KALYPSON SAARELLA.

Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä haaksirikkoinen ajelehti merellä. Ainoastaan viimeiset voimansa ponnistellen hänen onnistui pysyä kiinni entisen laivansa emäpuussa, kunnes aallot heittivät hänet tuntemattomaan saareen. Sen ranta oli ihana vihannoivine nurmineen ja tuoksuvine kukkineen. Kauniin, lintujen täyttämän lehdon läpi kulki polku, joka vei luolalle. Luolan suulla levitti tuuhea niinipuun runko köynnöksiään, joissa oli uhkeita rypäleitä. Luolassa asui ihana Kalypso nymfi. Nähdessään vieraan hän lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi, kestitsi häntä parhaimmalla tavalla sekä pyysi häntä jäämään luokseen sulostuttamaan hänen yksinäisyyttänsä.

Koska Odysseuksella ei ollut laivaa eikä työkaluja rakentaakseen uuden, ei hän tietysti mitenkään saattanut päästä pois sieltä. Hän ei voinut muuta kuin noudattaa kauniin nymfin tahtoa. Mutta hänen sydämessään kävi koti-ikävä päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Joka päivä hän lähti rantaan ja tuijotti merelle toivoen näkevänsä jonkin laivan, joka voisi vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta turhaan hän taivaanrantaan tähysteli, turhaan huusi yli kuohuvien aaltojen, turhaan vuotivat hänen kyynelensä.

Näin kului seitsemän pitkää vuotta. Mutta eräänä päivänä, kun hän jälleen seisoi rannalla kylpien kyynelissä, hän tunsi käden laskeutuvan olalleen, ja lempeä ääni puhutteli häntä. Kalypso se nyt ensimmäisen kerran yllättäen tapasi hänet suremasta. Nähdessään kuinka koti-ikävä vaivasi häntä, nymfi lupasi auttaa häntä pääsemään Ithakaan. Hän antoi hänelle kirveen ja muita työaseita, niin että hän saattoi rakentaa itselleen aluksen ja sillä päästä meren yli. Kun se oli valmiina mastoineen ja purjeineen, Kalypso toi hänelle eväitä matkalle ja antoi hänelle itse kutomansa kallisarvoiset vaatteet. Surren ja kaivaten nymfi erkani hänestä, mutta toivotti hänelle onnea retkelle.