XLI.

Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa Atarion.

Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni, oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen käsitystapansa perusteella.

Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta, jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.

Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä. Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä kaukaisten sukulaisten (fetii) hoidettavaksi — — —

Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa ja suuret silmät (te rae, te mata rahi), asui Taimahan vanhan äidin luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat meidän näköpiirimme rajalla.

Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä. Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi, tuntemaansa polkua pitkin.

Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä. Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä valaistuksessa.

Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä — veljesten yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää ja epätäydellistä.

Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri teki vielä valkoisemmiksi. — — —

Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan talot puiden mustien ryhmien seasta.

Tera Faa'a! (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. — — —

Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.

Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.

Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä viittaamalla käymään sisään.

Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli puhalsi.

Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen minulle.

"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan hän."

Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja; tummansinisiin, valkeaviiruisiin pareoihinsa verhottuina olisi heitä voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. — — —

Huolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä.

"Huahara mummo", sanoi hän. "Missä on minun poikani Atario?"

Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä heräämisestä säikkyneillä silmillään:

"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa laidassa — — —"