XXXIV.

Minä palasin eräänä aamuna Rendeeriin tuoden muassani sen mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa…

Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé kuningattaren puoliso, — pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä, — oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.

Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan näki hän verta, hän janosi verta.

Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton mielessään kuvitella.

Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. — Kulkipa palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. — Hänen läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.

Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset, piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin…

Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin vierashuoneeseen.

En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään, jolla paloi kookosöljylamppu… En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. — Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa silmissään oli harhailevan surullinen ilme…

Ia ora na, Loti! (Tervehdin sinua, Loti!)

Minä olin pysähtynyt ovelle.

Sitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin kielellä:

"Kuinka sinä tiedät minun nimeni?"

"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä. Tuletko sinä nukkumaan?"

"Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?"

"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä saat parhaan patjan."

Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni — juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä, joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.

Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin, varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa painosta.

Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan, nojaten päänsä molempiin käsiinsä.

Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta, näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi…

Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta, meni minulta kokonaan halu nukkua.

Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni… Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain Pomotu-saarien himénéeta kaksiäänisesti .— Ja sitten huusi prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "Mamu!" (hiljaa!) "Te hora a horu ma piti!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin taikavoimalla.

Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon. — Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut…

Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien varasta ja lepäsi pöydällä…

Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.

"Haere mai Loti", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "haere mai paraparan!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut hyvästi vastaan?"

"Kyllä", sanoin minä.

Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.

"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu siitä kellekään, Loti… se oli Tamatoa!"

Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen, sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä…

Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa latinaksikaan…