ORPHEUS JA EURYDIKE

Traakiassa eli monta tuhatta vuotta sitten Orpheus-niminen laulaja, joka oli laulunjumalattaren, sankarirunon runottaren Kalliopen poika. Hän lauloi ja soitti niin ihmeellisen kauniisti ja hurmaavasti, että metsän pedotkin kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Samoin tekivät metsän puut, yksinpä kova kalliokin. Soinnukkailla sävelillään hän hillitsi myrskyn, ja meren aallot asettuivat. Sanottiin itse jumalien lahjoittaneen hänelle ihmeellisen lyyryn, jolla hän soitti.

Orpheus eli onnellisena vaimonsa Eurydiken kanssa. Mutta eräänä päivänä kohtasi heitä onnettomuus. Myrkyllinen käärme puri Eurydikeä, joka siitä heitti henkensä, ennenkuin apua saatiin. Rajaton oli Orpheuksen suru. Tätä lieventääkseen hän etsi syrjäisiä paikkoja, ja siellä hän valitti kallioille ja metsän puille suruansa ja kaihoansa. Vihdoin hän päätti astua manalaan ja rukoilla Hadesta, että tämä antaisi hänelle takaisin hänen rakkaan puolisonsa.

Jylhän vuorenrotkon läpi ja pitkää maanalaista käytävää kuljettuaan hän saapui Styks-joelle ja pääsi Khārōnin lautalla toiselle rannalle. Hetken perästä hän oli salissa, jossa Hades puolisoineen istui valtaistuimellaan. Ankara oli muodoltaan manalan valtias kysyessään, miten Orpheus oli kuoleman kutsumatta tohtinut tunkeutua hänen valtakuntaansa. Orpheus ei vastannut, vaan tarttui lyyryn kieliin ja ilmaisi kaihoisin soinnuin syvän surunsa. Sitten hän lauloi laulun, joka niin valtavasti tulkitsi hänen tunteensa, että Hades ja hänen puolisonsa heltyivät ja lupasivat, että Eurydike saisi seurata häntä takaisin maan päälle. Kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Orpheus ei saisi kääntyä häntä katsomaan, ennenkuin hän oli päässyt manalasta päivän valoon. Jos hän tuskan tai kaipauksen valtaamana unohtaisi lupaukseen liittyvän ehdon, hän menettäisi hänet ikuisiksi ajoiksi.

Onnellisena Orpheus lähti sieltä, vakaasti päättäen olla taakseen katsomatta, ennenkuin olisi ehtinyt takaisin maan päälle. Onnellisesti sivuutti hän Kerberos-koiran, kauhean kolmipäisen hirviön, joka vartioitsi Hadeksen porttia.

Laulajan tarvitsi vain näppäillä muutamia sointuja lyyryllään, niin koira heti vaikeni eikä edes murahtanut.

Koko vaelluksen aikana Orpheus oli kuulevinaan takanaan Eurydiken askeleita. Jo oli hän niin lähellä manalan uloskäytävää, että hän näki päivänvalon loistavan sisään. Mutta silloin oli yhtäkkiä kuin askelten kaiku hänen takanansa olisi vaiennut. Tuskan vallassa hän katsahti taakseen: tuossahan seuraa puoliso häntä kintereillä! Mutta hänen vieressään seisoo Hermes, sielujen saattaja, kutsuen hänet takaisin manalaan. Hän on jo tarttunut Eurydiken käsivarteen viedäksensä hänet mukanaan. Orpheus ojentaa rakastettuansa kohti käsivartensa toivoen voivansa pitää hänet luonansa. Turhaan — hän hapuilee vain tyhjää ilmaa, mutta armaan puolisonsa hän näkee häipyvän kaukaiseen etäisyyteen. Hän kuulee vain, kuinka hän heikolla äänellä kuiskaa hänelle jäähyväiset ainaiseksi.

Kauan hän seisoi kauhusta kangistuneena ja katseli hänen jälkeensä. Vihdoin hän havahtui huumauksestaan ja vaelsi uudestaan manalaan. Mutta nyt oli Kharon taipumaton, vaikka Orpheus kuinkakin pyysi ja rukoili päästäkseen lautalla Hadeksen asuntoon. Vasta kuin kuolema vihdoinkin kutsui laulajan sinne, saattoi hän jälleen yhdistyä rakkaaseen Eurydikeensa.