JOONIALAISET LUONNONFILOSOFIT.

Ensimmäisenä filosofina mainitsee perimätieto yksimielisesti miletoslaisen Thaleen, joka on yksi Kreikan seitsemästä viisaasta. »Toisilla kansoilla on pyhimyksensä, kreikkalaisilla viisaat miehensä.» Tämä Nietzschen huomautus sanoo jo paljon helleenisyyden luonteesta.

Tekemillään pitkillä matkoilla Thālēs oli oppinut paljon ja löytänyt runsaasti ajattelun aihetta. Hän oli ollut Egyptissä[79] ja babylonialaistenkin viisaudesta hän näytti tunteneen ainakin perusteet, niin että hän maanmiestensä hämmästykseksi kykeni ennustamaan täydellisen auringonpimennyksen, joka sattui todennäköisesti v. 585 e.Kr.[80]

Filosofeinakin kreikkalaiset ovat osoittaneet ihmeteltävää kykyänsä ottaa oppia toisilta kansoilta itsenäisellä ja hyödyllisellä tavalla. Sillä he eivät vain omaksuneet heidän tietojaan, vaan kehittivät niitä myös edelleen. »He ovat kyenneet», kuten Nietzsche sanoo, »heittämään keihään edelleen kohdasta, johon sen toiset kansat jättivät.»

Tuloksen kaikesta alkuainetta koskevista mietiskelyistään Thales puki lauselmaan: »Vesi on kaiken alkulähde.» Filosofi Aristoteles otaksuu hänen perustelleen tätä olettamustaan sillä, että kasvien ja eläinten ravinnon ollessa kosteata oli siis elonlämpökin peräisin kosteudesta.

Thaleen oppilauselma sisältää enemmän ajatustyötä, kuin ensi silmäyksellä luulisikaan. Onhan jo otettu suuri askel ajatuksen tiellä, kun on tultu vakaumukseen, että kaiken tämän aisteillamme havaittavan ilmiöiden moninaisuuden pohjalla on yhteys. Puhtaan ajatuksen tietä Thales oli johtunut teoriaan, jonka mukaan koko ulkomaailma syvemmin nähtynä oli toinen, kuin miltä se aisteillemme näyttää. Tällä oli pohja laskettu metafysiikalle, s.o. tieteelle, joka hakee äärimmäistä perustaa kaikelle maailmankaikkeudessa olevaiselle.

* * * * *

Kreikkalaisissa ilmenee ensikerran ihmiskunnan kehityksen aikana tarve selittää maailmaa ja sen ilmiöitä puhtaan järjen avulla. Itämaisten kansojen tietoisuudessa on ajattelija — mies, joka »tietää», — sellainen, joka on perillä jumalallisista salaisuuksista: hän on pappi, profeetta, ennustaja tai loitsija. On täydelleen uutta, että »ajattelija» on ihminen, jonka vaikutus perustuu yksinomaan hänen älylliseen lahjakkuuteensa. Ennen kreikkalaisen kulttuurin syntyä emme ihmiskunnan historiassa tapaa mitään tähän verrattavaa.

* * * * *

Thales oli löytänyt vedestä kaiken olevaisen alkuaineen. Samasta kaupungista kuin hänkin oli kotoisin myöhäisempi luonnonfilosofi Anaksiménēs, joka piti taas kaiken alkuperänä keveämpää ja liikkuvampaa ainetta, ilmaa. Kun ilma tiivistyy, syntyy ensin pilvi ja sitten sade. Tästä Anaksimenes teki johtopäätöksen, että jos ilma tiivistyy yhä enemmän, syntyy kiinteitä aineita, kuten maata ja vuoria. Hän pääsi siis jo ajatustyöllään vakaumukseen, että aineet voivat tihentyä ja ohentua, olla milloin kiinteässä, milloin nestemäisessä, milloin taas kaasumaisessa olomuodossa, muuttaa aggregaatio-tilaansa, kuten aikamme tieteellisessä kielenkäytössä sanotaan. Voi kuitenkin olla mahdollista, että hän sanalla, jonka me käännämme ilmaksi, on saattanut tarkoittaa jotakin henkisempääkin. Ehkä hänellä on piillyt siinä ajatus »maailman sielusta», joka tunkee kaikkialle ja antaa kaikelle elämän. Sillä hän sanoo, että »meidän oma sielumme on ilmaa.» Hän näyttää tässä sekoittaneen sielun hengitykseen, s.o. ilmaan, jota vedämme ja jälleen puhallamme ulos, ja käsittäneen sen mukaan ilman koko maailman hengitykseksi.[81] Muinaisajan kansoille ei henkisen ja ruumiillisen raja ollut niin jyrkkä kuin meillä.

* * * * *

Vielä huomattavampi on hiukan vanhempi miletoslainen, Thaleen oppilas ja ystävä Anaksimandros. Hyvin vaikeata on kuitenkin tulkita kovin vähäisinä säilyneitä paloja hänen lausunnoistaan. Etsiessään alkuainetta hän on mennyt paljon pitemmälle kuin oppi-isänsä. Hän ei voinut tyytyä hyväksymään vettä alkuaineeksi, sillä saadakseen sen muuttumaan kiinteästä juoksevaan muotoon tarvitaan lämpöä samoinkuin sen vaihtumiseksi juoksevasta muodosta vesihöyryksi. Siispä kaiken pohjana on vastakkain kaksi alkuperustetta: kiinteä eli kylmä ja toiselta puolen lämmin. Nämä molemmat prinsiipit »eristyvät» aineellisesta alkuolosta, joka itsessään sisältää kaikkien aineiden erilaatuisuudet. Tätä alkuoloa Anaksimandros nimittää sanalla, joka voidaan kääntää »muodoton ja rajaton». Tästä saavat alkunsa erilaisin eristymisin kaikki oliot. Ja alkuoloon ne jälleen palaavat hävitäkseen. Että kaikkien olioitten täytyy hävitä on rangaistus siitä, että ne ovat irtautuneet kokonaisuudesta. Anaksimandros näki olioitten vaihteluissa ja tuhossa, syntymisen ja kuolemisen lakkaamattomassa kiertokulussa kaikkea hallitsevan luonnonlain vaikutusta, joka samalla oli hänen mielestään kaiken käsittävä oikeusjärjestys, mikä rankaisi yksityistä hänen ylimielisyydestään (hybris) tulla yksilöksi. »Kaikki mitä on, ansaitsee häviön» — niin hän saattoi huudahtaa Faustin Mefistofeleen kanssa. Ainoastaan erilaistumaton olotila äärettömässä, voimallisessa alkuaineessa oli »jumalallista».

Luonnontieteen kannalta Anaksimandros on erikoisen mielenkiintoinen siksi, että hän on lausunut ajatuksia, jotka muistuttavat nykyaikaista kehitysoppia, vaikkakin hänen teoriansa yksityiskohdat luonnollisesti usein tuntuvat meistä eriskummallisilta. Hän nimittäin arveli, että alimmat eliöt olivat syntyneet meren liejusta ja että ne vähitellen olivat kehittyneet yhä korkeammiksi olennoiksi.

* * * * *

Omituisimpia hahmoja muinaisajan ajattelijain sarjassa on ephesoslainen Herakleitos. Hänet meidän oikeastaan pitäisi tuntea paremmin kuin kukaan muu joonialaisista luonnonfilosofeista, koska hänen filosofisista lausunnoistaan on tallella melkoinen osa. Mutta hänen tyylinsä on niin syvämietteistä ja arvoituksellista — usein paradoksaalista — että häntä jo muinaisaikana nimitettiin »hämäräksi». Sanottiin hänen tahallaan lausuneen ajatuksensa niin arvoituksellisesti, jotta ainoastaan valitut voisivat häntä ymmärtää. Sillä suurta joukkoa hän halveksi sydämensä pohjasta. Sen onnenihannetta hän vertaa »härkään, joka saa syödäkseen virnaa». Niin alhaisella asteella olevat yksilöt eivät voi käsittää mitään oikein. »Silmät ja korvat ovat huonoja todistajia ihmisille, joilla on barbaarisielu.»

Hänen ihmishalveksimisensa oli saanut virikettä henkilökohtaisista kokemuksista. Siitä ei ole epäilystäkään, kun kuulee hänen arvostelunsa maanmiehistään. »Ephesoslaiset», hän sanoo, tekisivät oikein, jos he menisivät ja hirttäytyisivät, joka ikinen täysikasvuinen mies, ja jättäisivät kaupunkinsa alaikäisten haltuun.» Minkä vuoksi tämä rakastettava neuvo? He olivat karkoittaneet kaupungistaan parhaan miehensä? Herakleitoksen ystävän, tällä perusteella; »Meidän joukossamme ei kukaan saa olla muita parempi; jos sellainen mies ilmaantuu, hän eläköön toisella paikkakunnalla ja toisten ihmisten keskuudessa!» Sellaista kansaa Herakleitos ei halunnut edes kuninkaana hallita — se arvo näet kuului hänelle uhrikuninkaitten jälkeläisenä. Mutta hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen ja vetäytyi loukatussa ylpeydessään yksinäisen luonnon helmaan »vuorille, missä hän eli ruohoista ja yrteistä», kuten perimätieto kertoo. Siellä hän päätti päivänsä koottuaan elämänkatsomuksensa papyruskääröön, jonka hän sijoitti Ephesoksen Artemiin temppeliin. Se tapahtui suurten persialaissotien alkuaikoina.

* * * * *

Useissa kohdissa Herakleitoksen käsitys lähenee Anaksimandrosta. Molempien huomio oli kiintynyt tämän maailman vaihtelevaisuuteen ja kaiken katoavaisuuteen. »Kaikki virtaa: panta rhei», on Herakleitoksen peruslauselma. Olemassaolo on kuin »virta: siinä ei voi kahta kertaa astua samaan veteen.»[82] Ja myöskin ihminen itse muuttuu hetkestä toiseen: »Samoihin laineisiin laskeudumme emmekä kuitenkaan laskeudu; sen teemme me emmekä kuitenkaan me.»[83] Mikään ei tässä maailmassa ole kestävää paitsi juuri kestämättömyys, itse vaihtelu.

Ilmiöitten ikuisen vaihtelun vertauskuvana Herakleitos pitää tulta, joka on liikkuvaisin kaikista alkuaineista, liikkuvaisempi kuin sekä vesi että ilma, aine, joka ei milloinkaan ole hetkeäkään levossa. Tuli antaa elämän kaikelle: ruumiinlämpö on Herakleitoksen mielestä sielun ilmestymä, jollaisena Anaksimenes piti hengitystä.[84] Mutta tuli, elämän antaja, on myöskin kaiken kuluttaja. »Kaikki», Herakleitos sanoo, »muuttuu tuleksi ja tuli kaikeksi muuksi, kuten kulta vaihdetaan tavaroihin ja tavarat kultaan.» Tässä kenties ilmenee persialaisten uskonnon tulenpalvonnasta saatuja vaikutteita; tämän uskonnon Herakleitos epäilemättä tunsi.

Kaiken vaihtelussa Herakleitos kuitenkin vaistoaa lainalaisuuden, ja tämä on vastakohtien välinen taistelu. Ilman vastakohtia ei ole elämää: »Ilman nälkää ei ole kylläisyyttä, ilman väsymystä ei ole lepoa, ilman sairautta ei mitään paranemista. Ja ellei olisi vääryyttä, ei myöskään olisi mitään oikeutta.» Vastakohtien alituisen taistelun merkityksen hän lausuu näillä sanoilla: »Taistelu on kaiken isä, kaiken kuningas.» Tämä ajatuskulku pohjautuu aito helleeniseen käsitykseen, jonka mukaan kaikki, mikä elämässä oli voimakkainta ja parhainta, sai alkunsa kilpataistelusta.

Kaikki muuttuu; kaikki on myös suhteellista: »Kauneinkin apina on ruma verrattuna ihmiseen. Mutta kaunein ja viisain ihminen on kuin apina verrattuna Jumalaan.»

Ilmiöiden lainalaisuus johtuu Herakleitoksen mielestä siitä seikasta, että tuli eli maailmansielu myöskin on »ikuinen järjestävä järki.» Tämä ajatus ilmenee jo Anaksimandroksen puheessa kaikkea hallitsevasta luonnonlaista, joka myöskin oli kaiken käsittävä oikeusjärjestys ja rankaisi yksityistä, milloin tämä poikkesi kokonaisuudesta.

Kansanomaisesta jumala-käsityksestä Herakleitos, älyllinen ylimys, sitävastoin käyttää pelkkiä ylimielisiä sanoja. Sen luoja, Homeros, »pitäisi karkoittaa julkisista puhetilaisuuksista ja häntä olisi ruoskittava raipoilla», hän sanoo. »Jumalankuvien rukoileminen on kuin muurille puhumista. Ja se, joka teurasuhreilla koettaa puhdistua verenviasta, menettelee kuin hän olisi astunut lokaan ja tahtoisi jälleen pestä itsensä puhtaaksi loalla.»