XLVII.

Hiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä nousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli saivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön varsinaiseen tietoisuuteen.

Se, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. — — — minun rakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena apuna elämän tuskissa.

"Kaksi maata on näkyvissä, Harry", sanoi John siirtäessään vartiovuoron minulle. "Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä sinulle, sinä tunnet ne — — —"

Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla: Tahitin ja Moorea'n saaret — —

John oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle eilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä kävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja odottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä saakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä nähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin lapsi.

Meri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön pimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin nähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista rikkaimmalla saarella. —

— — — Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret — — —

Tahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa majassani — pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli pieksää. — Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on veljeni otsa ja silmät — — —

Tuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni. Kuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan syli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan saa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä, tekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole lopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. — — —

Minäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain kaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen, minäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka vielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen sekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä ylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi muodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina — — —

En luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. — — — Minä olen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt olen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata! Minulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan — mutta minä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä lopettaisin elämänikin siellä. — — —