XXXIII.

Illalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset Rendeerin upseereille — Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka, joksi "valkeatukkainen amiraali" oli määrännyt päivännousun.

Ja Rarahu ja minä olimme päättäneet ottaa osaa niihin.

Näissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi. Hovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia — kaikki mitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon — ja sitten kaikki Rendeerin upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt.

Rarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa kun väkijoukko tanssi kuumeista upa-upaa puutarhoissa, oli hänet ja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren suostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he saattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. — Ja kun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan luonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni ystävättäreni kanssa.

Tanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi kuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin. Hänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona vallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten.

Keskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. — Sinne kannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet puettaisiin noita tanssiaisia varten — Pikku Pomaré oli tahtonut jättää minut hyvästi ennen nukkumistaan.

Kaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. Rendeerin upseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron tunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella — Siellä oli nuoria miehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle iloiselle elämälleen; — siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka kolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet Tahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja joitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi.

Prinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti, puhuen paljon nopeammin.

"Kuningatar pyytää teitä, Loti", sanoi hän, "asettumaan pianon ääreen ja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin nopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte vielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas".

Minä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin keksimään. — Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus oli vain teennäistä — ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa.