SPARTTA, JÄRKKYMÄTTÖMÄN VALTIOMUODON YHTEISKUNTA.

TYYPILLINEN YLIMYSVALTAINEN SOTURI VALTIO.

Spartta sijaitsee Eurotas-joen kostuttamassa viljavassa laaksossa.[64] Jo Homeros ylistää lauluissaan Eurotas-laakson ihanaa rehevyyttä ja mainitsee sen laajat apilavainiot ja satoisat pellot. Ja vielä tänä päivänä siellä asuu Kreikan kenties varakkain väestö.

Muinoin Spartta oli voimakkain kaikista Hellaan yhteiskunnista, ei linnoitustensa vuoksi — niitä ei kaupungissa ollut — vaan kansalaisten miehuuden ja yksimielisyyden takia. Jos sparttalaiselta kysyi, miksi hänen kaupungissaan ei ollut muureja niinkuin muissa kaupungeissa, sai ylpeän vastauksen: »Kansalaisten ruumiit ovat muurinamme.» Itse asiassa Spartta ei tarvinnut linnoituksia, sillä autiot, luoksepääsemättömät vuoret laakson kummallakin puolella muodostivat tarpeellisen suojamuurin.

Muinaisajan Spartta ei ollut yhtenäinen kaupunki, vaan oikeastaan ryhmä talonpoikaiskyliä, sellaisia kuin ne olivat vanhimmassa Hellaassa.

Luonnon anteliaisuus olisi helposti voinut veltostaa Spartan kansan, ellei sille olisi vastapainoa ollut. Mutta sellaisia oli kaksi. Toinen oli Taygetos, jonka uhkaavan majesteetillinen vuoriharjanne kohoaa yli koko Lakonian ja pitkine, useimmiten lumen peittämine karjoineen antaa tälle maisemalle sille ominaisen vakavuuden. Kun aurinko laskee korkean vuorenseinämän taakse, joka alastoman, sinertävän jäämuurin tavoin järkkymättömän mahtavana rajoittaa näköpiirin, ja kun vuoren heittämä synkkä varjo liukuu yli tasangon, saa koko maisema muinaisen sankariajan tunnun, jonkinlaisen heroisen leiman. »Auringonlasku muistuttaa täällä», Zilliacus sanoo, »tavallaan auringonpimennystä. Siinä on jotakin peloittavaa, katastrofimaista.»

Taygetos oli sparttalaisen nuorison aava ja karaiseva temmellystanner, sparttalaisten terveydenlähde. Sen pelkkä näkeminen antaa sielulle lisäannoksen koottua voimaa ja terästävän ankaraa kauneutta.

Toisena vastapainona sparttalaisten veltostumiselle olivat heidän raudankovat lakinsa. Ilman niitä ei sanalla sparttalainen olisi ollut sitä miehuuden ja yhteiskuntahyveitten kaikua, joka ikuisiksi ajoiksi on tälle kansalle suonut kunniapaikan historian lehdillä. Tarun mukaan sparttalainen valtiojärjestys oli viisaan lainsäätäjän Lykurgoksen työtä. Mutta historiantutkimus tuntee yhtä vähän häntä kuin Homerosta.

Kun doorilaiset ottivat Lakonian haltuunsa, sen akhaialainen väestö joutui maaorjan asemaan. Heistä arvatenkin polveutui se orjienkaltainen yhteiskuntaluokka, jota sanottiin helooteiksi. Niitten doorilaisten valtioitten kesken, joita maakuntaan perustettiin, näyttää ajan mittaan syntyneen eripuraisuutta ja sotia. Lopputulos oli, että Spartan kaupunkivaltio kukisti muut ja pakotti koko Lakonian valtaosasille. Sparttalaiset itse eli sparttiaatit, kuten he yhteiskuntaluokkana itseään nimittivät, pidättivät silloin itselleen kaiken valtiollisen vallan valtiossa. He sallivat kukistettujen heimolaisten pitää vapautensa sekä osan maastansa, mutta kansalaisoikeuksia heille ei myönnetty, vaikka sparttiaatit käyttivät heitä sotapalvelukseen ja vaativat heiltä sotaveroja. Siten syntyi, arvellaan, se yhteiskuntaluokka, jota nimitettiin perioikeiksi, s.o. »ympärillä asuviksi». Nimi johtuu siitä, että he asuivat maaseudulla ja kylissä sen alueen ympärillä, minkä sparttiaatit varasivat itselleen, nimittäin Spartan ja hedelmällisen Eurotas-laakson. Tämä alue jaettiin 9 000 yhtä suureen osaan — niin paljon oli nim. siihen aikaan sparttiaatteja. Heidän maatiluksiansa ei ollut lupa jakaa, vaan ne siirtyivät perintönä pojille yhteisesti, jos heitä oli useita. Tätä maa-alueen yhtä suuriin osiin jakamista pidettiin Lykurgoksen työnä. Hän tahtoi, sanoo kreikkalainen historioitsija Plutarkhos, jakaa maan niin, että »rikkaus ja köyhyys kaikkine huonoine seurauksineen kokonaan ehkäistäisiin. Muuta eroa ei saisi olla sparttiaattein kesken kuin se kunnia, joka seuraa hyvettä, ja se häpeä, joka tahraa huonon kansalaisen». Mutta itse asiassa tällainen maan jakaminen ei ollut erikoisesti Spartalle ominaista, vaan se oli ollut perinnäistapana kaikilla kreikkalaisilla kansoilla uutta maa-aluetta vallattaessa. Erotus oli vain se, että Spartassa pyrittiin laeilla kaikiksi ajoiksi säilyttämään tämä taloudellinen ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus, joka antoi sparttiaattien kansalaissotajoukolle ennen kuulumattoman voiman ja yhtenäisyyden.

Sparttiaatti itse ei ottanut osaa maansa viljelyyn. Ahertelu hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi oli sälytetty muitten, heloottien hartioille. On sanottu helootteja orjiksi, mutta varsinaisia orjia he eivät olleet. Joka helootilla oli tosin herransa, mutta tämä ei häntä omistanut, hän ei saanut häntä myydä, ei häntä karkoittaa, ei tappaa eikä rääkätä häntä, myöskään hän ei voinut tehdä häntä vapaaksi. Helootit kuuluivat sen sijaan koko yhteiskunnalle. He olivat jonkinlaisia valtion maaorjia, joita yksityiset sparttiaatit saivat maatansa viljellessään vapaasti käyttää. Helootti ei ollut yksityiseen omistajaan, vaan turpeeseen sidottu. Sitä hän ei saanut itse hyljätä, mutta ei häntä myöskään voitu siltä karkoittaa. Hänen asemansa oli tuntuvasti parempi kuin orjan. Sillä maapalstalla, jota hän oli joutunut viljelemään, hänellä sai olla oma talo ja oma perhe, mutta hän oli velvollinen vuosittain maan omistajalle luovuttamaan määrätyn erän viljaa, viiniä ja öljyä.

Pöyristyttäviä ovat muinaisajan kuvaukset siitä, kuinka julmasti sparttiaatit kohtelivat helootteja. Niinpä kerrotaan heidän pakottaneen helootteja juomaan itsensä päihdyksiin, jotta nuoret sparttiaatit siten saisivat havainnollista raittiusopetusta, sekä toisinaan taas toimeenpanneen todellisia heloottien ajojahteja.

Epäilemättä sparttiaatit olivat isäntinä kovia ja julmia — olivathan he kovia myös itseään kohtaan. Mutta toisaalta on huomioon otettava, että valtio suorastaan itsekkäistä syistä ei sallinut helootteja pahoin pideltävän. Valtio tarvitsi heitä rauhan aikana maan viljelemistä varten, ja sodissa heidän täytyi kantaa raskaat aseet ja muona sparttiaateille sekä osittain tehdä palvelusta kevyenä jalkaväkenä. Plataian taistelukentällä seurasi jokaista sparttiaattia seitsemän heloottia.

Yhtä vähän kuin sparttiaatti alentui maata muokkaamaan, ryhtyi hän käsitöitä tahi liikeasioita harjoittamaan. Kaikenlainen ansiotyö oli häneltä nimenomaan laeissa kielletty, sillä hänen piti kokonaan antautua sotapalvelukseen ja valtiollisiin tehtäviin. Ammattityöt ja liikeasiat olivat perioikkien hoidossa. Kauppavaihto rajoittui kuitenkin melkein yksinomaan itse Lakonian maakuntaan ja se oli suurimmaksi osaksi pelkkää vaihtokauppaa, joten rahoja tuskin tarvittiinkaan. Mikäli niitä käytettiin, ne olivat raskaita rautarahoja, jotka eivät olleet käyttökelpoisia Lakonian rajojen ulkopuolella. Saadakseen sellaista rahaa mukaansa parin tuhannen markan arvosta tarvittiin kokonaiset kuormavaunut.

Myöhemmän ajan moralistit ovat pitäneet tämäntapaista asiaintilaa ansiona Lykurgokselle: hän oli muka täten koettanut estää suurten rikkauksien kerääntymistä muutamien harvojen käsiin, sillä silloinhan sparttiaattien välinen yhdenvertaisuus olisi ollut mennyttä ja ylellisyys olisi voittanut helposti jalansijaa korvaamattomaksi vahingoksi sparttalaisten sotaiselle kuntoisuudelle. Vanha sparttalainen sananlasku sanoi: »Spartan voi kaataa vain rikkauden palvonta».

Itse asiassa kuitenkin rahan harvinaisuus ja vaikeakäyttöisyys oli luonnollinen seuraus siitä, että maan taloudellinen elämä oli kokonaan itseensä sulkeutunutta muusta maailmasta eristettyä omavaraistaloutta. Mutta sparttalaisiin oli myöskin juurtunut epäluulo helposti liikutettavia kulta- ja hopearahoja kohtaan. Aiheetta eivät nimittäin sparttalaiset pitäneet rahataloutta perimmäisenä syynä toisten valtioitten ali luisun mullistuksiin.

* * * * *

Kaikkien Spartan lakien ja yhteiskuntalaitosten tarkoituksena oli kelpo sotilaskansan luominen. Täällä ei valtio ollut olemassa kansalaista, vaan kansalainen valtiota varten. Syntymästään saakka sparttalainen oli valtion määräysvallan alainen. Äsken syntyneen pojan tarkastivat valtion virkamiehet, jotka ratkaisivat, oliko tämä kyllin voimakas ja kehittynyt päästäkseen kasvatuskustannuksista osalliseksi. Ellei, vietiin hänet Taygetos-vuorella olevaan rotkoon kuolemaan. »Pidettiin järjettömänä», sanoo eräs muinaisajan historioitsija, »uhrata huolta ja tarkkaa valintaa hevos- ja koirasiitokseen, mutta jättää lapset, joitten vanhemmat olivat tylsämielisiä, vanhuuden heikkoja ja sairaita elämään. Ja arveltiin, että oli paljon parempi sekä lapselle että valtiolle, että tämä kuoli kuin jäi eloon, jos se luonnostaan ei ollut terve ja elinvoimainen.»

Kun poika oli täyttänyt 7 vuotta, otettiin hänet isän ja äidin hoidosta, jottei hän tulisi hemmoitelluksi. Nyt kävi valtio itse hänen kehitystään valvomaan. Pojat jaettiin osastoihin, joita johtivat erikoisesti kunnostautuneet nuorukaiset. Päivittäin he harjoittelivat painimista, uintia ja kilpajuoksua sekä keihäänheittoa ja muita sotaisia urheiluja. Kun pojat leikkivät, pyrkivät vanhemmat henkilöt kernaasti kiihoittamaan heitä tappeluun. Heitä harjoitettiin valittamatta kestämään kipuja, nälkää ja kylmää. Jotta heidän jalkansa karaistuisivat, annettiin heidän käydä avojaloin. Vuodet umpeensa heidän täytyi uida Eurotas-joessa, eivätkä he olleet lämpimämmin puettuja talvella kuin kesällä. Kerran vuodessa heitä julkisesti piestiin veriin asti Artemiin alttarin ääressä, eikä niinkään harvoin tapahtunut, että nuori sparttalainen heitti henkensä häntä ruoskittaessa pienintäkään valitusta huuliltaan päästämättä. Heidän ruokansa oli yksinkertaista ja niukkaa, mutta oli sallittua hankkia lisäravintoa varastamalla, kunhan ei vain joutunut kiinni. Sillä silloin tuli selkäsauna — ei siksi, että oli varastanut, vaan siksi, että oli taitamattomasti työnsä suorittanut. Näennäisesti niin nurinkurisen kasvatuksen tarkoituksena oli opettaa pojille viekkautta ja oveluutta, jotta he täysikasvuisina voisivat näitä ominaisuuksia hyväkseen käyttää sodissa. Tällaisen kasvatuksen tulosta kuvaavaa on kertomus sparttalaisesta pojasta, joka oli varastanut ketunpoikasen. Kun hän näki jonkun tulevan, hän piiloitti saaliin viittansa alle. Kettu alkoi repiä pojan vatsaa, mutta tämä ei pienimmälläkään eleellä näyttänyt, mitä viitan alla tapahtui. Vasta kuin hän kuolleena kaatui maahan, kävi ilmi, että hän oli varastanut.

Esimiehiään ja vanhempia henkilöitä olivat nuoret velvolliset sotilaan tavoin tottelemaan ja ukkoja heidän tuli kunnioittaa — kuitenkaan ei vanhoja naimattomia miehiä! Nuorten sparttalaisten älyllisessä kehityksessä pantiin pääpaino siihen, että he oppivat antamaan lyhyitä ja sukkelia vastauksia. Vielä nytkin sanotaan sellaisia vastauksia lakonisiksi. Monta on maankuulua esimerkkiä sentapaisista lakonisista vastauksista.[65] Kun kerran ateenalainen koetti laskea leikkiä siitä, että sparttalaisilla oli niin lyhyet miekat, hän sai vastaukseksi: »Mutta me yllämme kuitenkin vihollisiimme niillä.»[66] Muuan toinen ateenalainen, eräs puhuja, nimitti sparttalaisia oppimattomiksi. Siihen sparttalainen heti tokaisi: »Aivan oikein: me olemme ainoat kreikkalaiset, jotka emme ole mitään pahaa teiltä oppineet.» Kiusoittava henkilö, joka yhtenään vaivasi muuatta Spartan kuningasta kysymyksillä ja m.m. tiedusteli tältä, kuka oli oivallisin sparttalaisista, vaikeni vasta saatuaan nolaavan vastauksen: »Se, joka vähimmin on sinun kaltaisesi.» Makedonian Philippos, joka tahtoi saattaa koko Kreikan valtansa alle, sanoi kerran ylpeästi Spartan lähettiläille: »Jos tulen Sparttaan, en ole jättävä kiveä kiven päälle». Lakoninen vastaus kuului: »Niin jos…» Kun sparttalaiselta kysyttiin: »Miksi ukot teillä pitävät niin pitkää partaa?» niin vastaus oli: »Jotta he itse näkisivät harmaat hapsensa eivätkä tekisi mitään arvolleen sopimatonta.» Eräs lakoninen sananparsi oli: »Paras on se valtio, jossa vähimmin puhutaan.» Muissa kreikkalaisissa valtioissa kuului asiaan, että ylipäällikkö ennen taistelua kiihoitti sotureitansa rohkaisevalla puheella, ja sellaisia pidettiin kyllä joskus Spartankin sotajoukoille, mutta ei suinkaan säännöllisesti. »Sparttalaiset tiesivät», sanoo historioitsija Thukydides, »että edellä käypä pitkällinen harjoitus sota-ammatissa on parempi turva ratkaisevalla hetkellä kuin kauniit puheet.» Pidettiin luonnollisena asiana, että sotamiesten tuli olla urhoollisia. Mitäpä silloin enää kehoituksia tarvittiin? Tämän tiesivätkin kaikki helleenit, ja tapahtui toisinaan, että vähemmän sotaan tottuneet vastustajat jo nähdessäänkin lakedaimonilaisten vankat rivit joutuivat siihen määrään pelon valtaan, että kääntyivät takaisin uskaltamatta edes ruveta vihollisen kanssa peitsiänsä mittelemään ja pakokauhun valtaamina tallasivat toisiansa ajattelematta muuta kuin pakoon pääsyä.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä pidettiin sparttalaista nuorukaista asekuntoisena. Silloin hänen sotilaallinen kasvatuksensa alkoi, ja miehen asevelvollisuus päättyi vasta 60 vuoden iässä. Kuten poikia kasvatettiin ruoduttain, niin viettivät miehet leirielämää 15-miehisiin toveriryhmiin jaettuina. Myöskin naineet miehet kuuluivat sparttalaisen käsityksen mukaan ensi sijassa isänmaalle eikä perheelleen. Hekin asuivat yhdessä kenttäleirissä ja söivät siellä ateriansa, jotka olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan. Erikoisen kuuluisa oli n.s. musta keitto, joka oli pääasiallisesti valmistettu sianlihasta sekä höystetty verellä, etikalla ja suolalla.

Sparttalaisten koko elämä tähtäsi sotavalmiuteen, ja heidän kaupunkinsa oli sotaleiri. Myöskin heidän huvituksensa olivat sotilaallisia. Ainoa huvittelu, joka oikeastaan oli heille sallittu, oli metsästys. Villisikain ajo Taygetos-vuoren metsissä — jotka nyt on aikoja sitten raiskattu — ja partioretket tunturijyrkänteillä olivat mitä oivallisinta valmennusta taistelutantereen aseleikkiin. Heidän ankaran sotilaallinen kasvatuksen kehitti Kreikan parhaimmat jalkasotilaat sekä sen ainoan järkähtämättömän lujan valtiojärjestyksen.

Kun sotatorvi kaikui, lähti sparttalaisten raskaasti asestettuja miehiä, n.s. hopliittoja, käsittävä kansalaissotajoukko sotaan, huilun sävelten soidessa, kiinteässä taistelujärjestyksessä. Hopliitan asestuksena oli keihäs ja raskas lyömämiekka. Puettuna kypärään, haarniskaan ja säärivaruksiin hän taisteli suuren pronssisen kilven suojassa. Taistelujärjestys oli 8—12 riviä syvä falangi, jonka voima oli sen kiinteydessä ja murtumattomuudessa. Mutta toisaalta puuttui falangilta notkeutta, ja rynnäkköä tehtäessä se ei päässyt helposti liikkumaan. Tämä ominaisuus oli sitävastoin niillä kevytaseisilla joukoilla, jotka olivat perioikeista, helooteista ja palkkasotureista muodostettuja ja kahakoivat falangin sivustoilla. Niillä ei ollut muita aseita kuin miekka ja kevyt kilpi. Ratsuväkeä käytettiin sparttalaisten keskuudessa vasta peloponnesolaissodan aikana ja valittiin siihen heikompia ja vähemmän urhoollisia miehiä.

Hetkinä, jolloin helleenien vapaus oli hiuskarvan varassa, Spartan miekka pelasti kreikkalaisen sivistyksen. Silloin osoittautui sparttalainen yksipuolisuus tavattomaksi voimaksi. Henkisesti kankeat, mutta ruumiillisesti läpeensä terveet sparttalaiset muodostivat Kreikan suuren voimavaraston. »Jumalat ovat kuitenkin», sanoo eräs historiantutkija, »hyvin suunnitelleet kreikkalaistensa kohtalon, kun he antoivat sparttalaisten ja ateenalaisten käydä niin erilaisia teitä ja kummankin omalla tavallaan suorittaa tehtävänsä. Kuinka paljon rikkaammaksi Kreikan historia onkaan siten tullut omaperäisistä piirteistä ja ihmisistä, ja kuinka ihmeellisesti nuo molemmat suuret vastakohdat, Ateena ja Spartta täydellistävätkään toisiansa sekä valo- että varjopuolissaan!»

Mutta jos toiseltapuolen kasvatus koko Kreikassa olisi ollut niin yksipuolisesti kuin Spartassa keskitetty palvelemaan vain sotakuntoisuuden kehittämistä, niin olisi ihmiskunta jäänyt suunnattoman paljon köyhemmäksi jaloista ajatuksista ja taiteellisesta kauneudesta. Spartta ei ole tuottanut yhtään ainoata suurta ajattelijaa, tiedemiestä taikka taiteilijaa, eikä sitä koskaan kuten Ateenaa koristettu ihanilla temppeleillä eikä taideteoksilla.[67] Spartta esiintyy kautta aikojen yksinomaan soturivaltiona. Ulkonaiselta olemukseltaan se on jäykkä ja tympeähkö. Sitä ei ole jalostanut henkinen kulttuuri, vaan velvollisuudentunto.

Sparttalaisten täytyi valita itselleen sellaiset vaimot, jotka kykenivät synnyttämään vahvoja lapsia maailmaan. Erään Spartan kuninkaan eforit tuomitsivat sakkoihin senvuoksi, että hän oli nainut pienen naisen, joka »ei kykenisi lahjoittamaan sparttalaisille kuninkaita, vaan pelkkiä kääpiöitä.» Että sparttalaisista tytöistä kehittyisi kelvollisia äitejä, annettiin myöskin heille ankara ja karkaiseva kasvatus, ja voi nähdä sparttalaisten tyttöjen ottavan osaa urheilukilpailuihin. Ateenalaiset hymyilivät ylimielisesti sparttalais-naisten miesmäisille tavoille. Mutta he uskoivat mielellään hennot lapsensa sparttalaisten imettäjien hoitoon. Ja he kunnioittivat noita kelvollisia sparttalaisia äitejä, jotka jalossa ylpeydessään asettivat yleisen edun kaiken muun edelle ja poikiensa sotaan lähtiessä ojensivat heille kilven sanoen: »Tule takaisin joko tämän kanssa tai tämän päällä!» tarkoittaen: »Voita tai kuole!» Kreikkalaisilla oli nimittäin tapana kantaa voiton jälkeen kaatuneet heidän omilla kilvillään taistelukentältä. Ja kilpi oli niin raskas, että sen, joka aikoi paeta, täytyi heittää se pois. Sparttalaista, joka pakeni taistelusta, pidettiin sitten koko ikänsä kunniattomana. Yhtä täydellisesti halveksittiin ylipäänsäkin — ainakin jonkin aikaa jälkeenpäin — jokaista, joka palasi hengissä menetetystä taistelusta. Sparttalaisten tapaista äiti-ainesta ei maailmanhistoria ole koskaan saanut nähdä — jollei ehkä kuuluisissa roomalaisissa vallasnaisissa, sillä muinoista Roomaa elähdytti voimansa päivinä henki, joka oli läheistä sukua sparttalaiselle. Kun sparttalainen nainen kerran sai sanoman, että hänen poikansa oli kaatunut, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: »Onko hän voittanut?» Kun hänelle vastattiin myöntäen, hän jatkoi: »Silloin olen onnellinen. Tiesinhän, että olin synnyttänyt hänet kuolevaiseksi.» Eräs toinen nainen taas, kun hän sai sanoman kaikkien viiden poikansa kaatumisesta, riensi temppeliin kiittämään jumalia siitä onnesta, että nuorukaiset olivat saaneet kuolla isänmaan puolesta.

Sellaisia äitejä täytyi kunnioittaa ja ihailla, ja sparttalaista naista kunnioitettiinkin aivan toisin ja hänellä oli vallan toinen, vapaa yhteiskunnallinen asema kuin useimmissa muissa kreikkalaisissa valtioissa, joissa nainen homerisen ajan jälkeen eli suljettua haaremielämää ilman korkeampia harrastuksia ja ilman tilaisuutta ajatustenvaihtoon miesten kanssa.

* * * * *

Minkälaatuinen oli sitten se valtiorakenne, joka piti koossa tätä erinomaisen lujaa yhteiskuntaa? Spartta oli ainoa valtio varsinaisessa Kreikassa, joka säilytti kuninkuuden. Mutta itse asiassa Spartta oli historiallisen ajan kuluessa muodostunut aristokraattiseksi tasavallaksi ja kuninkaat — sillä niitä oli kaksi — olivat, kuten Ruotsi-Suomen hallitsijat vapaudenajalla, muuttuneet perinnöllis-arvovaltaisiksi valtionpresidenteiksi. Tosin kuningas, kumpikin vuorollaan, oli korkein päällikkö sodassa, mutta varsinainen hallitusvalta ja korkein tuomio-oikeus oli neuvoston käsissä, jonka muodosti 30 henkilöä. Kaksi heistä oli kuninkaita; muut arvovaltaisia miehiä, jotka olivat saavuttaneet 60 vuoden iän. Heidät oli eliniäksi valinnut kansankokous, joka nimitti muitakin virkamiehiä, määräsi, kumpiko kuninkaista kussakin tapauksessa oli sodassa oleva ylipäällikkönä, ja päätti niistä esityksistä, joita hallitus sille teki. Tottumusta julkisiin väittelyihin sparttalaiset eivät saaneet, sillä väittelyitä ei saanut tapahtua. Kansankokouksen tehtävänä oli vain joko hyväksyä tai hylätä hallituksen esitykset. Kansankokoukseen saivat ottaa osaa kaikki 30-vuotiaat sparttalaiset.

Aristokraattinen valtiojärjestys oli kehittynyt huippuunsa Spartalle ominaisessa eforin-virassa. Eforit — »katsastusmiehet» — olivat viisi korkeata viranomaista, jotka kansankokous oli virkoihinsa nimittänyt, tehtävänään ennen kaikkea estää kaikki vakiomuodon muutokset ja valvoa hallitsevan yhteiskuntaluokan etuoikeuksia niinhyvin kuninkaita kuin perioikkeja ja helootteja vastaan. Nämä olivat nimittäin valtavasti suuremman päälukunsa takia alituisena vaarana sparttalaisille, joita oli vain muutamia tuhansia miehiä. Eforeille kuului nuorison kasvatuksen ja myöskin aikuisten miesten elämän valvonta, ja he voivat rangaista kaikkia sellaisia kansalaisten tekoja, jotka näyttivät heistä sopimattomilta. He kutsuivat koolle kansankokouksen, ja sekä kuninkaat että virkamiehet olivat heille tilivelvolliset. Eforien ei edes tarvinnut nousta ylös, kun kuningas kulki ohi. Myöskin sotaretkellä nämä mahtavat miehet valvoivat komentavaa kuningasta, ja heillä oli oikeus milloin tahansa panna hänet syytteeseen, vieläpä vangita hänet, jos pitivät sen tarpeellisena. Heidän mahtava toimivaltansa oli kuitenkin rajoitettu siten, että se kesti vain vuoden ajan. Sen kuluttua eforin tuli tehdä tili toimistaan kansalle.

Tuntien efori-järjestelmän luonteen voi helposti kuvitella, kuinka nämä yhteiskunnanvartijat ja vainukoirat ahdistivat helootti-raukkoja. Helootin eforit voivat milloin tahansa ilman muuta surmata. He voivat muitta mutkitta antaa heloottien »kadota» sadoittain, vieläpä tuhansittain, jos muutamille helooteille kävi liian hyvin elämässä — tai jos he lisääntyivät liian voimakkaasti. Helootit, jotka muodostivat Spartan valtion aineellisen perustuksen, olivat samalla sen olemassaolon ainaisena uhkana.

Estääkseen heitä tekemästä kapinaa järjestettiin heloottien salainen valvonta ja nuoret sparttalaiset saivat vähän väliä lähteä ihmismetsästykselle helootti-kyliin ja rangaista tahi surmata kaikki, joita lahjakkuutensa tai kunnollisuutensa takia voitiin epäillä aikomuksista ryhtyä kapinanjohtajaksi. Tällaisilla inhoittavilla ihmismetsästyksillä harjoitettiin Spartan nuorisoa sodan veriseen ammattiin, samalla kuin hallitsevan aristokratian valtaa lujitettiin. Joskaan helooteilla jokapäiväisessä elämässään ei olisi ollut niin vaikeaa, kuin perimätieto monta kertaa kenties värittäen on kuvannut, niin se tuskatilanne, johon alituisen vakoilun täytyi heidät saattaa, oli kylliksi tekemään elämän kidutukseksi. Eihän kukaan tiennyt, kuka seuraavalla kerralla raivattaisiin tieltä. Vertaansa vailla olevalla järjestetyllä pakkovallalla, äärimmäisen ankaralla valvonnalla ja vakoilulla aristokratian onnistui näin Spartassa säilyttää valta-asemansa, sillävälin kuin aristokratia menetti mahtinsa kaikissa muissa vähänkin merkitsevämmissä helleeniläisissä valtioissa. Mutta valta saavutettiin yksilöiden vapauden kustannuksella, ei ainoastaan niiden, jotka elinehtonaan suorittivat ruumiillista työtä, vaan myöskin hallitsevan yhteiskuntaluokan. Sparttalaisten täytyi itsensäkin mukautua alistumaan eforien tyrannimaiseen valvontaan. He alistuivat tosiasiallisesti elämänpituiseen holhouksenalaisuuteen luopuen oikeudesta saada itse kasvattaa lapsensa ja nauttia kotielämän iloa. Ja kaikkinielevä Spartan valtio ei tyytynyt riistämään aikuisilta elämän sisäisintä onnea — se otti luonnottomin kasvatusmenetelmin myöskin lapsilta heidän onnellisimmat vuotensa tahtoessaan kädenkäänteessä muuttaa pojat miehiksi. Sattuvasti eräs muinainen kirjailija on verrannut Sparttaa mehiläispesään, jossa yksityinen ei merkitse mitään, yhteiskunta kaikkea; ja tämä yhteiskunta oli muutettu taantumukselliseksi poliisivaltioksi. Ihmisillä on erikoinen kyky n.s. poliittisista syistä kuolettaa myöskin parhain »luonnollisessa ihmisessä».

Lakonia oli maa, missä kaikilla oli huonosti — periaatteellisista syistä. Eräs mies veltosta Syhariksesta, siis aito syhariitti, arveli täydellisesti käsittäneensä sparttalaisten urhoollisuuden, niin pian kuin hän omin silmin oli nähnyt, millaista Spartassa oli. »Helppoa on», hän sanoi, »olla kuolemaahalveksiva, kun täytyy viettää sellaista elämää. Raukkamaisinkin sybarislainen kuolisi kolme kertaa mieluummin kuin eläisi sellaisessa pakkoyhteiskunnassa kuin sparttalaiset.»

Tavalliselle ihmiselle sietämätön pakko, johon sparttalaisten täytyi alistua, ei estänyt heitä kuitenkaan itsetyytyväisyydessään tuntemasta itseänsä suorastaan jonkinlaisiksi korkeammiksi olennoiksi ei ainoastaan heloottien ja perioikkien, vaan myöskin jokaisen muun rinnalla, joka ei ollut sparttalainen. He muodostivat hyvin rajoitetun, hyvin korskean ja hyvin ahdasrintaisen soturiluokan. He olivat kauheita tyranneja kaikkia alaisiaan kohtaan. Ja senvuoksi heidän täytyi aina varoa kapinaa.

Mutta vallan ja sotaisen kunnian ja itsetyytyväisyyden takia sparttalaiset luopuivat vielä paljosta muustakin. Yksipuolisessa omahyväisyydessään tuo talonpoikaiskansa eristäytyi kaikista ulkopuolisista vaikutteista. Sparttalaisten joutuminen vieraan kansan kanssa tekemisiin oli yksinomaan sotaista laatua. Rauhallinen yhteistoiminta oli rajoitettu mahdollisimman vähiin, etteivät vieraat tavat tunkeutuisi maahan.

Sparttalaiset olivat vanhoillisinta kansaa, mitä historia tuntee, lukuunottamatta kiinalaisia ja egyptiläisiä. Uskomattoman sitkeästi he pitivät kiinni vanhoista tavoistaan ja laitoksistaan ja jäivät senvuoksi myöskin suurin piirtein samalle kulttuuritasolle, millä he olivat silloin, kun vaeltaessaan saapuivat Peloponnesokseen. Heidän elämänsä ja valtiomuotonsa olivat jo muinaisajan kansoille ihmetyksen aiheena, ja muutamat sparttalaisten tavat ja laitokset olivat toisista helleeneistä vallan käsittämättömiä. Keskellä klassillista Kreikanmaata Spartta oli kuin harmaimmalta esihistorialliselta ajalta säilynyt yhteiskuntamuodostus. Tätä tosiasiaa ei voitu selittää muulla tavoin kuin uskomalla sen yhteiskuntaolot hämärän muinaisajan mukaisiksi ja lukemalla ne kaikki tyynni yhden ja saman lainsäätäjän, Lykurgoksen työksi.

Mutta perimätiedot Lykurgoksesta, hänen elämänsä kaikista vaiheista ja koko hänen toiminnastaan ovat hyvin vastakkaisia ja häilyväisiä. Senvuoksi onkin osa historioitsijoita mennyt niin pitkälle, että he epäilevät hänen olemassaoloaankin ja käsittävät Lykurgoksen Apollonin tai Zeuksen taikka jonkin puolijumalan, samantapaisen kuin Herkules ja Akhilleus, toiseksi nimeksi. Tosiasia on, että jo Herodotoksen aikana Lykurgokselle osoitettiin jumalallista palvontaa. Spartassa oli rakennettu pyhäkkö hänen kunniakseen ja sinne tuotiin hänelle vuotuisia uhrilahjoja.

Vaikka Lykurgos olisi ollutkin yksi maailman suurista lainsäätäjistä, ei voi ilman muuta ajatella, että hän olisi yhdellä kertaa muodostellut kokonaisen kansan yhteiskuntaelämän ja pukenut sen täydellisesti uusiin muotoihin. Sellaista tulosta ei yksi henkilö voi koskaan aikaansaada — se kypsyy vitkalleen vuosisataisen kehityksen hedelmänä, useampien erilaisten vaikutteiden yhteistyön tuloksena. Se lainsäädäntö, joka on pantu Lykurgoksen tilille, oli aivan toista laatua kuin Solonin Ateenassa tai Hammurapin Babyloniassa suorittama. Ovathan nämä molemmat miehet kirjoittaneet ne lait, joita heidän maassaan piti noudattaa, mutta Spartassa ei ollut kirjoitettuja lakeja olemassakaan; siellä vallitsivat vain totunta- ja perintätavat yhteiskuntaelämän säännöstelijänä. Sellaista lakia, joka uskonnon käskyn tavoin on kirjoitettu vain ihmisten sydämeen ja omaantuntoon, ei kukaan yksityinen mies ole säätänyt — se on kehkeytynyt sukupolvien kokemuksista ja opinaskelista, se on, naiivia kieltä käyttäen, jumalan tai sankarin työtä. Vasta neljännellä vuosisadalla e.Kr. esiintyi, kuten Wilamowitz-Moellendorf sanoo, »sovinnainen satu hyveellisestä valtiomiehestä ja lainsäätäjästä Lykurgoksesta, joka varmaankin aina saa puolelleen monta uskovaista sielua.» Jos Lykurgosta ylipäänsä on ollut olemassakaan, niin voi hän vain osittain saada kunnian ylistetystä Spartan valtiomuodosta. Hänen osuutensa on ollut pääasiallisesti vakiinnuttaa ja lakiperäistyttää ne alkeelliset olosuhteet, jotka hänen aikanaan vallitsivat maassa.

Itse asiassa selvenee Spartan valtiomuoto sangen luonnollisin tavoin siitä eristyneisyydestä, jossa sparttalaiset elivät laaksossaan Peloponnesoksen eteläisimmässä osassa. Ulkomaailmasta heidät erotti Taygetoksen pilviäpiirtävä harjanne lännessä ja toiset, joskaan ei niin korkeat, niin kuitenkin yhtä autiot ja laajat vuoristoseudut idässä. Täällä sparttalaiset kerran aikojen vieriessä olivat saaneet lujan jalansijan käskijäkansana, melkein kuin kalpaveljet Itämeremnaakunnissa, ja käsittelivät alun perin alkuperäistä väestöä toisen- ja kolmannenluokan ihmisinä, joita alituisesti täytyi pitää silmällä pelossa ja vavistuksessa, jottei syntyisi kapinaa. Sparttalaiset olivat ja pysyivät yksinkertaisesti jonkinlaisena miehitysjoukkona, ja yhteiskuntahengen leimasi pysyväinen sotilaallinen pakkotila.

Kun on muodostettava käsitys sparttalaisista ja heidän elämästään, on kuitenkin huomattava, että jälkimaailman siitä saama perinnänomainen kuva on värillisten silmälasien läpi nähty. Spartta oli tyypillinen aristokraattinen yhteiskunta ja senvuoksi kaikkien kreikkalaisten valtioiden yläluokan ihanne, varsinkin Ateenan. Täällä oli aristokraattinen ryhmäkunta, joka tunsi vastenmielisyyttä sitä demagogista toimintaa vastaan, mitä heidän omassa kansanvaltaisessa valtiossaan harjoitettiin, mutta sen sijaan ei voinut kylliksi ylistää oligarkian, harvainvallan siunausta Spartassa. Nämä aristokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ihailijat ja puolustajat ovat luoneet sparttalaisen ihannetyypin, jossa on melkein kaikki ajateltavissa olevat hyveet. He ne ovat koonneet kaikki nuo kaskut, todet tai hämäräperäiset, jotka ovat tehneet Spartan historiasta korkeimman valtiomoraalin ilmennyksen. Historioitsija Ksenophon ja filosofi Platon, joiden silmissä Spartan yhteiskunta oli täydellisyys itse, eivät näe tai eivät halua nähdä varjoja siinä taulussa, jonka he esittävät maanmiehillensä esikuvaksi.

Mutta ihmisille, joiden myötätunto oli kansanvallan puolella, Spartan yhteiskunta oli yhtä vastenmielinen, kuin se heidän vastustajistaan näytti ihailtavalta. Heidän arvostelunsa ovat senvuoksi yhtä voimakkaan mustia, kuin vastakkaiset ovat valoisia. Spartalla on ollut se kova onni, että sitä ovat kuvailleet joko sokeat ihailijat tai intohimoiset vihaajat.