XXXVII.
Eino Palola translation
… Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua pitkäksi, jalattomaksi sisiliskoksi, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä…
Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen lauseparteen.
Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä maan päällä; — ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen…
Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä, ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.
Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle — Etenkin nuo teekutsut kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia, teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet" kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. — Lotikin otti osaa niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset, niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään… Kun hän oli solvannut minua kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause…
Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa. — Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. — Yön saapuminen oli surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin puiden korkean, synkän holvin alla… Minä jäin sinne siihen hetkeen saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa — tuon säännöttömällä, kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama kuin minun lapsuudessa oppimani — "Isä meidän, joka olet taivaissa" — Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä, öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen lausumana.