XXIV.

Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä, — viidennen maanosan helmi ja timantti.

(Dumont d'Urville.)

Tämä tapahtui kuningatar Pomarén luona, marraskuussa 1872.

Hovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä ruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana, ylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja Afrikattaren partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna saapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja syvä-ääninen kone — joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot — ja Meyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona.

Vieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen ammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli jonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan juomaan, kuoli kurjuudessa.

Nyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan ja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me olemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa maassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia.

Salin perällä — vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on kuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten — istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla koristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta poikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret, mustat, kuumeen laajentamat silmänsä.

Vanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän oli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka sovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään.

Valta-istuimen vieressä oli tarjotin täynnä pandanussavukkeita.

Frakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi ranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut puhumaan sitä sanaakaan.

Amiraali, kuvernööri ja konsulit istuivat kuningattaren lähistöllä.

Noissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa kasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru — suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki hänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt, — suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota kohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi.

Avoimet ikkunat olivat puutarhaan päin — siellä näkyi liikkuvan koko joukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan: kaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä — Tehamana, daturanlehväseppele päässään — Teria, Raurea, Tapu, Erere, Tairea, — Tiahui ja Rarahu.

Salin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla saaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen maisema öisten tähtien valossa.

Pylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla istuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret. Neljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat itsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat heidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan pieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät.

Siellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine satiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. — Ariinoore, joka ei huolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin — eikä myöskään Kamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta.

Hänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä raakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis — ulkonäöstä päättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä — merkillinen tyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, — omisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin espanjatar — — —

Titaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen tyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna hienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä.

Hänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta pensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat pukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät — kuningattaren toivomuksesta — valkeaharsoiset, tahitilaiset tapa't.

Prinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen unelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen, joita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa.

Bora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen, samettipuvussa. Kuningatar Moe (moe: uni tai salaperäisyys) tummassa hameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi suljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan muotokuvissa.

Näitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa syvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja banaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen, hedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä, monihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät eteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä Etelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista kuin tämä tumma taulu.

Ilmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka tihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä hyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten öiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin taikavoimaan.

Valitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee yksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa, kappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän sisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan kaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden katseen ympärilleen:

Oi ihmeiden maa, ja onnela armain! — — — — — Paratiisi, mi aalloista noussut on! — — — — —

Meyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan esitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä —.