VIII.

Plumketin huomautus.

Tästä lähtien tapaa Lotin päiväkirjasta vain silloin tällöin jälkiä hänen kaukaisesta Polynesiasta sydämensä syvyyksissä säilyttämistään muistoista. — Rarahun kuva loittonee ja kalpenee hänen mielessään.

Nämä katkelmat ovat sekaantuneet kuumeisen, hiukan eksentrisen elämän seikkailuihin; hän on milloin siellä, milloin täällä — paraasta päästä Afrikassa — ja myöhemmin Italiassa.

Katkelmia Lotin päiväkirjasta.

Sierra Leone, maaliskuulla 1875.

Oi, minun rakkahin, pieni armaani, emmekö tapaa toisiamme koskaan siellä — rakkaalla saarellamme iltaisin istumassa korallirannikolla? — — —

Bobdiara (Senegambia) lokak. 1875.

Siellä on nyt suurten sateiden aika — jolloin vaaleanpunaiset kukat, samanlaiset kuin meidän lumivuokkomme, peittävät maan; — sammaleet ovat kosteat, metsät vettä tulvillaan.

Aurinko laskee täällä himmeänä ja veripunaisena hiekkameren yksinäisyyteen. Siellä on kello kolme aamulla, on aivan pimeä yö, Tupapahut harhailevat metsissä. — — —

Kaksi vuotta on jo kulkenut noiden muistojen yli, ja minä rakastan tuota maata kuin ensimäisinä päivinä: — vaikutelmat pysyvät kuin Brigtburyn ja isänmaan muistot — kun niin monet muut ovat kalvenneet sen jälkeen.

Suurien puiden alla, minun vehreyden peittämä majani — ja pieni, kesytön armaani! — — — Jumalani, enkö saa koskaan nähdä häntä — enkö enää koskaan saa kuulla ruokopillin soivan valittavasti, illalla, rannan kookospalmujen alla? — — —

Southampton, maaliskuulla 1876.

— — — Tahiti, Bora—Bora, Oceania, — kuinka kaukana kaikki tuo on!

Palaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä — paitsi katkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? — — — Minä itken ajatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä — tuota viehätystä, mitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin — kaikkea tuota, mitä minä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja himmenee muistossani.

Oi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat — himenet kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki? Hirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani, missä ovat ne? — Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani ensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? — —

Gardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla — tuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä, tuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. — — —

Missä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme vaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? — — —

Oi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa, muistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään ne — siellä kirjoitettu sivu — kuiva kasvi, joku reva-reva; kukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu — tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota siellä puhuttiin, ja joka alkaa unohtua — —

Täällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja hotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; — yhdytään tietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan — — —

Minä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää samaksi taakseni katsellessa — Olen heittäytynyt hillittömästi nautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa olemassaoloa, jota en ole pyytänyt — ja jonka määrä ja loppu on minulle ratkaisematon arvoitus. — — —