X.
Eino Palola translation
Papeete, marraskuun 28 p. 1873.
Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa olin sopinut kohtauksesta.
Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.
Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni. Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä, juuri lähtöhetkellämme.
"Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni edelle — "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta. Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa itselleen."
Minä kohtasin taas mahdottomuuden — kohtasin maorien luonteen saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.
Taimaha hymyili. — Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan, ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä näkemättä.
"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."
Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja oudon onnen hetkistä — — —