttalaisista Ateenan »despotismiin» verrattuna ihmisten silmissä vapauden lipunkantajia. Ei ollut siis kyseessä sota kahden yhtä oikeutetun kilpailijan välillä, vaan Spartan asiassa taisteli oikeuden pyhä asia sortoa vastaan. Joonialaiset olivat jo ehtineet unohtaa, mitä Ateena oli tehnyt heidän vapautensa hyväksi, ja ajattelivat vain, mitä sen säilyttäminen heille tuli maksamaan.

Liittolaisten tyytymättömyyden ateenalaiset olisivat kuitenkin voineet välttää, jos he olisivat tahtoneet ulottaa Ateenan kansalaisuuden tarjoamat poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edut liittolaisilleen antamalla heille täydet kansalaisoikeudet. Se olisi saanut liittolaiset tuntemaan Ateenan edut omikseen. Sen taidon roomalaiset tunsivat. Mutta Ateenassa sitä ei ajateltu, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.

* * * * *

Mitä ilmeisemmäksi sodanvaara tuli, sitä häikäilemättömämmin pyrki Ateenassa vastustuspuolue samaan päämäärään kuin vihollisetkin, nimittäin syrjäyttämään Perikleen vallasta. Se syytti häntä sodan aikaansaamisesta perustellen syytöstään sillä tosiasialla, että Perikles oivallettuaan sodan välttämättömäksi, jo vuosikausia oli tehnyt valmisteluja sen varalta; hän oli muka tuntenut johtaja-asemansa horjuvan ja siksi tahtonut suunnata kansan huomion muualle.

Erikoisen vaarallista Perikleen vallalle oli, että Ateenan kansanvaltaisen puolueen vasemmalla siivellä oli syntymässä jyrkkä kansanpuolue, jota Perikleen politiikka ei tyydyttänyt. Perikles oli aloittanut demokraattisena kansanjohtajana, mutta valtaan päästyään hänestä oli kehittynyt maltillinen valtiomies. Hänen aikoinaan edustamansa jyrkät demokraattiset ihanteet olivat nyt saaneet kannattajikseen kaikenmoisia kansanvillitsijöitä ja suunsoittajia. Tunnetuin heistä on varakas nahkuri Kléōn, joka oli tarmokas, vieläpä poliittisesti lahjakaskin mies. Myös liikemiehenä hän näyttää olleen erittäin taitava. Mutta hänen menestyksensä kansanjohtajana perustui ennen kaikkea hänen luonnolliseen kykyynsä puhua kansanjoukoille kieltä, jota nämä paremmin ymmärsivät kuin Perikleen kaunopuheisuutta. Vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan hyvinvoipa kapitalisti, hän esiintyi puhujalavalla sangen mielellään kurjana proletaarina.

Perikleen yksityiselämä tarjosi myös joukon hyökkäyskohtia, joita vastustajat ilomielin käyttivät hyväkseen. He olivat siveellisestä suuttuneita hänen suhteestaan »kevytmieliseen» Aspasiaan — »hetairaan»[162] — kuten he sanoivat; ja he ottivat osaa riitoihin, joita Perikleellä oli kahden tuhlaavan poikansa kanssa yhtyen sydämen halusta noihin molempiin heittiöihin heidän purkaessaan kiukkuaan säästäväiselle isälle.

Perikleen nauttima arvonanto oli kuitenkin siksi lujilla perusteilla, etteivät hänen vihollisensa voineet kukistaa häntä avoimessa taistelussa. Siksi he päättivät päästä hänen kimppuunsa syrjäteitä, suuntaamalla hyökkäyksensä hänen huomattavimpiin ystäviinsä ja hengenheimolaisiinsa, sillä heistä oli helpompi selviytyä. Filosofi Anaksagoras oli heidän ensimmäinen uhrinsa. Hankittiin taikauskoinen oraakkelipappi, joka syytti häntä »uskonnon häpäisemisestä — ja tähtitieteellisten oppien levittämisestä». Hän oli lisäksi uskaltanut väittää, että Zeus singotessaan salamoitaan usein osui syyllisen sijasta syyttömään, vieläpä jumalten omaan temppeliinkin. Hänen väitteensä, että aurinko olisi hehkuva kivipallo, suurempi kuin Peloponnesos, oli myös niitä rikoksia, joista Anaksagorasta syytettiin. Sellaisten mielipiteittensä johdosta häntä pidettiin »jumalattomiin luonnontutkijoihin» kuuluvana.

Anaksagoras jätti aivan yksinkertaisesti Ateenan, rauhallisena ja ylemmyydestään tietoisena todeten, että luonto itse oli jo kauan sitten tuominnut hänen ja hänen syyttäjiensä välillä. Hän palasi kotiseudulleen Vähään-Aasiaan, missä hän parin vuoden päästä kaikessa hiljaisuudessa kuoli. Mutta häviävänä puolena tässä kerettiläisoikeudenkäynnissä ei ollut syytetty, vaan vanha jumalaisoppi. Tai kuten henkevä Lukianos sanoo murhaavalla satiirillaan: »Myös Anaksagorasta tavoittaessaan Zeus on singonnut harhaan salamansa.»

Vielä enemmän huomiota herätti se hyökkäys, minkä Perikleen viholliset suuntasivat Pheidiakseen. Eräänä päivänä huhu kulki miehestä mieheen, että suuri taiteilija ja eräs hänen apulaisensa oli annettu ilmi hänen kuuluisaan Athenen kuvaansa käyttämän kullan ja norsunluun kavaltamisesta. Pheidias pidätettiin. Hänen saamastaan tuomiosta tiedämme varmasti vain, että se oli epäsuotuisa hänelle ja että hänen ilmiantajaansa palkittiin. Suuri taiteilija lieneekin päättänyt päivänsä vankilassa.

Pheidiaan tuomio tarjosi Perikleen parjaajille tilaisuuden mustata siinä samassa hänenkin mainettaan — niin paljon kuin he vain uskalsivat. Olihan hän ollut Pheidiaan ystävä ja olihan hänen käsissään ollut työn ylin johto. — Samaan tapaan Perikleen viholliset kävivät hänen toistenkin ystäviensä kimppuun, ja joka kerralla »tyrannikin» sai osansa häpeästä, puhumattakaan niistä sielullisista kärsimyksistä, joita hänelle nämä vainot tuottivat.

Pahimmin koski häneen kuitenkin se syytös, jonka muuan huvinäytelmäin kirjoittaja sinkosi Aspasiaa vastaan parittamisesta ja jumalattomuudesta.

Tämän väitettiin näet ottaneen luokseen kevytmielisiä naisia tyydyttämään Perikleen eroottista tarvetta ja antaneen heille nimet yhdeksän runottaren mukaan. Perikles johti itse hänen puolustustaan oikeudessa. Oli liikuttavaa nähdä tällöin »olympolaisen» silmien täyttyvän kyynelistä. Aspasia vapautettiin; mutta se ei estänyt ihmisiä tekemästä omia johtopäätöksiään ja viittaamasta tuohon usein väärinkäytettyyn sananlaskuun: »Ei savua ilman tulta».

Perikles ei kuitenkaan horjunut hetkeäkään. Lujalla kädellä hän johti valtion kohtaloita edessäolevaan ratkaisevaan voimainmittelyyn. Hän tiesi rauhan vuosina tehneensä Ateenan voimakkaammaksi ja puolustuskykyisemmäksi, kuin mitä se koskaan aikaisemmin oli ollut.