XIV.
Eino Palola translation
Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö Tairapaa ja jatkoin matkaani.
Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla, joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.
Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.
Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin näkemätön hyönteinen. — Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. — Paljas maa oli täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.
Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista, oudoista tunnelmista — ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat kohoten menneisyyden yöstä — — —