XXXII.
Eino Palola translation
Loti'n päiväkirjasta.
Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän yksitoikkoisuuteen. — On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa…
Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa, tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. — Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä. — Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla: pumiraira, joka tarkoittaa vienoa heinänhajua. Ilma oli täynnänsä troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien, suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään levitti mansikan hajua…
… Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille, palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. — Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen meidän tuloamme. — Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.
"Me tervehdimme sinua, Loti!" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: "Me tervehdimme sinua, Mata reva!" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun vetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka hymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea olemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla…
Oli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut käsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa burao-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla tavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti oksakasan ja paistoi maassa pari maioreaa eli leipäpuun hedelmää, joista perhe aterioitsi…
Samaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen Tetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa seurassa.
"Loti", sanoi Tetuara. "Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan kuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä sanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä kiinalaisten luo — — — Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin mielelläni olla mukana…"
Me palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen, laskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli.
Yö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu metsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset lentelevät suurien puitten välissä — ja hovinaiset alkavat harhailla kuningattaren puutarhoissa.