XXI.

— — — Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti pelkäämään — — —

Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.

Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa, joissa ei asu lintujakaan — — —

Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia, aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä; — mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.

Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä, kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, pareo peitteenä. — Sen me teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. — — — Sitäpaitsi eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut, nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä me lepäsimme. — — —

Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja taas tähtiä — — — Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä Etelänristiä. — — —

— — — Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. — — — Eteläisen pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt hiukkaakaan kosmillista tomua — ja jotka antoivat mielikuvitukselle ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. — —

Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. — — — Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen —. Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät jääkylmällä vedellä. — — —

Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta kumpikin — ja Rarahu hiukan pelostakin. — — —

Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon pilvet ja kummitukset. — Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen laskeutua alas päin.