IX.

Rauhan päiviä.

Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen juurella, jotka majaamme varjostivat.

Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa, mimosojen alla, uitiin hyvin kauan — ja sillä oli erikoinen viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.

Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka. Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.

Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. — Ne, jotka ovat asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. — Asuntomme parvekkeen alle ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.

Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia Rarahun kanssa. — Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset, tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden liukuessa heidän sormiensa lomitse.

Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. — Rarahu seurasi minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä, sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita. — Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja punaisiin kukkiin.

Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. — Aika kului, ja aivan hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat, kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää pääsekään pakoon — — —

— — — Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia, hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun, ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. — Hän oli yhä Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.

Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset mielteensä, hän sepitti himeneitä, joiden hämärää, villiä sisällystä eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä heille. — Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen, surumielinen viehätys — etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta…

Kun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään yöksi. — Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset olivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä. Yhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän muodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja — oikeita valekukkia, joissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous.

Valkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan tuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun ylimpiä ylellisyysesineitä.

Toinen koriste, juhlallisempi kuin yksinkertainen kukkaseppele, oli piia-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta, ja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi, tavattoman näppärällä taidolla. Piia-seppeleen päälle asetettiin reva-reva (verbi reva-reva merkitsee liehua), joka täydensi juhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin tuulenhenkäyksessä…

Reva-revat ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä töyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi kookospalmun ytimellä.

Me vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa kuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä kuluneet päivät.

Siinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. — Minä rakastin Rarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten asukkaiden mielestä oli minun vaimoni. — Kahdenkeskeisen elämän suloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja kuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme, voinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon — — —

— — — Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja mantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi — — —