V.

Kalman kartanoilla.

Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.

Oli pimeä yö kun Rendeer palasi ankkuroidakseen Papeeten redille kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.

Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:

"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen. Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten kanssa kuolinvalvojaisiin."

"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me Rendeerin; sitten näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin minä tänne sinua odottamaan."

Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä, suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.

Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa, joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.

Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja peitti meidät suurilla vesipisaroilla.

Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki sisäänsä Tahaapairun ruumiin.

Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle. Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat. Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä heilutellessa.

Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui minut äkkiä oikealle — minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja, jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut törmäämäisilläni niitä vasten — väristys kävi ruumiini läpi ja minä käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.

Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän vierustalla — ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin, synkin katsein.

Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti minut mukanaan ulos.