← Table of contents
Kansojen historia 2

ELEALAISET.

Weikko Pakarinen translation

Ken noin vuoden 500 vaiheilla matkusti Kreikan halki, saattoi tuskin välttyä ainakin joskus toreilla tai kaduilla tapaamasta vanhaa soittajaa nimeltä Ksenophánès, jota ympäröi taaja väkijoukko. Soittajan ammatin hän oli valinnut vain ansaitakseen leipänsä — hänen ryppyisen otsansa takana liikkui rohkeita, mullistavia ajatuksia. Vanhus oli syntynyt Kolophōnissa, Vähässä-Aasiassa. Nuoruudessaan hän oli taistellut persialaisia vastaan, mutta kun Kyyros kukisti Joonian, hän lähti kotimaastaan. Vihdoin hän löysi turvapaikan kaukaisessa lännessä Eleassa Kalabrian rannikolla. Siellä hän myös päätti päivänsä sangen iäkkäänä, yli 90-vuotiaana noin vuonna 475 e.Kr.

Yhtä terävästi kuin hänen vähäistä nuorempi aikalaisensa Herakleitos hän arvosteli yleistä uskoa jumaliin. Miten arvotonta, hän sanoo, onkaan kuvitella jumalia varkaiksi, pettureiksi ja avionrikkojiksi! Sellaiset jumalaluonteet osoittavat, hän sanoo, että ihmiset ovat tehneet itselleen jumalia oman kuvansa mukaan. »Aithiopialainen kuvittelee jumalien olevan litteänenäisiä ja mustia; traakialaisen mielestä he ovat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Jos härillä ja hevosilla olisi kädet, niin että ne voisivat maalata ja tehdä kuvapatsaita kuten ihminen, tekisivät ne myöskin itselleen jumalankuvia, jotka olisivat niiden itsensä kaltaisia.» Samoin on laita Homeroksen lauluissa esiintyvien jumalien: heillä on kaikilla inhimillisiä vikoja ja heikkouksia.

Erinomaisen kiintoisa on myös hänen ennakkoluuloton suhtautumisensa kulttuurikysymykseen. Sivistyksen syntyä hän pitää ihmisten omana ansiona, ja hän tajuaa myöskin sivistyskehityksen. »Eivät suinkaan jumalat», hän sanoo, »alussa neuvoneet kuolevaisille kaikkea, vaan ihmiset itse ovat aikojen kuluessa kokeillen keksineet, mikä on yhä parempaa.» Täten Ksenophanes on ilmeisesti hylännyt tarut jumalista ja puolijumalista sivistyksen edistäjinä, sellaisista kuin Prometheus, Hephaistos ja Athene.

Päinvastoin kuin kansanuskonnon jumalat Ksenophaneen jumala ei ole »kuolevaisten kaltainen ruumiiltaan eikä ajatuksiltaan.» Hän on maailmansielu, joka vaivatta liikuttelee Kaikkeutta henkensä voimalla; hän on »pelkkää silmää, pelkkää korvaa, pelkkää älyä.» Ksenophaneen käsitys jumaluudesta on kohonnut panteismiksi; Jumala on hänelle persoonallinen voima, joka asuu kaikessa, koko luonnossa. Maailman ykseys on hänelle Jumala.

* * * * *

Ksenophanes on sen filosofisen suunnan oppi-isä, jonka edustajia Elean mukaan sanottiin elealaisiksi. Hänen huomattavin oppilaansa oli nimeltään Parménidēs. Opettajansa tavoin Parmenides erotti jyrkästi toisaalta filosofisen ajattelun ja toisaalta yleisen mielipiteen. Mutta hän ei menettele näin ainoastaan uskonnon suhteen, vaan kauttaaltaan. Itse asiassa tämä velton totunnaisen ajattelun arvostelu, ajattelun, joka perustuu viiden aistin tekemiin havaintoihin alati vaihtelevan ulkomaailman suhteen, on yhtä vanha kuin kaikkeuden alkuperän miettiminen.[88] Sillä oletettaessa perusaineen olemassaolo, olkoonpa tämä sitten vesi, ilma, tuli tai erilaistu maton »muodottomuus ja rajattomuus», on lausuttu se käsitys, että olevainen todellisuudessa on jotakin muuta kuin se, mitä me silmillämme näemme. Parmenides on tehnyt rohkeita johtopäätöksiä tämän arvostelun nojalla, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Herakleitos, jota vastaan hän kaikin voimin väittelee. Herakleitoshan piti juuri ilmiöitten muuttumista ja vaihtelua oleellisena. Parmenides sitävastoin nimittää luonnonilmiöitten vaihtelua ja moninaisuutta pelkäksi harhakuvaksi, »olemattomaksi», kun taas sisäinen, oikea todellisuus, »olevainen», on luonteeltaan muuttumaton. »Olevaisella» ei ole alkua eikä loppua, se ei muuta muotoaan eikä vaihda paikkaansa. Parmenideen perustava oppilauselma kuuluu näin: »Olevainen on; olematon ei ole.» Itse asiassa ei ole mitään vaihtelua, mitään moninaisuutta. Kun meistä tuntuu siltä puhuessamme loistavista väreistä tai esineiden siirtymisestä, johtuu se siitä, että aistimme pettävät meitä. Olematon on vain valhemaailma, josta emme koskaan voi saada mitään todella varmaa tietoa. Ainoastaan loogillisella ajattelulla voimme saada varmaa tietoa — sen ajatuksen sisältää elealaisten usein väärinkäsitetty oppilauselma: »Ajatteleminen ja oleminen on yhtä.»

Parmenideen ajatusrakennelma on abstraktisin, minkä kukaan filosofi on aikaansaanut. Hänen käsityksensä »olevaisesta» on kemiallisesti puhdas kaikista konkreettisista pikkupiirteistä. Se on itse suuri hiljaisuus ja autius. Miten se eronakaan Herakleitoksen maailmasta, joka on täynnä henkeä ja tulta! Parmenideen »todellisen» maailman yllä ei paista aurinko eikä kaareudu sininen taivas. Siellä eivät puut viheriöitse eivätkä hedelmät kypsy; siellä eivät kukat tuoksu eivätkä lähteet lirise. »Puhtaasta», abstraktisesta »olevaisesta» emme voi sanoa mitään muuta kuin ainoastaan sen, että se on. Sillä heti kuin lisäämme sille jonkin ominaisuuden, vedämme sen aistimaailman piiriin ja teemme sen »olemattomaksi». Abstraktisuus ei voi mennä pitemmälle.

Parmenides on ajattelullaan raivannut tietä aatefilosofialle, jonka kohottavat huippuunsa Sokrates ja Platon, Kreikan suurimmat ajattelijat. Hän on kaiken korkeammassa mielessä järjellisen filosofian alkuunpanija ja on voimakkaasti kannustanut inhimillistä ajattelukykyä yleensä.

* * * * *

Kuten helposti voi kuvitella, ei monikaan kyennyt perehtymään Parmenideen teoriaan olevaisesta ja olemattomasta. Hänen väitteensä, että kaikki muutos ja kaikki liike oli vain näköhäiriötä, sai yhteisen kansan purskahtamaan äänekkääseen naurunremakkaan, joka kajahteli kautta koko Hellaan.

Mutta Parmenideella oli erittäin taistelukelpoinen oppilas nimeltä Zēnōn, voimakas ja komea mies, joka mielellään taisteli sekä aineellisin että henkisin asein. Intohimoisesti hän heittäytyi Elean valtiollisiin kiistoihin, otti osaa erästä kruununtavoittelijaa vastaan tehtyyn salaliittoon ja sai palkaksi siitä kärsiä tuskallisen kuoleman. Mutta hän kesti kärsimyksensä sellaisella mielenlujuudella, että saavutti sekä aikalaistensa että jälkimaailman ihailun.

Filosofian alalla Zenon tuli tunnetuksi mestarina dialektiikassa, taidossa todistaa loogillisesti tai ainakin niin, että johtopäätökset näyttivät loogillisilta. Dialektista taitoaan Zenon käytti innolla ja vakaumuksella kostaakseen niille, jotka tekivät pilaa hänen ystävästään ja opettajastaan. Kukaan ei pystynyt Zenonin tavoin saattamaan vastustajia ymmälle. Hän puhui heille suunnilleen tähän tapaan: »Te nauratte meille, kun me sanomme ihmisen viittä aistia pettureiksi. Mutta kuulkaahan tätä! Jos minä lapiollisesta hirssiä otan yhden jyvän ja pudotan sen maahan, ei kuulu mitään ääntä. Yhtä äänettömästi putoaa toinen jyvä, kolmas j.n.e. Voin pudottaa kaikki lapiossa olevat kymmenentuhatta jyvää peräkkäin maahan, ilman että kuidun pienintäkään ääntä. Mutta jos jälleen kokoan ne lapioon ja heitän ne kaikki yhtäaikaa maahan, kuuluu kova melu. Kuinka tämä on selitettävä», Zenon kysyy, »että kymmenentuhatta äänetöntä putoamista yhdistettyinä saa aikaan selvästi kuuluvan melun? Tässä on tapahtunut se mahdoton seikka, että kymmenentuhannen nollan summasta on tullut käsitettävä suure! Sehän on kaiken logiikan vastaista. Miten on silloin kuuloaistimme luotettavaisuuden laita. Eikö se tosiaankin ansaitse petturin nimeä?»

Melkeinpä jokainen meistä kykenee kenties keksimään selityksen tähän mahdottomaan lopputulokseen. Sopii koettaa. Niille, joita ei haluta, esitettäköön kuitenkin seuraavaa. Se että kymmenentuhannen nollan summa tässä tapauksessa on enemmän kuin nolla, johtuu siitä, että yksityisen hirssijyvän putoamistulos akustiselta kannalta itse asiassa ei ole = 0. Sillä todellisuudessa syntyy silloinkin ääni, vaikkakin se on niin heikko, ettei ihmiskorva kykene sitä tajuamaan. Mutta kymmenentuhatta kertaa vahvistettuna siitä tulee varsin kuuluva melu. Vaikkakin siis loppupäätelmä on matemaattisesti virheellinen, Zenon on kuitenkin tässä kajonnut arkaan kohtaan yleisessä käsityksessä aistimuksistamme, nimittäin itse aistimien heikkouteen. Hän on myöskin esimerkillään viitannut siihen, miten monimutkaisia näennäisesti niin yksinkertaiset aistimuksemme todellisuudessa ovat, miten jokaisen havainnon takana on kokonainen sarja syitä, jotka ovat riippuvaisia toisistaan ja ainoastaan yhtyneinä voivat saada aikaan sen, että jokin esine tekee vaikutuksen ihmisen aistimeen. Kiinnittämällä huomiota sellaisiin seikkoihin Zenon on antanut herätteitä tarkempien huomioiden tekoon psykologian alalla ja siten tehnyt tälle tieteelle todellisen palveluksen.

Mutta Zenon on kehittänyt edelleen viekasta dialektiikkaansa. Hän kääntyy saman yleisön puoleen kuin ennenkin. Mutta ivanauru on nyt vaiennut, ja kaikkien kasvot kuvastavat hämmästystä. »Te olette», hän sanoo, »pitäneet pilkkananne ystävääni ja opettajaani myöskin senvuoksi, että hän on selittänyt kaiken liikkeen olevan ainoastaan näennäistä. Nytpä minä loogillisesti todistan teille, että kaikki liike on suorastaan mahdotonta. Kuulkaahan vain! Täytyyhän esineen, joka teidän mielestänne on liikkeessä, liikkua joko sillä paikalla, missä se on, tai paikalla, missä se ei ole. Edellisessä tapauksessahan esine ei ole liikkeessä, vaan lepää. Ja jälkimmäinen olettamus on mahdoton siksi, että eihän esine voi olla siellä, missä se ei ole. Siis kaikki liike on mahdotonta. Mikä oli todistettava.»

Tämän päätelmän virhettä on vaikeampi keksiä kuin edellisen. Se piilee kuitenkin siinä, että kreikkalaiset eivät osanneet kuvitella taukoamatonta liikettä, vaan heidän täytyi ajatella kaiken liikkeen jakautuvan sarjaan aikayksikköjä. Eihän kappale, joka on jatkuvassa liikkeessä, itse asiassa koskaan, ei edes sekunnin pienimpänä murto-osana, ole samassa paikassa — se on aina siirtymässä paikasta toiseen. Tässä kohden Zenonilla olisi ollut opittavaa Herakleitokselta, joka ei myöntänyt olevan mitään paikallaan pysymistä.

Kuuluisin kaikista Zenonin dialektiikan esimerkeistä on se, jonka nimenä on »Akhilleus ja kilpikonna». Merenjumalatar Thetiksen nopeajalkainen poika juoksee kilpaa luomakunnan hitaimpiin kuuluvan olennon kanssa, mutta ei voi koskaan sivuuttaa sitä, jos sillä vain on pienikin etumatka. Oletetaan, että Akhilleus alkaa juosta pisteestä A reittiä B C D pisteeseen E ja kilpikonna pisteestä B. Yksinkertaisuuden vuoksi oletamme, että Akhilleus juoksee kolme kertaa nopeammin kuin kilpikonna pääsee liikkumaan. Kun Akhilleus saapuu pisteeseen B, on kilpikonna siis ehtinyt pisteeseen C. Kun Akhilleus on päässyt C:hen, on kilpikonna tullut D:hen. Akhilleuksen ollessa pisteessä D, on kilpikonna hänen edellään E-pisteessä, ja niin kilpailu jatkuu jatkumistaan. Kilpikonnan etumatka tosin pienenee, kunnes se on vihdoin niin pieni, että ajatuksemme ei kykene sitä tajuamaan, mutta se ei voi koskaan pienentyä nollaksi. Sitä on aina sen verran jäljellä, että kilpikonna on pikajuoksijan edellä.

Tämä ajatuspähkinä on ollut vaikeammin purtava kaikista Zenonin dialektisistä taidonnäytteistä. Oletettaessa että A:n ja B:n välimatka on 1 km, Akhilleus todellisuudessa saavuttaa kilpikonnan sinä hetkenä, jolloin se on ryöminyt 1/2 km, sillä samaan aikaan Akhilleus on juossut 3 1/2 km = 1 1/2 km. Mutta kun matka jaetaan niinkuin Zenon on tehnyt, ei kumpikaan kilpailijoista koskaan pääse siihen pisteeseen, sillä 1 + 1/3 + 1/9 + 1/27 + 1/81 j.n.e. loppumattomiin ei koskaan tuota lukua 1 ½. Ajatukselle on taaskin tehnyt kepposen se, että Zenon on jakanut osiin liikkeen, joka todellisuudessa on jatkuvainen.

Zenon on sama rikkiviisas väittelijä selittäessään, että on mahdotonta kulkea jotakin määrättyä matkaa. Sillä päästäkseen päämäärään täytyy ensin kulkea puolet taipaleesta, sitten puolet jäännöksestä, s.o. koko matkasta, sen jälkeen puolet jäljelläolevasta neljäsosasta, siis 1/8 koko matkasta ja sitten peräkkäin 1/16, 1/32, 1/64 siitä j.n.e. loppumattomiin. Miten pitkälle tahansa onkaan kuljettu päämäärää kohti, aina on jäljellä murto-osa matkasta, vaikkakin se lopulta on äärettömän pieni.

Tällä tavoin Zenon, omituista kyllä, on mietiskellessään kehittynyt aivan toiseksi, kuin hän oli uransa alussa. Hän aloitti taistelunsa elealaisen ykseysopin oikeauskoisena kannattajana, mutta lopetti sen teoreettisena skeptikkona, epäilijänä, ja kieltäen yleensä kaiken tiedon mahdollisuuden. Mitä seurauksia tästä oli, saamme pian tietää, kun tulee puheeksi filosofinen suunta, jota nimitetään sofistiseksi.

Positiivisesti katsoen Zenonilla on ollut suuri merkitys siinä suhteessa, että hän on antanut alkusysäyksen väittelylle aika-, paikka- ja liikekäsitteistä. Täten hän on suuresti edistänyt filosofista analyysia, joka on ollut tarpeen näiden käsitteiden selvittämiseksi.

* * * * *

Miten pitkän taipaleen filosofinen ajattelu onkaan edistynyt Ksenofaneesta Zenoniin! Se alkoi arvostelemalla yleistä jumalauskoa, kohdisti sitten arvostelunsa koko näkyväisen maailman monivivahteisiin ilmiöihin ja ryhtyi lopulta kumoamaan kaikkia yleisiä käsityksiä. Elealaisten kaikki kolme pääedustajaa kuuluvat henkisten rauhanhäiritsijäin luokkaan, joiden tehtävänä on herättää ihmiskunta ajatuslaiskuudesta ja estää sitä nukahtamasta tähän rauhoittavaan ajatukseen: »Niin ovat isä ja äiti sanoneet.» Siinä suhteessa elealaisten osuus filosofian historiaan on arvokas. Gomperz sanoo heistä sattuvasti, että he »perustivat ensimmäisen henkisen painijakoulun, jossa länsimainen ajattelu kehittyi notkeaksi, karaistui ja tuli tietoiseksi sisäisestä voimastaan.» Tämän kehityksen hedelmä on jyrkkä pesäero tieteellisen ajattelun ja yleisen mielipiteen, tiedon ja luulon välillä. Pythagoraan opissa sitävastoin usko ja tieto olivat sulautuneet yhteen ja sekoittuneet toisiinsa. Seisomme tässä kreikkalaisen filosofian suurella vedenjakajalla. Tästä virtaa kaksi jokea vastakkaisiin suuntiin. Vasta myöhemmin, rappeutumisen aikana, ne uudelleen yhtyivät toisiinsa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings