XXXIII.

Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti — mutta myöskin hiukan säikähtyneenä — omituista olentoa, joka kulki ohitsemme.

Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.

Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen, että tuo vanha piika, tuo puolivalkea, läpilaiha mestitsi, joka oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen opettajattarenaan Papeeten koulussa.

Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän, Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.

Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen haapiiraan (koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.