PYTHAGORAS JA PYTHAGORALAISET.

Herakleitos ei pitänyt eräästä toisesta sangen kuuluisasta, vähän vanhemmasta filosofista, joka oli nimeltään Pȳthāgoras ja oli kotoisin Samos-saarelta, mutta oli asettunut Krotoniin. Siellä hän oli perustanut jonkinlaisen veljeskunnan sen jäsenten keskinäiseksi jalostamiseksi. Siinä oli eri »asteita», joihin päästiin määrättyjen kokeitten ja juhlamenojen jälkeen. »Vihityille» oli tunnusmerkillistä vahvasti mystillisvivahteinen uskonnollisuus, mutta he harrastivat samalla tiedettä ja politiikkaa. Tuskin ketään mestaria uskolliset oppilaat ovat ylistäneet niin pilviin saakka kuin Pythagorasta. Filosofi Empedokles, jonka itsejumalointi oli rajaton, puhuu hänestä ihaillen miehenä, jonka tieto oli yli-inhimillistä. »Kun se mies vain halusi, hän voi helposti sielunsa silmin nähdä, mitä maailmassa tapahtui kymmenen, kahdenkymmenen miespolven aikana». Kuoltuaan häntä palvottiin melkein kuin puolijumalaa.

Ja epäilemättä Pythagoraan persoonallisuus on omituisimpia eri ominaisuuksien yhdistelmiä, mitä maan päällä on milloinkaan esiintynyt. Hän oli harvinaisen etevä matemaatikko, uranuurtaja fysiikan ja astronomian alalla; hän oli myöskin filosofi ja muidenkin tieteitten tutkija, ja samalla hän oli siveellinen uudistaja.

Tästä huolimatta tiedämme oikeastaan äärimmäisen vähän hänen elämästään. Puolittain sadunomaisena olentona hän häipyy tarujen hämärään. Näyttää siltä, että hän kuten myöhemmin Sokrates — ei milloinkaan kirjoittanut muistiin ajatuksiaan, vaan vaikutti oppilaihinsa yksinomaan sanansa ja esimerkkinsä voimalla. Meidän täytyy tyytyä heidän antamiinsa tietoihin Pythagoraan opista. »Mutta näiden nojalla» — käyttääksemme erään etevän saksalaisen filosofin sanoja — »tuskin opimme tuntemaan muuta kuin valtavan persoonallisuuden jättiläisvarjon, joka pikemminkin muistuttaa uskonpuhdistajaa kuin filosofia.» Ja kuitenkin Pythagoras lienee ollut ensimmäinen, joka käytti itsestään tätä nimitystä, joka suomeksi merkitsee »viisauden ystävä».

Runsaan tietovarastonsa hän oli suureksi osaksi hankkinut laajoilla matkoilla, luonnollisesti ennen kaikkea Egyptissä, viisauden kotipaikassa, jonka kunnianarvoisan kulttuurin rinnalla helleenit tunsivat olevansa kuin »koulupoikia», käyttääksemme Platonin sanoja. Egyptin papeilta Pythagoras varmaan on saanut useita niistä juhlamenoista ja hengellisistä harjoituksista, jotka olivat ominaisia hänen veljeskuntansa jäsenille. Monet kohdat itse hänen opissaan viittaavat myös itämaiseen alkuperään.

Pythagoralaisten kuten joonialaisten luonnonfilosofienkin suuri kysymys oli tämä: Mikä aistimaailman moninaisissa ilmiöissä on ikuista ja pysyvää? Heidän mielestään sitä ei ollut vesi eikä ilma eikä mikään muukaan neljästä alkuaineesta, vaan luvut, matemaattiset suhteet. »Koko maailma», he sanoivat, »on harmoniaa ja lukuja.» Pythagoraan lienee tähän käsitykseen johtanut havainto, että musikaaliset soinnut perustuvat määrättyihin lukusuhteisiin, että sävelkorkeus on riippuvainen väräjävän kielen pituudesta. Tämän tärkeän keksinnön tehtyään Pythagoraasta itse asiassa tuli akustiikan perustaja, sen fysiikan osan, joka käsittelee lakeja, joiden mukaan ääni, erittäinkin sävelet, syntyvät ja etenevät.[85] Voi käsittää, millaista ihailua ja ihmettelyä tämä keksintö herätti: oli osoitettu, että säveltä, joka oli kaikista ilmiöistä haihtuvaisimpia, voitiin mitata luvuilla ja numeroilla! Miten helposti voitiinkaan johtua siihen ajatukseen, että nämä ihmeelliset luvut muka sääsivät lakeja kaikelle tässä maailmassa, vieläpä nähtiin niissä itse olioitten olemus, niiden ydin ja aihe! Siinä oli olemassaolon kiinteä piste! Suuresta keksinnöstä innostuneina pythagoralaiset arvelivat, että nyt oli löydetty se maailmankaikkeuden lainalaisuus, jota joonialaiset luonnonfilosofit niin innokkaasti olivat etsineet.[86]

Mutta, väitämme, luvutkaan eivät ilmaise mitään muuta kuin määrättyjä, kappaleitten välisiä suhteita. Miten pythagoralaiset saattoivat johtua pitämään niitä olioitten sisimpänä olemuksena ja aiheuttajana? Tätä ei selitä yksinomaan mestarin keksinnön herättämä ylenpalttinen ihastus, vaan se johtuu muistakin seikoista, ennen kaikkea filosofien tavasta pitää käsitettä sitä alkuperäisempänä, korkeampana ja ikäänkuin voimakkaampana, mitä abstraktisempi se oli, mitä kauempana se oli kouraantuntuvasta todellisuudesta.

Kreikkalaisten oli myöskin vaikeampaa kuin meidän jyrkästi erottaa toisistaan abstraktiset ja konkreettiset käsitteet. Kun me puhumme esineen pinnasta geometrisessa merkityksessä, niin meistä on selvää, että tämä sana on ainoastaan ajatuksen tuote, abstraktio vailla aineellista todellisuutta. Pintahan on ainoastaan esineen, geometrisella kielellä kappaleen raja. Samanlaisia käsitteitä ovat viivat, jotka ovat pinnan rajoina, ja pisteet, jotka rajoittavat viivaa. Mutta pythagoralaisten mielestä asian laita ei ollut niin: he ajattelivat geometrisen kappaleen rakentuneeksi pinnoista, viivoista ja pisteistä. Siksi he rinnastivat kaikki nämä käsitteet lukuihin antaen pisteen merkitä ykseyskäsitettä, lukua 1, viivan lukua 2, pinnan 3 ja kappaleen 4.

Harmoniaoppiansa Pythagoras sovelsi koko maailmankaikkeuteen, muun muassa kuuluisaan oppiin sfäärien harmoniasta. Jokainen nopeasti liikkuva kappale saa aikaan ääntä, ja tämä ääni on erilainen kappaleen liikkumisnopeuden mukaisesti. Taivaankappaleet liikkuvat ikäänkuin kauniissa, sopusointuisessa kuorotanssissa erilaisin nopeuksin ja synnyttävät tällöin ylimaallisen ihanaa musiikkia. Tätä suurta soitinta voi myös verrata lyyryn kieliin. Meidän täytyy yhtyä itävaltalaisen Gomperzin arvosteluun, jonka hän lausuu nerokkaassa esityksessään kreikkalaisesta filosofiasta, että »kauniimpaa, mieltäylentävämpää maailmankuvaa ei ole koskaan luotu.» Mutta mistä johtuu, ettemme tajua tätä taivaankappaleitten musiikkia? Syynä on se, että alati, aina syntymästämme saakka olemme sitä kuulleet, aivan kuin seppä, joka päivästä toiseen kuulee moukarin lyövän alasinta vasten, pian tulee kuuroksi sen kalkkeelle. Jotta ääntä voitaisiin tajuta, tarvitaan nimittäin vaihtelua: joko keskeytystä tai muutosta, äänen voimassa tai laadussa.

Mutta Pythagoras ei tyytynyt johtamaan ainoastaan koko ulkonaista maailmaa luvuista, olioiden olemuksesta, — hän alistaa henkisetkin ilmiöt samojen harmonialakien alaisiksi. Niinpä hän merkitsee rakkautta ja ystävällisyyttä ennen kaikkea harmonian luvulla, joka siis on 8, oktaavin luku. Vanhurskauden luku on 4, koska koston käsite: verta verestä, syntyy kahdesta yhtäläisestä alkutekijästä, joiden täytyy olla parillisia lukuja syistä, jotka pian saamme nähdä. Avioliiton luku on 5, sillä tämä luku on ensimmäisen parillisen ja ensimmäisen parittoman luvun yhdistys — ykkönen on silloin laskettu aivan erikseen. Määrättyjä lukuja pidettiinkin jo ammoisista ajoista pyhinä, ja niillä luultiin olevan salaperäinen voima; sellaisia olivat luku 3 ja sen neliö 9 ja samoin myös luku 7.

Mutta kaikista luvuista täydellisin on 10, sillä se on neljän ensimmäisen luvun summa. »Se on suurvalta.» Pythagoralaiset kuvasivat sitä mielellään seuraavalla sivulla olevalla kuviolla, »suurella nelosella», jonka keskipisteenä oli ykkönen. Tästä kuviosta tuli tunnuskuva, jonka nimessä heidän oli tapana vannoa vala.

Pythagoralaiset lausuivat lukuoppinsa sanoilla: »Kaikella, jonka tunnemme, on oma matemaattinen lukunsa, eikä mitään, voida käsittää tuntematta sen lukua.»

Parittomia ja parillisia lukuja vastaavat vastakohdat, joita muodostavat vasen ja oikea, nainen ja mies, väärä ja suora, pimeys ja valo, paha ja hyvä j.n.e.

Niin pythagoralaiset elivät ja asustivat lukujen maailmassa. Lukuoppi oli suorastaan lumonnut heidät; ja sama mies, jota on nimitetty ensimmäiseksi eksaktiseksi tutkijaksi, oli samalla kertaa suuri mystikko. Hänen suuri vaikutusvaltansa ei johtunut ainoastaan valtavasta persoonallisuudesta, vaan myöskin ihannoivasta hohteesta, joka aina ympäröi menestyksellistä uranuurtajaa sekä antaa hänelle uskovaisten silmissä melkein yli-inhimilliset lahjat. Milloinkaan ennen ei ole nähty koulukuntaa, joka olisi ollut niin valmis vannomaan oikeiksi mestarinsa sanat, kuin Pythagoraan oppilaspiiri. »Hän itse on sen sanonut», oli loitsu, joka oikean pythagoralaisen mielestä haihdutti kaikki epäilykset siitä, mikä oli totta ja oikeaa. Niillä sanoilla hän mielestään voi kumota kaikki vastaväitteet.

Pythagoraan filosofiasta ei muutoin tunneta varmasti juuri enempää, kuin että hän opetti sielun olevan kuolemattoman. Sitä, että sielu on sidottu ruumiiseen, pythagoralaiset pitivät rangaistuksena eräistä synneistä. Ruumis on sielun vankila. Viisaan on senvuoksi kiduttamalla itseään ja vaipumalla yleviin, jaloihin ajatuksiin puhdistauduttava ruumiillisuudesta. Mutta sitä puhdistusta varten tarvitaan moninkertainen elämä. Pythagoras opetti myöskin, että sielu elää kokonaisen sarjan olomuotoja eri eläimissä ja ihmisissä.[87] Tämän sielunvaellusopin rinnalla pythagoralaisilla myöskin on omituinen oppi kaiken palaamisesta »suuren maailmanvuoden» kuluttua, joka on suunnaton aikamäärä, suhtautuen tavalliseen vuoteen kuin kokonainen vuorokausi sekuntiin. Ja kuitenkin sellainen vuosi on vain kuin yksi ainoa päivä maailmankaikkeuden elämässä.

Monia elämänohjeita pidetään Pythagoraan lausumina, kuten »ettei pidä juosta pitkin valtateitä», s.o. ei noudattaa yleisön mieltä, ja »ettei pidä syödä sydäntään»: ei harmitella.

* * * * *

Krotonissa pythagoralaisten liitolla oli suuri menestys, ja sen vaikutus ulottui muihinkin Suur-Kreikan kaupunkeihin. Mutta eräänä päivänä tapahtui taka-askel. Tämä suljettu ylimysten yhtymä herätti ajan pitkään pahaa verta muun kansan keskuudessa, varsinkin niiden, jotka olisivat mielellään liittyneet veljeskuntaan, mutta joilta pääsy kiellettiin. Silloin alkoi ankara kiihoitustyö ulkomaalaista vastaan, joka oli tunkeutunut krotonilaisten keskuuteen, ja hänen vierasta keksintöään vastaan; ja hirvittävä verilöyly lopetti Krotonin pythagoralaisen veljeskunnan vähää ennen vuotta 500. Yksityiskohtia emme tunne; tiedämme vain, että suuri osa heistä sai surmansa itse veljeskuntatalon palossa. Henkiin jääneet hajaantuivat eri tahoille. Muutamat asettuivat Sisiliaan ja levittivät siellä oppejaan; toiset pakenivat Kreikan emämaahan, missä Thebasta tuli pythagoralaisuuden uusi keskus. Muiden muassa suuri Epaminondas nautti siellä pythagoralaisten opetusta. Toiset taasen saapuivat Ateenaan ja valmistivat siellä maaperää Pythagoraan ja Sokrateen filosofian yhteensulautumiselle, joka lopulta tapahtui.

* * * * *

Ajattelutapansa kaikesta puutteellisuudesta huolimatta pythagoralainen filosofikoulukunta on kuitenkin toiminut uranuurtajana ajattelun historiassa. Pythagoralaisten ansiota ovat vapaan ajatuksen ensimmäiset edistysaskeleet sen pyrkiessä saamaan selville lainalaisuutta aistimaailman ilmiöissä. Joonialaiset luonnonfilosofit eivät koskaan päässeet aistimaailman kouraantuntuvaisuutta pitemmälle; sitävastoin pythagoralaiset ovat ensi kerran saavuttaneet käsitteiden maailman ja siten perustaneet filosofian, joka ulottuu korkeammalle kuin se maailma, jonka me joka päivä silmillämme näemme.