XLII.
Eino Palola translation
Kuljimme vielä tuon metsikön läpi pimeässä yössä.
Tiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot, jotka muistuttivat haamujen esiin manaamista.
Lapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen vallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä lamppua kohti, jota vanha Hämähäkki, Huaharan sisar piteli. Lapsi sulki häikäistynä silmänsä.
"Niin, se juuri on Atario", sanoi Taimaha kaukaa oven luota.
"Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.
"On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on sinun veljesi Ruerin poika!" —
Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet, mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan minua, ja me palasimme Papeeteen.
Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut, pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.
Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän nousevan ja saapuvani juuri parahiksi Rendeerin lähtöön voimatta palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en ehkä näkisikään enää. — —