XLIV.
Eino Palola translation
Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. — Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni minun sisään tullessani.
Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.
Oli meidän viimeinen yömme — — — ja paluun epävarmuus, ja meitä vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle sanomattoman surumielisyyden hunnun. — — — Tänä jäähyväishetkenä näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas, lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan, viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään oudoin elein ja kummallisin kuvin.