III.

Kuningatar Vaekehu.

— — — Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan lähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi kasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan yli. — Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa istumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin viittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän kasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne villein, ivallisin ilmein.

Istuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja mykkinä kuin epäjumalien kuvat.

Se on Nuka-Hivan hovi, kuningatar Vaekehu seuranaisineen.

Tästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo naiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita, jos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina kookospähkinöitä ja oransseja.

Elisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät teille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime Saksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan omituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta sotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme suuruus käy heidän käsityskykynsä yli.

Kuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen vaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto loppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon herättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä.

Ranskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee yksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden ympäröimänä.

Mutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee toinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden ylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen koko hienouden.

Mustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta kohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen holvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista sitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia noita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat sovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita.

Siellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä liikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista ankarassa auringonpaisteessa.

Ajatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille kasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa arvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä? Miettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja häipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen käsistään? — — —

Atéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä tuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki saattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän ole koskaan sitä ajatellutkaan.

Vaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina; koskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin hätäilemättä.

Tuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä suurena ylväässä puhumattomuudessaan…