LAINALAINEN AALTOLIIKE.

Silmäänpistävä on se lainalaisuus, niillä kaikki Kreikan kaupunkivaltiot suorittavat saman kehityssarjan kuningaskunnasta ylimysvaltaan ja tyranniuteen sekä vihdoin yhä jyrkemmin toteutettuun kansanvaltaan. Ei mikään mahti maailmassa kyennyt estämään tätä aaltoliikettä. Olivatpa kuninkaat ja tyrannit kuinka eteviä hallitsijoita tahansa, hallitusmuodon muutosten pyörä pyörii täsmällisyydellä, joka vaikuttaa luonnon välttämättömyydeltä. Rikaslahjaiset ja toimintatarmoisetkaan persoonallisuudet eivät ole kyenneet ajan pyörää ohjaamaan toisille radoille, vaan ovat korkeintaan voineet toimia kehityksen muodostelijoina. Idästä länteen — alkaen joonialaisten siirtokuntien keskuudesta — rientää tämä vallankumous ja uudistusliike. Paljon emme kuitenkaan tiedä sen vaikutuksesta joonialaisissa siirtokunnissa.

Sitä mieluisammaksi tuli senvuoksi oppineen maailman yllätys, kun eräs luonnontutkija löysi Khios-saarelta, länteen Smyrnasta, kiven, johon oli, arvelun mukaan noin v. 600 e.Kr. kaiverrettu palanen saaren lakeja. Kiveä oli käytetty maantien suojamuurin rakentamiseen. Valitettavasti alaosa on siitä murtunut pois, mutta niin paljon siitä kuitenkin saa selvää, että siihen on kirjoitettu osa »kansan lakeja». Teksti puhuu edelleen »kansan neuvoston» valitsemisesta, johon joka suvulla tai vaalipiirillä oli oikeus valita 50 miestä ja jolla oli valta ratkaista oikeusriidat. Tämä neuvosto on siis samanluontoinen kuin se kansan valitsema 400 miehen neuvosto, jonka Solon sääti ateenalaisille areiopagin rinnalle ja joka aikaa myöten yhä enemmän rajoitti vanhan neuvoston toiminta valtaa. Tämän lajiaan harvinaisen muinaislöydön avulla voimme todeta joonialaisessa siirtokunnassa ilmenneen kansanvaltaisia liikkeitä. Me näemme täällä kansan itsensä merkitsevän muistiin lait, jotka se on säätänyt, samaan aikaan kuin Ateenassa Solon laeillaan antoi kaikille kansalaisille oikeuden äänestää valtion hallinnosta.

Kansanvaltainen liike rajoittuu kuitenkin helleenisen maailman sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa vireimpiin osiin, siis seutuihin, joissa merenkulku on vilkasta: Attikaan, Korinthokseen ja muihin satamakaupunkeihin sekä Vähän-Aasian ja Sisilian kreikkalaisiin siirtokuntiin. Valtioissa, joissa kaupan ja teollisuuden nousu oli luonut varakkaan käsityöläisten, teollisuudenharjoittajain ja kauppiasten muodostaman keskiluokan, oli yhteiskunnallinen tyytymättömyys raivannut tietä aatelisvallan vaihtumiselle tyrannivallaksi. Sillä suuri keskiluokka vaati itselleen poliittista. vaikutusvaltaa, joka vastaisi sen taloudellista merkitystä ja yhteiskunnallista asemaa. Sen johdolla alkoi silloin alempien kansankerrosten taistelu ylimystöä vastaan.

Ritariajan käsitysten ja nykyajan vaatimusten välille on avautunut syvä kuilu. Vanhoja, hyviä aikoja ikävöivien kuullaan usein valittavan, ettei ylhäistä syntyperää ja ritarillisia hyveitä enää pidetä arvossa, mutta että lähimmäisiänsä sortamalla ja nylkemällä rikastunut nousukas voittaa valtaa ja kunniaa huolimatta vaeltamiensa teitten mutkista. Mutta toisella puolen ovat kansan syvät rivit pontevine ja järkähtämättömine vaatimuksineen. Ne tahtovat poistaa yhteiskuntaa rasittavat epäkohdat ja aikaansaada tasa-arvoisuuden, jolloin sekä äskenrikastuneilla että yhteiskunnan vähäosaisillakin olisi täydet kansalaisoikeudet.

Hyökkäysaseenaan käyttävät tyytymättömät aatelisen ylimystön syntiluetteloa. Tässä kuten aina osoittautuu todeksi kokemus, että pääsipä valtaan mikä yhteiskuntaluokka tahansa, se aina on halukas, niin paljon kuin uskaltaa, syrjäyttämään omien yhteiskunnallisten ja taloudellisten etujensa hyväksi kokonaisuuden parhaan. Sillä kaikki yhteiskuntaluokat ovat pohjaltaan yhtä itsekkäitä. Eivätkä Hellaan aatelismiehet, nämä »hyviksi» ja »oivallisiksi» itseään nimittävät herrat, tehneet poikkeusta tästä säännöstä.

Suurimpiin väärinkäytöksiin he olivat tehneet itsensä syypäiksi lainkäytön alalla. Se oli näet täydellisesti tämän yhteiskuntaluokan käsissä ja siitä huolehtivat neuvostot. Näitten oikeusistuinten ratkaisuissa näyttää kuitenkin, ainakin eräillä tahoilla kuuluneen päiväjärjestykseen lahjonta ja juonittelu. Ehkäpä oli liiankin paljon totuutta sadussa satakielestä ja haukasta, jota Hesiodos käyttää kuvatakseen aatelismiesten ja pikkueläjien välistä suhdetta tähän aikaan.

»Haasteli kerran haukka, kun kynsissään satakieltä pilvien korkeuteen vei, laulelijaa sulosuista, kouraisun tulisessa kun tuskass' armoa koito kyynelin pyyteli tuo — näinp' ylpeä haukka se haastoi: 'Miksikä rääkyt, rääpelö? Jäit väkevämpäsi valtaan. Kunne ma vien, sun on tultava, laula jos kuink' ihanasti. Syön pitopaistina tai sinut päästän mieltäni myöten. Houkka se, ken uhanpäin väkevämmän on tahtoa vastaan: voittoa ei saa, joutuu vaan häpeään, häviöönkin.'»

Käyttämällä väärin valtaansa aateli oli siten itse horjuttanut yhteiskunnallista johtoasemaansa. Tosin suuri osa tätä vanhaa yläluokkaa oli seurannut aikansa kehitystä ja vahvistanut taloudellista asemaansa lisäämällä varallisuuttaan liikeyrityksillä. Myöskin rahan mullistavaa keksintöä yritteliäät aatelismiehet olivat käyttäneet hyväkseen. Mutta rikkaitten maatilanomistajien harjoittama pikkuviljelijän nylkeminen yhtä vähän kuin heidän tuomarivallan väärinkäyttönsäkään eivät olleet omiaan moraalisesti vahvistamaan heidän asemaansa. Uusi keskiluokka käytti hyväkseen kansan syvissä riveissä vallitsevaa tyytymättömyyttä ja aateliton kansa — kreikaksi dēmos — saikin aikaan kapinalla tai kapinan uhalla, että aatelisvalta kumottiin ja yhteiskunta muutettiin kansanvaltaiseksi tasavallaksi.

Välistä vallankumouksen tien estivät — mutta vain toistaiseksi — senkaltaiset toimenpiteet kuin se, millä ateenalaiset valtuuttivat Solonin uudistamaan yhteiskunnan. Tie kansanvaltaiseen hallitusmuotoon kävi tyrannivallan kautta. Kunnianhimoiset kansanjohtajat käyttivät hyväkseen yhteiskuntaluokkien välistä vihaa pyrkiäkseen yksinvaltiaiksi. Nämä kansanjohtajat olivat enimmäkseen itse aatelismiehiä, jotka tunsivat itsensä säätyveljiensä syrjäyttämiksi tai jotka muusta syystä olivat joutuneet heistä eroon. Yksinvallan tavoittelija kohoaa valtaan syvien rivien hartioilla. Jatkuvastikin uransa varrella hän säännöllisesti koettaa ainakin ulkonaisesti pysyä »kansan» edustajana. Tasavaltaisen hallitusmuodon muodot säilytetään niin kauan kuin mahdollista, ja tyranni huolehtii vain, että vaikutusvaltaisimmat virat miehitetään hänen sukulaisillaan ja kannattajillaan. Kansan suosion hän koettaa säilyttää rakennuttamalla komeita julkisia rakennuksia, eritoten teattereita, joissa loistavia juhlaleikkejä järjestetään, ja käymällä sotia, jotka lisäävät hallitsijan omaa ja valtion »kunniaa».

Ei ole epäilystäkään siitä, että tyrannivalta on monessa paikoin edistänyt Kreikan sekä taloudellista että henkistä kehitystä. Se on murtanut vanhat säätyennakkoluulot ja vapauttanut yhteiskunnan vähäosaiset satavuotisesta sorrosta sekä tehnyt ylhäiset ja alhaiset samanarvoisiksi lain edessä. Vasta nyt valtio otti velvollisuudekseen huolehtia ei vain kansalaisten turvallisuudesta ulkonaisia ja sisäisiä vaaroja vastaan, vaan myös heidän aineellisesta hyvinvoinnistaan, edistämällä kauppaa ja elinkeinoja sekä perustamalla teitä, kanavia ja vesijohtoja. Ateena, Korinthos ja Syrakusa — valitaksemme muutamia silmäänpistävimpiä esimerkkejä — saavat kiittää mainioita yksinvaltiaitaan myöhemmän suuruutensa perustamisesta. Myöskin taiteilijat ja runoilijat olivat tervetulleita vieraita tyrannien hoviin. Suurten juhlaleikkien kirjalliset ja soitannolliset huvitukset sekä loistorakennusten suunnittelu ja koristelu tarjosi heille tuottavaa työtä. Sillä ensi kerran mykeneläisajoista lähtien rakennettiin nyt monumentaalisia rakennuksia.

Meikäläinen sana »tyranni» on kreikkalainen lainasana, jolla on kuitenkin sivuvivahdus, jota kreikkalaisella sanalla ei välttämättömästi aina ollut. Mikäänhän ei estänyt, kuten olemme nähneet, kreikkalaista »tyrannia» olemasta aivan erinomainen hallitsija.[77] Mutta yksinvalta tarjoaa ennen pitkää melkeinpä yli-inhimillisiä kiusauksia tavalliselle kuolevaiselle. Hallita lähimmäistensä elämää ja omaisuutta olematta kenellekään vastuussa teoistaan — sellainen valta johtaa helposti rajattomaan itsekkyyteen ja vallan väärinkäyttöön, joskaan ehkä ei heti aluksi, niin ainakin parin sukupolven päästä. Perimätieto kertoo sellaisistakin tyranneista, joiden toiminta vastasi heidän arvonimensä nykyistäkin merkitystä. Eräs heistä oli Polykratēs, joka vuoden 530 paikkeilla anasti haltuunsa Samos-saaren herruuden. Hänen uransa lopetti muuan persialainen satraappi, joka houkutteli hänet valtaansa ja sitten ristiinnaulitsi hänet. Hänen mielilauseenaan oli, että tuotti enemmän iloa ystävilleen antamalla heille takaisin, minkä ensin oli heiltä ottanut, kuin jättämällä heidän omaisuutensa rauhaan. Akragaassa[78] Sisilian etelärannikolla hallitsi 500-luvun keskivaiheilla tyranni Phálaris, joka piti yllä valtaansa väkivallanteoilla. Hänen julmuuttansa todisti kuparinen härkä, jonka sisässä hänen kerrotaan polttaneen vastustajiaan elävältä. Niinkin miellyttävä tyranni kuin Korinthoksen Periandros, jonka laskettiin kuuluvan Kreikan seitsemän viisaan joukkoon ja joka kohotti kaupunkinsa suureen aineelliseen ja henkiseen kukoistukseen, tuli ajan pitkään epäluuloiseksi ja sortovaltaiseksi. Kun Miletoksen tyranni kerran lähetti lähettilään häneltä pyytämään hyvää neuvoa, miten hänen tulisi hallita, Periandros vei miehen mukanaan viljapellolle, missä hän ei puhunut sanaakaan, vaan sen sijaan käytteli keppiään hyvin kaunopuheisesti katkaisten sillä kaikki tähkät, jotka kohosivat toisten yläpuolelle.

Syrakusan tyranni Dionýsios teki myös paljon kaupunkinsa kehityksen hyväksi. Mutta salamurhaajien pelossa hän ryhtyi aina uusiin väkivaltaisuuksiin. Yleisesti tunnettu on kertomus Damokles-nimisestä hovimiehestä, joka ihaillen Dionysioksen valtaa ylisti häntä onnelliseksi. Tyranni vastasi: »Saat itse koettaa, miltä maistuu olla yksinvaltias.» Sitten hän puetutti Damokleen ruhtinaalliseen pukuun ja käski kestitä häntä loistavasti omassa pöydässään. Mutta hänen päänsä päälle Dionysios ripustutti teräväksi hiotun miekan riippumaan hevosen jouhesta. Kun Damokles näki miekan, hän heti paikalla menetti ruokahalunsa ja luopui mielellään koko ihanuudesta.

* * * * *

Tyrannien merkitys kehitykselle on ollut, että he ovat tehneet lopun repivistä puolueriidoista, joten kansan voimat saattoivat yhtenäisemmin suuntautua aineelliseen vaurastumiseen. Siten parantui alempien kansanluokkien taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema. Mutta huolimatta ansioistaan tyrannivalta ei voinut jäädä pysyväksi, sillä niin erikoinen valta-asema vaatii kantajaltaan erinomaista lahjakkuutta, johon tulee samalla yhtyä luonteen ylevyyden; sellaiset miehet ovat aina harvinaisia — ja olivat Hellaassakin. Jos noita harvinaisia ominaisuuksia sattuisikin missä olemaan, on kuitenkin erittäin harvinaista, että ne periytyisivät edes pojille ja vieläkin harvemmin ne elävät useammissa hallitsijapolvissa. Sen vuoksi saikin harvoin tyrannin pojanpoika säilyttää valtansa. Tavallisesti kukistettiin jo toinen sukupolvi.

* * * * *

Kaikkialla luonnollisesti aatelistolla oli enimmän toivottavaa tyrannin kukistamisesta. Tosin voitiinkin tyrannit karkoittaa, mutta heidän hallituksensa jälkiä ei voitu hävittää. Paluu vanhaan ylimysvaltaiseen valtiomuotoon oli ja jäi mahdottomuudeksi. Sen aika oli jo ohi. Sen sijaan oli usein tuloksena, kuten Ateenassa, että kansanvaltainen hallitusmuoto ei vain lujittunut, vaan kansanvaltaistui yhä enemmän. Ja niin lujittui vähitellen Hellaan vireimmässä osassa valtiomuoto, joka aikansa ja monen historioitsijankin vakaumuksen mukaan edusti joko yhteiskunnallisen elämän suurinta hyvää tai sen äärimmäisintä pahaa. Varmaa on joka tapauksessa, että vasta tässä valtiomuodossa kansalaisajatus pääsee täyteen oikeutukseensa Vasta kansanvaltaisessa valtiossa toteutuu ajatus, ettei yhteiskunta ole olemassa vain kuningasta tai tyrannia eikä muutamia harvoja ylimyksiä varten, vaan kaikkia varten. Juuri kansalaisajatus elähdytti taistelussa persialaisia vastaan, jolloin ratkaistiin, kumpiko, länsimainen vapaudenrakkaus ja individualismi vaiko itämainen orjanmieli ja despotismi määräisivät ihmiskunnan tulevan kehityksen.

Kirjallisuutta tähän ja toiseen lukuun:

Aristoteles, Schrift vom Staatswesen der Athener, verdeutscht von Georg Kaibel und Adolf Kiessling.

Alfred Croiset, Les démocraties antiques.

Robert von Pöhlmann, Geschichte der sozialen Frage und des Sosialismus in der antiken Welt.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Aristoteles und Athen.

Tähän lukuun:

Ernst Nachmanson, Forngrekisk demokrati (Nordisk tidskrift 1910).