XXXI.

Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen tapa'ansa, kietoi gardenioita hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.

Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi tänne. — — — Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli menossa — — —

Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska — — —

Oli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle.

Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä, ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat maailman huolettomimman iloisuuden vallassa.

Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja. Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta — — —

Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli Loti'n pikkuinen vaimo; tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa — ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä kertaa.

Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle — Muutaman askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme aivan kuin yksityisomaisuutenamme.

Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.

Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.

He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin, ja me jäimme yksin.