XXXIV.

Kun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon ääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona, kaukaisuudessa kohiseva upa-upa.

Olin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan suureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. — Hän oli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä ylellisyydellä koristettuna.

Pomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö: suuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät sammumaisillaan haarukoissa.

Kuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa samettihameessaan — Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä. — Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään.

Rarahu astui eteenpäin — — — arkana, silmät maahan luotuina, ja lähestyi kuningatarta — Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään saliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen, paljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine gardeniaseppeleineen — silmät kyyneleiden suurentamina — oli hän kuin hengetär, kuin ihana, yöllinen näky.

"Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai pyytäisit minua pitämään huolta hänestä?" sanoi vanha kuningatar hyväntahtoisesti. "Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo .."

"Madame", vastasin minä, "hän lähtee huomenna Papeuririin ystävättärensä Tiahuin vieraaksi. — Pyydän teitä, ettette hylkäisi häntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään Papeetessa."

"Ah!" — — — sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja nähtävästi liikutettuna. — — — "Se on hyvä, lapseni; sen on hyvä — — — Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan — — —"

"Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi. — Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen, seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen alueelleen. — Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut."

Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren seurassa.

Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; — omituisen onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama käytöstapa ja sama viehkeys.

Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita — ja vanha, uskollinen harmaa kissansa — — —

Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. — Prinsessa Ariitéa, joka oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja kuin sisarelle — — — Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä kertaa — — —