XXVII.
Eino Palola translation
— — — Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä. Oli vielä pari päivää lähtöön.
Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. — Ilma oli täynnä kypsien guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret, kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.
Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi lähestyessämme ja tuli meitä kohti.
Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.
"Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle."
Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.
"Loti", sanoi Rarahu englanniksi, "anna anteeksi hänelle!"
Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle ojennettuun käteensä. — Meille ei ole mahdollista, meille, jotka olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa tunteellisuutta.
Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine — muistojäännös entisiltä ajoilta — Ruerin pareo, jonka minä olin hänen pyynnöstään hänelle uskonut.
Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta minä olin tuonut sen.